ELÄMÄN  TARKOITUS

Lyhytproosaa

  

                                                            Todellisuuden varjossa. Akvarelli 1997 T.Y-R. 

Ikä painaa askelta. Näin pihakeinun, jolle aioin istua hetkeksi levähtämään. Olin lukenut Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies, ja silmiä rasitti niin että niitä piti lepuuttaa. Kirjaa lukiessa oli palannut mieleen Kunderan toteamus, että elämän tarkoitus on leikitellä elämällä. Luin myös, että Kunderan mieleen olivat samat kirjailijat kuin minun. Kafka, Nietsce, Garcia Marquez. Se yllätti, en ollut aiemmin tuota tiennyt enkä ajatellut.  

Etsin kritiikkiä, mutta löysin vain kehotuksen tutustua seinioreille tähdättyyn lyhyt-psoosaan. Sekös alkoi kiukuttaa. Jaetaanko kirjallisuus nykyään ikäluokkiin? Mitä on senioreille tarkoitettu teksti? Kuka määrittelee proosan ja lyriikan aluerajat, alle kol-mekymppinenkö kriitikko  joka tietää ja tuntee kaiken. Minulla on kyyninen käsitys, jonka mukaan lukijat voi nykyään jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka eivät muka jouda lukemaan, ja niihin jotka eivät osaa lukea. He vain silmäilevät ja ajattelevat samalla niitä näitä.

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta. Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? (Petrarca)

Lukutaitoisia kiinnostavat elämäkerrat, ajanvieteromaanit ja palkitut, kustantajien mainostamat tylsät arkiset kertomukset. Niitä sanotaankin kertomakirjallisuudeksi, kaunokirjallisuutta ei ole. Jo sana "kauno" vaikuttaa arkaaiselta ja herättää vasten-mielisyyttä. Kuivaa ja puisevaa kertomaa romaanin olla pitää, ei venkoilua. Eihän kukaan järkevä ihminen voi uskoa, että heteka hirnuu ja syöksyy ikkunasta ulos va-pauteen. Potkii vielä takajaloillaan lähtöterveiset. 

Isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon harjalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli kääntynyt vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minuun. Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, kehaisin. Aina silloin täl-löin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä ihastuttaa todel-lisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnel-la väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen roskat ja lähteä taas nukkumaan. (2024)

Ajatuksenpäitä:

Hän on täällä tänään. Nimittäin tämä ulosottomies.

Huominen on aina eilisen takana

Minä: isä, onko käärmeellä häntä? Isä: ei sillä muuta olekaan.

Kansakunnan kaapin päältä löytyy vain tomua

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa maantien ojaan

Asiat: Milan Kundera. Jyri Schreck.