HISTORIAN  PAINOLASTI

Lyhytproosaa

 

             Humanitas, sol invictus

Seurasinpa miestä joka kantoi raskasta taakkaa ja kuului puhuvan itsekseen. No, en minä häntä kävellen seurannut vaan tarkoitan, että katseella. Taakka oli niin painava, että mies taipui vähän takakenoon ja oli vähällä kaatua selälleen. Hän piteli vasem-malla, siis joutilaammalla kädellään kiinni hatusta joka mieli lähteä lentää viipot-tamaan pitkin kujaa. Matkan päässä oli pieni kuormuri, jonka lavalle hän heitti taakkansa. Olin kuulevinani vaimeaa kiroilua useammalla kielellä. Erotin siitä venä-jän, saksan ja espanjan, siis kielet joissa on kohtalaisen voimakas ärrän pärryytys.

Eikä mies jättänyt tätä salaperäistä toimenpidettä yhteen kertaan, vaan jaksoi kulkea samassa puuhassa yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä hän lavalle kantoi, käväisi ky-symys jo mielessä. Ettei vain ole pakkomielteinen siivousintoilija? Hivuttauduin uteliaasti ja huomaamatta lähemmäs lavaa. Hajonneista kantamuksista paljas-tui sadoittain kirjoja. Kovaselkäisiä ja pehmeäkantisia, resuisia ja ehjiä. Jotkut lavalle tipahtaneet teokset paljastivat esilehtensä. Niissä oli exlibriksiä ja kirjan lahjoittajan omakätisiä nimikirjoituksia. Hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuksia, runon pätkiä ja päiväyksiä.

Onpa äijällä tuttavapiiriä, minä ajattelin vähän kateellisena. Onko mies tullut uskoon ja päättänyt luopua kaikesta turhasta omaisuudesta, sellaisesta ainakin kuin mitä kirjat ovat. Jos ne on joskus luettu, niin ei niillä nyt enää mitään tee. Eikä lukemat-tomia kannata mukanaan rehata. Iso kirjahylly oli aikoinaan statussymboli, nyt se on vain ikävä pölypesä. Riittää kun miehellä on merkkivaatteet, merkkikengät ja muut vetimet, ehkä vielä liituraitahousut, ja kaulassa tietysti solmio, jopa rautatieaseman weeseessä vierailtaessa. Pitää miehellä olla rouvakin, sitä lajia joka panee hänet työpäivän jälken siivoamaan. Kirjakasan takana piileskeli vielä taidettakin. Ei se korkeatasoista ollut, mutta sellaisia joka kodin seinäkoristeita. Äijä on päättänyt korvata ne painetuilla brosyyreilla, minä epäilin.

Kun mies poistui hetkeksi paikalta, kiipesin lavalle ja tutkin vähän kirjllisuutta. Kättelin siinä vanhoja tuttuja. He olivat kärsineen näköisiä krjailijoita ja vähemmän nimekkäitä taiteilijoita. Dostojevski, Timo K. Mukka, Stancu ja muita. Valitin heille kovaa kohtaloa Eihän tällaista saisi nykypäivinä tapahtua. Mikä hemmetin natsi tämä mies on, aikooko se koota näistä kirjoista ja taideteoksista rovion johonkin kadun kulmaan? Siinä minun edessäni värjöttelivät Karamazovin veljekset, Syntisen laulun laestadiolaiset ja Sinuhen vanhemmat, Senmut ja Kipa. Lampedusan seireeni ja Garcia Marquezin eversti, joka turhaan odotteli kirjeitä maaseudulla. Eivät he melunneet eivälkä enää edes sadatelleet. Kirjasäkkien seutuvilta kuului nyt vain tyytymätöntä muminaa.Joku vihjaili kulttuurin vallankumouksesta.

Sivistynyttä porukkaa, minä mietin. 

Mies palaili takaisin pihalle ja pani toimeksi. Hän käynnisti auton ja lähti kuljetta-maan raskasta painolastia polttouuniin ja roviolle. Näin tuli maailma taas vapau-tetuksi historian painolastista ja saatiin enemmän aikaa ja tilaa poliittiselle debatille ja palkintokaapeille, tietokilpailuille ja lauantaitansseille.  Urheilun palvonnalle ja turhalle puhumiselle. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Taiteilijoilla on huono itsetunto. He haluavat nähdä itsensä muiden silm

Klasisessa sinfoniassa on neljä osaa. Minun sinfoniassani on vain yksi. ja sekin keskeneräinen

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää?

Millä mitataan matka liian kauas?

Piru on primus helvetissä. Hänen seuranaan on siellä vain sekundaa.