Jätin auton torin reunaan ja maksoin tolppaan vaaditut kolikot. Oli jotenkin rauhaton olotila, sillä joku ajoi minua takaa. Tämä joku piilotteli nurkan takana, näin hänet vilaukselta. Oliko hänellä pistooli kädessä? Mene ja tiedä. Lukitsiin auton kaukosää-timellä ja lähdin varovasti liikkeelle, ympärille vilkuillen. Tuntematon lähti seuraa-maan ja yritti olla huomamaton. Mietin millainen maailmankatsomus miehellä on, lieneekö tuo ihan niitä miehiä, joiden paidan selkämykseen on kirjoitettu punaisella tekstillä: vapaamielinen. Puhuessaan hän käänsi selkäpuolensa aina toiseen suuntaan, niin että sanat tippuivat katukiveykselle ja sotkeutuivat ohikulkijoiden kenkiin. Näky oli kuvottava, ja niinpä minä vältin tuijottamasta piilottelijaa joka luuli olevansa turvassa. Katsoin kuinka hän kävellessään kumarteli poimimaan jalkakäytävän syrjästä paidalta tippuneita kirjaimia.
Jossakin täällä puiston takana on tuttu kerrostalo, niin minä muistelin. Sen har-maa hahmo ilmestyi näkösälle ja päätin luikahtaa sisään väärästä porrasaukosta. Ryö-min kierreportaiden alle piiloon, eikä aikaakaan kun mies astui ovesta ja lähti kiipeä-mään portaita ylempiin kerroksiin. Hän ei arvostanut hissikyytiä. Pistooli pullisteli möykkynä housun taskussa. Nousin kyykystä ja lähdin etsimään seinään kiinnitetystä taulusta talon asukkaiden sukunimiä. Vilma Metsäketo oli tuttava pikkujoun ajoilta. Hän oli artisti, mutta en nyt muuistanut minkä taiteen alalta. Tämä nainen oli paitsi viehkeä, myös niin suulas ettei aina muistanut mihin sanoillaan tähtäsi. Joulupukkiin hän suhtautui varauksella ja nimitti minua tontuksi.
Koputin ovea koska en halunnut herättää pistoolimiehen huomiota. Tämä oli ehät-tänyt jo katolle asti, koska kuulin talonmiehen moittivan häntä asiattomasta oleilusta asuntoyhtiön katolla. Ja vielä tupakoimassa siellä. Vilma avasi oven ja tunnisti minut oitis. Hän räpytteli silmiään ihastuneesti. Tule sisään ettet vilustu, hän kuiskasi. Muistinkin nyt heti, että Vilma piti matalaa profiilia ovinaapureiden takia. Hän ei halunnut herättää näiden kateutta vieraillaan, joiden joukossa oli hyvinkin merkit-täviä yhteiskunnan tukipylväitä. Poliitikkoja sekä neuvoksia, jopa suntioitakin.
Kerroin Vilmalle ongelmastani. Joku ajaa minua takaa ja sain eksytettyä miehen ylä-kerran portaiisiin ja katolle. Talonmies piti hänelle juuri äsken puhuttelua.
- Ei täs mittää, Vilma vakuutti. Mie keitän meil kohvit ja juuaa ne olohuonees peiton alla. Jos hää tänne tulloo ni ei hää mittää huomaa ko mie veän peiton silmie ettee.
- Siis minunko vai hänen, kysyin epäluuloisesti. - No miun tietysti, Vilma sanoi.
Ja niin Vilma keitti kohvit ja sitte myö yhes mentii peiton alle. Se ol semmone tilkku-täkki, ja siin ol linnu kuvvii.
Ovikello soi, mut ei hää sille pyssymiehelle joutant ovvee avvaamaa. Ja nii myö juotii siin vaaliaks paahettuu kohvii. Pyssymies tul sissää omilla avvaimilla ja kuulu avvaavan kaljapullon korkin. Istui pöydän ääreen niin, että saatoimme nähdä hänen parsitut sukkansa ja risat kengät. Pistoolin mies pani pöydälle ja ryhtyi taas tupakoimaan. Ulkoa kuului poliisiauton pillin ujellus, mutta se tuntui ajavan sataman suuntaan.
Mutta mie olin tyytyväine ko lehtimies Tintti kapteeni Haddokin vieraana.
AATTELUJA
Ovatko olut ja tulot kääntäen verrannolliset?
Ovatko hengen palo ja järjen valo jotenkin identtiset?
Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?
Pelon korva, joka kuulet hengityksen. Pelon silmä, joka näet lävitseni. Antakaa minun sulkea teidät hetkeksi vakan alle
Pariisin Rauha? Epäilen sen naikkosen moralia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti