KEISARIN VIESTI

Lyhytproosaa

                                                                            Kuva: Suljettu viesti

Parvi lintuja lehahti ilmaan kuin tuiskuna ja minä seurasin sitä katseella. Näin miten ne kohosivat korkeuteen yhdellä henkäyksellä, kunnes en enää uskonut niiden nousevan ylös, vaan tiesin itse putoavani. Orapihlaja-aita oli autio, varpusten tirskutus kadonnut. Hain lehden laatikosta ja muistelin eilistä puhelua. Se pirisi iltapäivällä juuri silloin, kun olin ajatellut mennä päiväunille. Vanha luokkatoveri soitti ja kysyi vointia. Kerroin sen hänelle lyhyesti. Muisti pätkii, ristiselkää halvaannuttaa väärä liike jonka tein toissa päivänä. Päätä ei pakota, mutta polvet pyrkivät kävellessä pettämään ja sitten on vielä tuo siunat- tu eturauhasvaiva. 

Olen muistellut luokkakuvan esittämää totista joukkoa, mutta siitä on liian kauan. En muista muita kuin itseni, enkä ole siitäkään varma.

Soittaja kuunteli ja puhelimesta kuulin hänen vaivaisen hengityksensä. Se rahisi ja sano-jen välillä hän piti taukoja, ikään kuin pyydystäisi karkuun juoksevia sanayksilöitä. Ai-kansa viivyteltyään hän lopulta sanoi: kuule, en minä sinulle halunnut soittaa vaan sille toiselle, jonka nimeä en nyt muista. Enkä minä sinunkaan nimeäsi muista, mutta ei se haittaa. Mehän elämme yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on tärkein arvopohja. Tautofonia meitä ärsyttää ja tasapäisyys, jonka puolesta on taisteltu jo Ranskan suuresta vallanku-mouksesta lähtien.

Kun hän näin puhui, tiesin nyt kuka hän oli. Meillä oli sama ihastus, joka antoi meille molemmille pakit. Ei ymmärtänyt hyvän päälle, ainakaan mitä minuun tulee. Hänestä en tiedä. Ihastuksella oli vaalea polkkatukka, mutta yksivakaa luonne. Hän käski minut menemään sinne missä pippuri kasvaa, mutta minä en halunnut olla ulkomaalaisten kanssa missään tekemisissä.

Kun keskustelu muuttui yhä vaikeammaksi, lopetin sen ja panin puhelimen jääkaappiin jossa sitä pidän. Sen soittoääni on häiritsevä kukkuu, mikä saa aina hätkähtämään. Leh-den olin unohtanut ulos verannalle, jossa linnut olivat sotkeneet sen jätöksillään. Siinä siis tämän aamun poliittinen agenda. Päätin lukemisen sijaan hiljentyä hetkeksi musiikkiin, mielessä käväisi Shostakovitsin Toinen valssi. Vaan radion oli valloittanut alle kolme-kymppinen asiantuntija, jonka maku poikkesi minun omastani. Huomasin, että kysymyk-sessä oli sama ikuinen riesa, Tampere-radio. Suljin sen saman tien ja lähdin takaisin nukkumaan. 

Päivä oli nyt pulkassa, lintuparvi palannut orapihlajapensaaseen ja ikkunan rakosesta kuului varpujen tirskutus. Pöydällä lojui Kafkan novellikokoelma Keisarin viesti. Se minua aina ilhduttaa.(2024)

SANAN PAUKAHROKSIA:

Vain Venäjä tietää mikä on Ukrainalle hyväksi

Suurimmat sankarit esiintyvät aina vain paaraateissa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  

 METANOLIA

LYHYTPROOSAA

                              Kuva Chopin nocturno op.9 no2 Lola Astanova

Hän oli insinööri Firman hallinnosta. En tiedä tarkemmin mitä hän teki, mutta koneit-ten ja laskutikkujen kanssa hän ei häärännyt. Tuli hän kyllä usein meille yläkertaan ja istui tietokoneen ääreen. Niihin aikoihin ei vielä kännyköitä tai tabletteja tunnettu. Siinä hän näytti viihtyvän, ajatuksissaan ja puhumattomana. Joskus hän havahtui kuin hereille ja alkoi puhua jostakin arkisesta asiasta, joka ei minua kiinnostanut. Olin huolestutunut enemmän ihmisistä kuin koneista, mitä hän ei oikein ymmärtänyt. Mies istui siinä yksin ja kuunteli musiikkia korvakuulokkeistaan. Hän ei pystynyt keskitty-mään siihen mitä koneen näytöltä näki, tai hän näki siellä jotain mistä ei halunnut tietää mitään. Laskelmia ja skenaarioita, tyhjää tajunnan täytettä.

Joskus hän kaivoi esiin eväsnyytin ja söi siinä paikalla. Oli varannut itselleen pitkän istunnon ja söi kaikessa rauhassa. Juteltiin siinä tapahtumista maailmalla. Oli vireillä rauhanneuvotteluja sekä syytöksiä kansanmurhasta ja väestön pakkosiirrosta.. Minä väitin, että sellainen meitäkin on kohdannut, mutta siitä ei ku kaan piittaa. Alkuperäi-stä väestöä on siirretty pois tieltä kun uutta väkeä on tuotu tilalle. Paikkakuntien ni-metkin on muutettu vieraiksi. Syyllinen löytyi meiltä, se todettiin kansainvälisessä kokouksessa jossa tuomarina oli se joka pakkosiirtoon pakotti. Oli valittu kahdesta pi-rusta se väärä.

Hän ei kuunnellut eikä osoittanut kiinnostusta minun näkemykseeni. Tuijotti vain eteensä ilmeettömänä ja kääntyi sitten katsomaan minua. Jos vääryys sallitaan, se sal-littakoon vain vuoks vallan korkeimman, hän muisteli jotakuta antiikin roomaalast a filosofia.

– Ei muuten milloinkaan, minä jatkoin. Onpas sinulla syvälliset mietteet, mikä sinut saa moisia muistelemaan?

- Uusi luuta joka lakaisee minut syrjään. En kelpaa enää siihen mitä olen tähän asti tehnyt. Hyvä ettei antanut saman tien lähtöpasseja.

Onhan sellaista nähty ennenkin, lohdutin miestä joka piilotti eväspaperit roskakoriin. Itse hän oli eväät aamulla tehnyt, kun vaimo ja lapset olivat jättäneet yksin. Hän otti kuulokkeet ja pani ne laukkuunsa, alkoi valmistella lähtöä.

- On vaan niin masentavaa ja turhauttavaa. Mikään niille ei riitä, aina vaaditaan enemmän. Minulta on työn takia mennyt jo perhe ja nyt ne palkitsevat kaikesta uh-kaamalla irtisanoa.

Kyllä kaikki järjestyy, yritin vielä typerästi vakuutella. - Kun oikein ottaa päähän, niin kuuntele niillä kuulokkeillasi Optinan ortodoksi-iseien rukousta, alkuperäisenä.  Kokeile niin huomaat.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Viikkoja myöhemmin kuulin, että mies oli ampunut pistoolilla suuhunsa. Hän jätti jälkeensä kirjavan, verisen työpöydän ja paljon puhetta. Ei mielipiteistä vieläkään myötätuntoa tihkunut, häntä moitittiin vain heikoksi. Heikot sortuu elon tiellä, joku neropatti julisti.

Johtaja vakiinnutti asemansa tiukkana ja päättäväisenä miehenä, jolle yhtiö oli kaikki kaikessa. Juhlapäivänä hänelle myönnettiin mitali.

Asiasanat:

Metanolia, mielenmuutos. Lola Astanova.

Kuva: abstraktia taidetta, jonka tekijää en vanhuuden höperyyttäni muistanut merkitä muistiin. Koska tykkään taulusta, niin keksin sille nimen ja esittäjän, nätin pianistin, uzbekin  Lola Astanovan. 

 

                 AMPUMARADALLA                                                           LYHYTPROOSAA

                                                     

                                                         Pelko

Ampumarata oli piikkilanka-aidan takana, metsikön reunassa. Siellä oli penkere jonka eteen oli pantu maalitaulut. Minua vähän pelotti, katsoin syrjäsilmällä isää joka oli vaitelias. He olivat kotona riidelleet ja äiti sanoi että isä oli äkkipikainen. Ei hänestä voinut tietää mitä ajatteli ja mitä tunsi. Ehkä hän kääntyy äkkiä ja tähtää vaikka minua. Hänestä oli tullut sellainen sodassa.

Nyt nän, että isä tähtäsi pahvista kyhättyä, pelokasta miehen hahmoa. Hän ei laukaissut vaan laski aseen tukipöydälle ja jäi miettimään. Pahvihahmo oli palauttanut hänen mieleensä jonkin muiston. Ehkä hän muisti miehen, joka ilmestyi uhkaavasti ison kiven takaa, aseella häntä osoittaen. Se oli sense datum, joka pysäytti hetkeksi liikkeen. Isä oli nopea ja tarkka, mies lyyhistyi polvilleen ennen kuin ehti muistaa rakkaitaan. Niitä hänelläkin oli jossain kaukana.

Nämä asiat olen kuullut salaa aikuisilta, kun ne ovat olleet meillä kylässä. Nyt kuusen näreessä istui oksalla yksinäinen korppi. Se pälyili uteliaasti minua, mutta en tiennyt mitä se pohti.

Minä olin tässä ja odotin mitä isä seuraavaksi tekisi. Saattaisin juosta piiloon ison kiven taakse. Siellä lojui paljon tyhjiä hylsyjä, joita ampujat eivät viitsineet kerätä talteen. Minä vain keräsin ja vein ne kotiin. Leikeissä ne olivat sotilaita jotka taistelivat vihollisia vastaan. Kiväärin hylsyistä oli kiva kyhätä tykkejä. Patruunakampaan kiinnitetty hylsy oli tykin piippu, jonka panin rihma-rullan päälle niin, että rulla näytti tykin pyöriltä.

Isä alkoi kokoilla tavaroitaan ruskeaan nahkasalkkuun. Hän pani sinne parabellumin ja trasselitukot, panoslaatikot. Näky tuntui helpottavalta. Hän yritti hyräillä jotakin, mutta tiesin että isällä oli sonnivainaan nuotti. 

-Tulepas nyt niin lähdetään kotiin, hän sanoi minulle. Siellä jo ruoka odottaa. Hänen suupie-lessään näin hienoisen hymyn häiveen ja äkkiä tiesin, että vaara oli ohi ja että olin sen vain kuvitellut.

 Ajattelin, että isä ampuu vain vihollisia.

MIETTEHIÄ:

Ei luulisi, että kananpee on herkullinen ranskalainen ruokalaji.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen, arvelivat kirput yksimielisesti.

Ennen pridekulkuetta nähtiin Göbbels useissa lehtiitoimituksissa.

Empaattinen mies juo muiden terveydeksi. Vastalahjakssi hän saa maaksakirroorin.

Asia: 

Panoskampa. Mikä ero on saksalaiseella ja suomalaisella panoskammalla?

Parabellum. Näre. Sense datum.

                                                The raven lord

    

TAKAPIHAN NUKET                                                   

LYHYTPROOSAA    

Nocturno. Akvarelli 2018 

Kirjoituspöydän kulmalle oli joku pannut pienen veistoksen. Se esitti ballerinaa jonka lyhyt mekonhelma heilahti joka kerta kun käänsin lehteä. Minä kun samalla myös luin. Pidin silmällä veistosta ja luin Marquezin kertomusta everstistä joka odotti kirjettä. Pimeys oli jo laskeutunut kaupungin ylle, etäisyydessä syttyilivät lukemttomat valot. Tiesin että pihakorttelin kulmauksessa oli röykkiö romua. Siihen oli kasattu konkurssin tehneen liikkeen poistotavaroita, joukossa vanhoja mallinukkeja. Kävelin päivällä paikan ohi ja kuulin kuinka ne kuiskivat keskenään salaisuuksia. Ette usko miten minua hävettää, yksi nukeista valitti. Heittivät tänne pihalle syrjään ilman vaatteita. Olisivat edes paidan jättäneet päälle. Tässä sitä nyt rinnat paljaina täytyy ohi kulkijoille keikistellä.

Vilkaisin ohi mennen nukkea joka makasi selällään pahvilaatikoiden ja muun roinan päällä, jalat oikoisenaan. Toisesta jalasta oli tippunut piikkikorkoinen kenkä asfaltille. Näky häiritsi minua, koska se jostain syystä palautti mieleen assosiaation nuoruudesta. Olen joskus kokenut tämän tilanteen, ajattelin ja kilistelin avainnippua taskussa. Kiipesin kolme kerrosta yläkertaan ja kaivoin esiin Marquezin everstin. Pöytäveistos teki piruetin ja kuulin kuinka Katia Buniatishvili soitti Chopinin nocturnoa numero 9, c molli. Istahdin pöydän ääreen ja päätin jatkaa kirjoittamista.

Luin nyt, että tapahtui virhe, eikä tallennustietojasi voitu ladata. Odota hetki ja yritä uudelleen. Mikä virhe muka? Kukahan kielinero tuonkin virkkeen on laatinut, minä ajattelin.

Oli niin vaikea aihe. Minua oli päiväkausia kalvanut kysymys olemassaolosta. Olinko minä muka eksistentialisti? Vai olinko sittenkin anakronisti, joka istui väärässä paikassa haikailemassa eilisen perään. Ikkunaruudussa häilähti jotain, ja kun avasin juuri äsken suljetut silmät, näin Marquezin hevosen laukkaavan yli taivaan. Kattojen ja antenniviidakoiden yli, kohti päivän nousua. Sieltä ei mitään hyvää tule koskaan, sanoi äiti aikanaan ja oli oikeassa. Nyt sieltä tuli tuhansittain nuoria miehiä, jotka tapetaan pusikoihin ja teiden varsille.

Aikaa ei oikeastaan ole, kirjoitin koneen muistiin. Se on mielikuva, jonka vastakohta on sense datum. Tämä hetki. Oli yö, ja Katia lakkasi soittamasta. Balettitanssijan piruetti jäi kesken. Minä vain olin olemassa ja miljoonat muut joita vallanhimoiset psykopaatit ajoivat kuolemaan. Ratsu oli ikkunasta kadonnut, ilta jo piirittänyt lehmusten hahmot. Näin tummat linnut rypäinä puiden oksilla. Oli vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku. Oli vaikea liikuttaa todellisuutta. (2025)

AJATUKSIA

Kustahan poijaat tähän, naukuu meirän kollikissi krannin portahilla

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. 

Jenkit olivat kaikki isänmaallisia kun purjehtivat Amerikkaan. 

Kaikki he olivat yksimielisia kun kaksimieliset likvidoitiin.

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysty antamaan.

 Asia: Garcia Marquez, Kukapa evrstille kirjoittaisi. Wsoy 1970. (Kranni:Etelä-Pohjanmaalla se tarkoittaa naapuria)

  

   YÖN HIUKSET

LYHYTPROOSAA

Yön hiuksille nyrkkiin puristunut         

pieni musta  käsi, Koko yön se painaa sinettejäjään

 kuun nimissä  (jules Renard: Kuvien metsästäjä 1973

Suomennos                                                                                        

                                                                                            

                                                                                                     Vihollinen aikaan: sekavärityö

                                                                                                               T.Yli-Rajala 1979                                                                                              

Heräsin aamuyöstä kolmmelta, vihollisen aikaan. Se on jo kaksi vuosituhatta tiedetty saatanan kellon ajaksi. Selkää särki, vasen käsi oli puutunut. Päässä humisi ja unta pakenevissa silmissä näin hahmon, joka juuri äsken oli käynyt koskeettelemassa minun peittoni kulmaa. Muistin kuinka utelias katse sillä oli, ja kylmä värisytti jäseniä. Herää nyt, minä näytän tien se kuiskasi.

Ja minä heräsin. Laahustin keittiöön kahvin tekoon, sillä yösyöminen alkaa aina nukut-taa, vaikka kahvin pitäisi virkistää. Mietin mihin kuiskaaja, se hahmo oli kadonnut. Olohuoneen ilmassa tuntui vain ohut rikin haju, mikä sai päätä särkemään. Kahvia kulauksen juotuani suljin silmät ja näin jatkoa unelle.

Pitkä jono sotilaita marssi aseet tanassa kylää kohti, ja ihmiset siellä pakenivat heidän tieltään kuka minnekin. Metsään, tien siltarumpujen alle, raunioiden taakse piiloon. Jostakin kaukaa kuului Sostakovitsin toisen valssin ihastuttava sävel. Näin upseereiden juhlatamineissaan tanssittavan pakolaisia, naisia joiden silmissä eli pelko. Muuta elävää heissä ei ollutkaan. Näin myös lapsia jotka pyörivät tanssijoiden ja kiväärimiesten jaloissa.

Seinäkello kuului lyövän kolmea, pimeys hiipi ikkunan takana. Nyrkkiin puristunut karvainen, musta käsi kuristi minua. De profundis clamo ad te, Domine.  Kylmä yö oli maalannut jääsinettejä kamarin ikkunaruutuihin. Toinen valssi alkoi hidastua ja häipyi hiljaa korvista. Katsoin vaistomaaisesti ranneekelloa, mutta en nähnyt viisareita. Muistin taas sen Nietschen ihmettelyn, mihin aika on paennut. (2025)

Aatoksia:

Ryhmäpäätös on jatulintarha. Siitä ei ole ulospääsyä

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

Jos sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi haarukka

ASIA: Sostakovits. Toinen valssi ("Venäläinen valssi") JulesvRenard.