JOS OLEN

Lyhytproosaa

                                                                                          Aamurusko

Kipuan ensimmäisenä huipulle ja katson sieltä maisemaa. Olen yksin. Kaikki jotka seurasivat minua tänne, ovat kaikonneet jonnekin matkan varteen, Tärisem kylmästä ja muistelen, että mitä minä oikein tulinkaan täältä ylhäältä hakemaan. Mikä täällä veti puoleensa?

Alkaa hävettää koko tämä vaiva. Miksi ihmeessä tulin tänne kiviselle polulle kompuroimaan. En voi muuta kuin halveksia kiipeilyn jälkeistä raskasta huohotusta. Vihaan kaikkia niitä jotka osaavat lentää. Olen äärettömän väsynyt näihin korkeuksiin ja makaan nyt kivivuoteella vääntyneenä ja kidutettuna kaikilla ikuisilla piinoilla. Tähyän suoraan kohti taivasta. Missä sinä olet tuntematon Jumala? Kuulen äänen, joka kuiskaa. Jumala on kuollut säälistä ihmistä kohtaan, sinä metsästäjistä julmin. Olet menettänyt kykysi tanssia vihasta, nouset siihen nyt heti seisomaan, sillä kuviteltu onni sinua pyörryttää. Yritä silti tanssia, ja varo ettet kaadu! Vaikka sinä tanssisit ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , ei kellään ole varaa tulla sanomaan: katso, tässä tanssii iloinen ihminen. Sillä kaikki, jotka eivät nyt kuule musiikkia, pittävät hulluna sinua, joka tanssit. 

Ja minä kuuntelen nyt Sibeliuksen Valse tristeä, joka on niin suomalainen ja surullinen, että on vaikea nousta. Sävel ei houkuttele tanssimaan tangoa eikä jenkkikantria. Kuuntelen radion uutisia ja niin sanottua musiikkia, ja huomaan, että ne minua kuvottavat. Ei siihen auta piimä eikä Rennie tabletti. Eivät edes kauniit naiset.

Ajattelen, että jotain tuollaista puhui Zarathustra kauan sitten. Minä kuuntelin vieläkin valssia vaiti, mutta en velä kokonaan herännyt. Minua vaivasi asentohuimaus ja kaikki muutkin korkean paikan kammoon liittyvät vanhuuden oireet. Kiipesin unessa yhä korkeammalle ja näin vain tyhjää. Tulin siihen tulokseen, että minun seurassani kulkeneet olivat edes menneet ja että minä olin yksin. On pakko kuunnella yöradion saastaa, musiikkia jonka tarkoitus on rauhoittaa, mutta joka saa minut epätoivon valtaan. Ei se ole musiikkia, se on paukutusta ja raivokasta vihaa. Se johtaa unen kuiluun, jonka syvyyksissä kelluu epätoivo ja turhautuminen. Ergo sum, mutta olenko minä todella olemassa? Jos olen, niin miksi on näin vaikeaa avata silmät ja nähdä kaikki se, mitä meille tarjotaan totuutena.

ASIA;

Niettzche Friedrich

Zarathustra