MUISTOISSA MONREPOS
Lyhytproosaa
Mitä
vanha kaappi voi kätkeä nurkkiinsa? Minun kaapistani löytyi
siivouspäivänä kultainen sormus. Se oli piilotellut kaapin
nurkassa vuosikymmeniä, mutta päätti nyt vihdoin näyttäytyä.
Otin sen käsiini vaikka se yritti kieriä karkuun. Tiirailin pientä
kursiivia kirjoitusta sormuksen sisäpinnassa. Jenni, vai oliko tuo
niin? Siristelin ja pyyhin kyyneltä silmäkulmasta. Kuivat silmät
vaivaavat minua, mutta nyt ne tihrusivat niin että oli vaikea nähdä
itikanjätöksen kokoisia hieroglyfejä.
– Mentiin
vihille vasta kun sinä olit jo tulossa, äiti sanoi sairaa-lassa.
Sitä piti hävetä, että niin myöhään. Yhteiskunta oli
sellainen ja ihmiset kovettuneet ahdistaviin asenteisiin. Äidillä oli syöpä. Hän oli maannut sairaalassa yhdeksen kuukautta ja teki nyt kuolemaa.
En huomannut milloin äiti oli siihen ilmaantunut. Hänellä
oli se sama pusero jonka muistin sotaajan vanhoista
valokuvista.
– Minä muistan sen päivän
kuin eilisen vaikka siitä on jo ihmis-ikä, hän jatkoi. Oli käyty
Viipurin
linnan tornissa ja minä olin pelännyt, kun sinne kiertävät
portaat olivat niin huonokuntoisen näköiset. Sieltä tornista näki
kauas Neitsytniemen takana siin-tävään Sorvaliin asti, jossa minä
asuin.
Joskus he kävelivät Monrepoossa isän kanssa ja siellä
Juustilan puolella, missä kasvoi kumpareen päällä iso piilipuu.
Minua vie--hätti ja kiehtoi hänen muistoissaan vilahtelevat
keskiaikaiset nimet. Punaisenlähteen tori, Neitsytniemi. Tiesin
että isovan--hemmat oli haudattu maalaiskunnan hautausmaalle, joka
näki-jöiden mukaan oli nykyään kuin hoitamaton joutomaa.
Rikka-ruohoja ja kaadettuja ristejä, hautakiviä oli noudettu
talojen porraskiviksi. Jostakin luin että yhden kylän hautuumaalle
oli istutettu puita ja hautakivet kärrätty tien
pohjaksi.
Tuollaisesta kulttuuriteosta on jäänyt
jäljelle katkeruus, jonka näyttäminen on kielletty. Ei laissa eikä
kirjaimissa, mutta mie-lessä kuitenkin. Usein ihmettelen miten
muualta muuttaneet ihmiset voivat polkea hyvällä omallatunnolla
alkuperäisten asukkaiden hautoja ja rehennellä paraateissa
sankaritekojaan. Miten he tulivat väkisin vanhaan Suomeen ja julistivat että se oli heidän omaissuuttaan. Muistuu mieleen äidin kertoma uni jostain
1930-luvun puolelta. Siinä joku leväytti hänen eteensä kartan,
jossa Suomen raja oli vedetty sinne missä se on sotien jälkeen
ollut. Se oli voimakas uni, joka jäi mieleen. Silloin pääsin
varmuuteen, että uni voi johdatella näkijänssä eroon syyn
ja
seurauksen ketjusta, mutta silti päätyä lopputulokseen
joka on todellisuutta. Lopputulos vain on, eikä sen logiikka hyväksy
oi-kean tai väärän käsitteitä. Se vain on niin kauan kuin se
vaike-nemalla hyväksytään, eikä sille ole voinut sanoa carpe diem.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti