M I E T I N

                                                    Heinäkuu  Akvarelli 1980 T. Y-R.

Miete:  Höyläämättömän laudan nuoleskelusta

saa tikkuja kieleen

Mietin tässä sitä kuinka krooninen järjen puute sopii akuuttiin mielentilaan. Luen Karl Krausin suurenmoista teosta Myrkyn käyttöohje, ja olen juuri siinä vaaditus-sa mielentilassa. Näen että tuon teoksen lehdet selailevat itsekseen, tietämättä mihin tähtäisivät. Vaan löytyyhän se sieltä lopulta. Kraus kertoo käsityksensä kritiikistä. Ensin koira nuuhkii, sitten nostaa takajalkaa. Tätä alkuperäisyyden puuetta vastaan ei voi olla mitään huomauttamista. Mutta se, että kirjailija ensin lukee ennen kuin kirjoittaa, on lohdutonta. Tietysti onhan se niinkin, että on vaikea kirjoittaa ellei osaa. Kraus sanookin tähän, että on kirjailijoita jotka jo kahdel-lakymmenellä sivulla pystyvät ilmaisemaan sen, mihin hän tarvitsee jopa kaksi riviä. Ja vielä hän ihmettelee, että miksi joku sitten kirjoittaa. Siksi että hänellä ei ole kylliksi luonnetta olla kirjoittamatta.

Minä kuulun niihin joilta puuttuu juuri sitä luonnetta. Vastoinkäymiset eivät lan-nista. Kauan sitten hyväksyttiin minultakin romaanin käsikirjoitus, mutta kun toimeen piti ryhtyä päätti kustantaja lopettaa toimintansa. (Librum) Pari muutakin tapausta on, sellaista joissa minä olen viaton. Rahat loppuivat pienkustanta-jilta, mutta hattua täytyy nostaa hyvästä yrityksestä. Sitä alussa mainittua akuuttia  järjen puutetta täytyy olla sellaisella kustantajalla, joka rohkenee avittaa käsikirjoitusta joka on niin vaikeaselkoinen ettei siitä saa selvää isä Erkkikään, vaikka on myös muka kriitikko. Minulle on usein käynyt niin, että se Krausin kuvaama  koira on nostanut neuvottomana takajalkaansa ja etsinyt helpompaa purtavaa.

Näin kävi myös viimeisimmälle yritykselle kuulla mielipiteitä käsikirjoitukesta. Tein siihen neuvotut muutokset ja se jäi lojumaan kaapin hyllylle pariksi vuosikymme-neksi. Mielijohteesta lähetin sen arvosteltavaksi, mutta nytpä koira vain hän-täänsä heilautti ja murahti kohteliaasti. Eihän näin vanhana kannata luulla, kun maa on täynnä toinen toistaan parempia ja nuorempia taitajia ja kynähenkilöitä. Tärkentä on aina muistaa Krausin neuvo. Omien ajatusten ei tarvitse olla uusia, mutta se jolla on uusi ajatus, on voinut helposti saada sen toiselta..

Niin syntyy kirjallisuus. (2022)

Karl Kraus: Myrkyn käyttöohje, Into 2014 

HÄIRITSEVÄT PALLOT

Miete: Anna toiselle se mitä et itse halua kantaa

                                                    Tarquinian etruski Aldo Martello Editore, Milano 1959

Tunsin Blumfeldin jo vuosien takaa. Nykyisin hän oli vanheneva herra, joka poistui työpaikaltaan säännöllisesti kello viiden maissa. Ihmettelin mielessäni, että tokko hän minua enää muistaa. Kun hän aikoinaan asui naapurissa, minä olin vielä teini-ikäinen ja pelkäsin tyttöjä. Siinä mielessä Blomfeld oli vaaraton tuttavuus.

Nyt hän lähti taas määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää pitkin minun suuntaani. Olin tahallani sijoittunut niin, että hänen oli pakko ohittaa minut. Kovasti yllätyin, kun mies vastaan käydessään kohotti hienosti hattuaan ja napitti suoraan silmiin. Guten Tag, minä vastasin hölmönä tervehdykseen ja hidastimme molemmat vauhtia. Wie geht es dir, kysyin koska muistin, että Blumfeld vihasi luuloa, että englanti on ainoa tae kansainvälisyyden autuudelle. Jostain vuosien takaa tämä muisto palasi tajuntaan. Sinuttelin vaikka hän oli minua vanhempi.

Muuten menee hyvin, hän sanoi omalla kielellään jonka tässä käännän oppineille lukijoille, jotka luultavasti ovat minua kansainvälisempiä. Minua häiritsevät pallot, jotka ovat vallanneet asuntoni, Blumfelt valitti.  Mietin tässä keinoja, että miten niistä pääsisi eroon. Kaksi niitä vain on, mutta ne ovat sinnikkäitä ja ovelia. Jos niitä tavoittelee, ne pyörivät pika pikaa vuoteen alle piiloon. Muuten ne kyllä ovat röyhkeitä, pomppivat siellä täällä ja pitävät alituiseen häiritsevää naksutusta. Olen harkinnut pienen koiran hankkimista, mutta kun minä en voi sietää epäjärjestystä jonka sellainen saa aikaan. Sehän ravaisi alituiseen pallojen perässä ja haukkua räyskyttäisi.

Oletko huomannut kiihtyvätkö nuo pallot kun avaat television tai luet sanomalehteä, kysyin häneltä. Ujuttaako media imelästi reklaamia typeristä asioista, vaikkapa luomutuotteista, merkkivaatteista ja festareista. Ovatko pallot mielestään niin vapaamielisiä, että vaativat pitämään silmällä vain itseään ja omia toimiaan ja hyväksymään omat pallomaiset mielipiteensä. Siis että korostavat turhanaikaista pompotusta ja suosivat kimittävää päälle puhumista. Ovatko ne värillisiä, esimerkiksi punaisia? Ne ovat viattoman valkoisia, aivan kuin ne kuuluisat valheet, Blumfeld vakuutti. Eivätkä ne osaa keskustella.

Saavuimme Blumfeeldin kotitanhuville ja yhdessä kävimme toimeen. Pallojen oli nyt aika lähteä, eihän tunnollinen virkamies voinut loputtomiin kuunnella niiden indoktrinaatiota. Että muka muualla on paremmin. Miten on, jospa veisimme ne naapurin vaivoiksi, minä ehdotin. Pyydystimme nyt yhteistoimin pallot muovipussiin ja kannoimme ne salaa, ympärille vähän vilkuillen Blumfeldin naapurin postilokeroon. Pudotessaan ökyrikkaan perheen parkettilattialle pallot pitivät iloista kalinaa ja vikisivät jäähyväisiä. Palasimme Blumfeldin, vanhenevan poikamiehen asunnolle ja hän tarjosi siellä minulle kahvin sijasta neljä lasillista konjakkia. Vaikka varakas olikin, seuraavana päivänä naapuri haki asumistukea sosiaalitoimistosta.

Franz Kafka: Novelleja. Otava 1977, Blumfeld, vanheneva poikamies.

 TULE MINUN LUOKSENI

Tule minun luokseni, tule tule.

Kun kerran olet alkanut käydä, 

Joudun häpeään ellet tulekaan.

Tule nyt, tulethan!

(RAKASTA SINÄ VAIN. Valikoima japanilaista 

laulurunoutta, suom.. Kai Nieminen. Hki Tammi 1986) 

Kuva: Torisevan Inkeri, Akvarelli 1986 T.Yli-Rajala.

Alberto Moravia kuvaa novellissaaan Totta vai valetta ihmisen pintapuolisuutta. Rak-kaus koetaan omistamiseksi. Oma ego nousee silmittömään vastarintaan heti jos joku tai jokin sitä loukkaa. Siinä unohtuvat eettiset ja moraaliset säännöt, loukattu itsek-kyys voi vaikka kuristaa hengiltä ihmisen, jota väittää rakastavansa. Uhkaavan tilan-teen voi ratkaista vain valhe, siinä missä se saa aikaan myös raivokkaan mustasuk-kaisuuden ja kuolemanvaaran. Onko se totta vai valhetta, on koko elämän keskeisin  kysymys. Mikä ne erottaa toisistaan? 

Novellissaan Alberto Moravia kuvaa kiusaajaa joka meitä ihmispoloja riivaa. Kiin-teistötoimiston rouva oli ylistänyt Terenziolle ja tämän vaimolle loistohuvilaa 30 kilimetrin päässä. Se on omiaan juuri miehelle, joka tahtoo eristäytyä ja levätä.

Siis miehelle. Matkalla Terenzion kiukku kasvaa, hän on liikemies, jota tarinat etrus-keista eivät kiinnosta. Maasto on hankala ja eteneminen hidasta. Hän kuitenkin jat-kaa matkaa sinnikkäästi, koska tietää että vaimo, Georgia  haluaa päästä kohteena olevaan vanhaan huvilaan. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa, auringon humallut-tamien sirkkojen sirityksessä.

Valkoisen kilometritolpan kohdalla Georgia sanoo kylmästi ja tavallisesta poikkeaval-la äänellä. Olen pettäny sinua Marcon kanssa. Helteessä Terenzio ei kykene ymmärtä-mään Georgian sanoja todeksi. Normaali käytös, suuttuminen ja halveksunta eivät valtaa heti  hänen mieltään. Vaimon lempeä olemus ja hymyilevä suu eivät ole voineet muotoilla tuollaista lausetta. Mutta pehmeän ja hiljaisen äänen tilalla oli nyt demoni-nen, voimakas ja kova kaiku. 

Terenzio ei halua uskoa. Hän kehottaa vaimoa palaamaan omaksi itsekseen. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut, tiedän vain ettet sinä voi sanoa mitään tuollaista. Hän us-koo, että muutoksen takana on demoni, kuin joku puhuisi Georgian vatsasta. Mutta Georgia pistää sen pilkaksi. Että muka demoni, hän tuntee olevansa enemmän selvä-järkinen, ja tajuissaan  enemmän kuin tavallisesti. Tyttäresi Ella on todellisuudessa Marcon tytär. 

Näinhän ihminen voi nautinnolla tehdä jopa rakkaimmalleen. Tämän kipu ja tuska tuottavat pirullista mielihyvää, niin että siitäs saat kun olet niin omahyväinen et-kä  huomaa minua tarpeeksi. Sitten Georgia paljastaa miten he Marcon kanssa rakastelevat samalla kun hän kiroilee ja sättii aviomiestään Terenziota. Kun Terenzio katsoo vaimoaan, on hän näkevinään suun seudulla hilpeän hymyn. Hän käy vaimon kimppuun ja he juoksevat autosta ulos. 

Alberto Moravia kuvaa  uskottavasti raivokkaan mustasukkaisuuden, mutta hänellä on siihen myönteinenkin  asenne. Tapaus ratkeaa siihen, että Georgia pyytää anteeksi, hän ei tiedä mikä häneen meni. Kaikki palaa nyt siihen hetkeen, jollon he saapuivat kilometri pylvään luo. Miksi sinä päästelit sellaisia valheita, Terenzio kysyy vaimol-taan. Koska minä rakastan sinua ja minusta tuntuu että sinä laiminlyöt minua. 

Sekä Terenzio että hänen vaimonsa näkevät kaikissa elämän tilanteissa vain itsen-sä. Onko se totta vai valhetta, ja Terenzio kuulee oman äänensä kysyvän: rakastel-laanko? Ja Georgia vastaa: Rakastellaan vain. 

Niin pintapuolista voi olla tunne, jota rakkaudeksi nimitetään.

Torisevan Inkeri 2 (Hukkunut nainen)

Alberto Moravia: Perjantain huvila, Tammi 1992

 

NAAPURISELLISSÄ

 

Nyt olet saanut pääsi seinän läpi.

Mitä aiot tehdä naapurisellissä?

(Stanislaw Jerzy Lec)

Vuosia sitten löysin kirjastosta aarteen. Olihan niitä toki paljon muitakin, mutta tähän

minä sillä kertaa ihastuin. Tuo aarre oli Stanislaw Jerzy Lecin aforismikokoelma, Vastakarvaan. Luin mietelauseita silmät sirrillä ja ihmettelin, miten joku osaa lyhyesti, parilla kolmella sanalla tai lauseen pätkällä ilmaista niin paljon. Tietysti mieli alkoi  saman tien askarrella aforismeissa, kirjoitin niitä kymmenittäin ja näytin ne Teuvo Saavalaiselle ja hänen Letulleen. (Lettu oli "vanhan Saavan" vaimo) Kyllä minun itsetuntoani sieppasi vähän, kun tuo pari ilmaisi mielipiteensä. Nehän ovat vitsejä!

Vaan kun olen itsepäinen kuin muuli, lähetin mietelauseita  tuttavalleni pienkustanta-jalle. Tulos oli sikäli ilahduttava, että kertoivat nauraneensa niille maha väärällään. Ei siksi, että ne olisivat huonoja olleet, vaan siksi että minä olen synnynnäinen irvistelijä. Laskettelin hienoisen pilkan lisäksi myös itseironiaa, eivätkä kaikki sitä ymmärrä. Syynä lienee karjapohjalainen kulttuurikehys. Otin mielipiteet vastaan kiitollisin mielin, koska tiesin että ne olivat vilpittömiä eikä niitä kääritty teennäiseen tärkei-lykuoreen. Opin myös sen, että aforismi ei synny tilauksesta, se asuu jossakin aivo-lohkon oikeassa syrjässä ja yllättää kaikki. 

Siirryin sitten "vakavampaan" kirjallisuuteen, mutta siinäkin onnistuin suututtamaan jonkun feministin, vaikka muuten palaute oli myönteistä. Olen nyt jatkanut vähän outoon tyyliin proosalla joka ei noudata  odotettuja juonipolkuja. Niistä olen saanut yllättävän suopeaakin arvostelua, mutta valtaosa kirjojani lukeneista katsoo par-haaksi olla sanomatta mitään. Jerzy sanoi  tästä ilmiöstä, että satiiri ei ikinä selviä  tutkinnosta, sillä sen kohteet istuvat lautakunnissa. Minä puolestani totean, että  mikäpä tässä on hännätönnä eläessä. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

Ihan huvikseni olen joskus lukenut aforismeja, joita nykyään tulee kuin putkesta. Usein niissä tökkii pyrkimys sanoa jotain viisasta. Niistä kuultaa tekemisen tarve, mietteitä rustataan ja pyöritellään niin, että jäljelle jää sileä ilmakupla. Aforismia muokataan niin, että siitä tulee lyhyen oivalluksen sijasta selitys. Kun eteen lyödään selitys, ei se ole enää aforismi vaan yksivakaa lakipykälä.

Muistan lukeneeni että Lec kirjoitteli mietelauseitaan kapakoiden servietteihin ja paperin paloille, pöytäliinoihin. Samanlaisia menetelmiä on ollut muillakin, sillä moni on halunnut paeta totalitäärisen yhteiskunnan häkistä, mutta se on vaikeaa. Jos pako onnistui, Lec esitti heille kysymyksen. Nyt kun olet saanut pääsi  seinän läpi, mitä aiot tehdä naapurisellissä?

Noita sellejä on kaikkialla ja samanlaisia ne ovat, olipa kysymys mistä yhteiskunnasta hyvänsä. Niitä on sielläkin, missä puhutaan demokratiasta mutta tarkoitetaan tasa-päisyyttä. Niin se vaan on, että lain kirjain pitäisi liittää aakkosiin, sillä mikä hyvin-vointivaltio täytyykään olla sen, jossa toinen puoli väestöä voidaan pitää poliisin palveluksessa. Tämä on hyvä muistaa myös pohjoismaisessa demokratiassa, aina kun tulee tarve harkita sellin vaihtoa. 

Stanislaw Jerzy Lec. Ks. myös: Mikko Ilkka, Kananhoitokirja. Otava,1922., Kuv.

922, kuv.

 KUKAAN EI TUNNE KETÄÄN

                                            Kuva: Illansuu, öljy. K.Yli-Rajala 2021.

                                     

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena,

sitä vanhemmaksi hän tulee

(Friedrich von Hardenberg)

Sytytän yölampun uudelleen, sillä uni ei ota tullakseen. Mielessä pyörivät arjen kokemukset, vuodet ja ihmiset. Ja ennen kaikkea Roosa. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot hetkeksi elämään. Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien vuosien jälkeen? Tänne,  missä kukaan ei tunne ketään.

Annan katseen kiertää huoneessa. Kalustus on osittain outo, mutta peili on samalla paikalla kuin kauan sitten. Lieneekö jäänyt siihen minulta kun lähdin? Sen puisissa, maalia hilseilevissä kehyksissä on tuttuus. Muistan miten kahdeksan kolmatta ikäisenä, siis paljon myöhemmin, katsoin eteisen peilistä omaa kuvaa. Näin siinä vanhenemisen oireet jo silloin, ja nyt, yli kaksi kertaa vanhempana etsin kuvasta nuoruutta. Samasta, vuosien kellastamasta pinnasta jota tähyilin kammatessani suavea hiuksiin, jotka saunan jälkeen siirottivat sinne tänne.

Musiikki on vaiennut. Syvä hiljaisuus muhii autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu. Kuva peilissä näyttää pelokkaalta ja tiedän kyllä miksi: jos vain nostan katsetta, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä, siellä missä kuu hitaasti pyörii. Mikä meitä, minua ja kuvaani estää putoamasta tuohon syöveriin, ammottavaan kuiluun joka ilkkuu meitä lukemattomilla tähdillään? Neljätoistiaana ostin kirjakaupasta kirjan, jonka nimi oli Avaruuden valloitus. Tuohon aikaan pakonopeus oli vielä saavuttamattoman etäistä utopiaa. Tuossa samassa vuoteessa minä tuota kirjaa tutkin aamuyöhön asti.  Mitähän sinä yritit todistella, kysyn peililtä ivallisesti ja heitän siihen arvioivan katseen. Mittaan ja rekisteröin harmaat ohimohiukset, valkoisen parran ja kaljamahan.Vaikka eihän minulla sellaista voi olla, kun en latki olutta.

No, enpä tiedä. Ehkä se oli eräs muoto paosta, joka lähti todellisuudesta liian pienellä lähtönopeudella. Muutenhan minusta olisi voinut tulla tähtitieteilijä eikä tällainen itsetunnon puutetta poteva humanisti, jolle joku osastopäällikkö käy aika ajoin keljuilemassa. Katselen hävyttömästi kuvaa, laihaa, murros- ikäistä hahmoa, jonka hyökkäävä asenne hämmentää minua. Luulin sitä araksi ja introvertiksi, että se on aina puolustuskannalla. Että sen olisi vaikea ilmaista todelliset ajatukset. Arvaan nyt, että se parhaillaankin elättelee päiväunia tytöistä, jotka muissa olosuhteissa pyörisivät ympärillä koskaan minua näkemättä.

Jos yrität ruveta naljailemaan minulle, niin arvaa kuka jää toiseksi, sanon kuvalle.  Minun itsetuntoani ei horjuta enää mikään, uhoan peilille joka katsoo minua vinosti. – Niinhän sinä luulet, se vastaa tietoisena siitä, että minä vain nukun. Vedän peiton taas korville ja käännän kylkeä. Himmeä tuikku jää palamaan, mutta jääköön. Tällainen keskustelu on hedelmätöntä ja minä ärsyynnyn nykyään liian helposti. Koen tuon murrosikäisen luihun olemuksen loukkaavaksi, sillä vielä äsken se piilotteli sotilaiden leveiden selkien takana, ampumapaviljongin takana. Karl Krausin tapaan perustelen kantaani niin, että en tosiaankaan seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyttävät sanaa ”tosiaan”.   

Ummistan silmät varmuuden vuoksi uudelleen, keskityn katselemaan tähtitaivasta kouluaikojen kodin yläkerran ikkunasta ja odotan näkeväni Halleyn pyrstötähden. Mihin Roosa hävisi, häivähtää vielä ajatuksen pohjalla. Ehkä hän jossakin makaa? Minua nolottaa, sillä en ollenkaan muista miten minä olen tänne ullakkohuoneeseen päätynyt.

Murrosikä. 

 

SIELUTON KOSKETUS

                                                Sieluton kosketus 1998 T.Y-R.

Miete: Mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Kesämökin seinustalla, varjon puolella roikkui naulasta vanha kalaverkko. Olin nukkunut rauhattoman yön koska ihmissuhteet masensivat minua. Ne olivat kuin tuo vanha verkko, johon tartuin aikeissa viedä se ulkovajan suojaan. Verkosta lehahti räpyttelemään sokea lepakko, ja useitakin. Mietin miten saisin ne vietyä turvaan, mutta koskettaa en niitä halunnut. Lepakoihin liittyy paljon perinteisiä ennakko-luuloja, minä ajattelin, ja muistin Jules Renardin lyhyet mutta osuvat muistiinpanot. Ihmisen yö kuluu käytössä, se kuluu kuin vanha hame. Niin se oli minultakin kulunut. Katselin säikkyjä lepakoita, jotka pyrkivät etsimään turvaa valolta. Joka aamu, kun yö palaa takaisin sinne mistä on tullut, siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu. Se oli Renardin näkemys noista hiiren näköisistä riippuliitäjistä.

Niillä on terävät, ilkeän näköiset hampaaat. Niiden näkeminen puistatti, ja niiden silmissä näin uteliaisuuden mutta en vihaa. Suurella vaivalla sain nuo pyristelevät otukset pussiin ja kannoin ne ulkovajan hämärään.

Olin illalla sytyttänyt ikonin edessä olevan tuohuskynttilän ja pohtinut Gregorios Nyssalaisen käsitystä ihmisen sielusta. Minua vaivasi taas kerran tekopyhä tunne ja  häiritsi se, että noita käsityksiä sielusta tuntui olevan muillakin pyhillä isillä ja hyvin monenlaisia. Aina ne poikkesivat toisistaan. Silti tuo epätietoisuuden viidakko oli lohdullisempi ja uskottavampi kuin nykyajan saarnaajien ehdoton totuus, jonka vain he tiesivät ja joka perustui aineellisen maailman lakeihin. He puhuivat arkisista asioista ja luulivat että ihmisiä kiinnosti vain raha ja kilpailu. Eivät he muista sielua. 

Renard ennusti, että kiihkeämmin kuin rakas ihminen , lepakot imisivät minunkin vertani kunnes olisin kuollut eikä ihmissuhteiden välisiä ongelmia enää olisi. Ehkä nämä synkät ajatukset johtuivat unettomasta yöstä. Olin kuullut kuinka peura hamuili mökin pihalle istutettuja kukkia. Unessa kuulin myös kuinka Robert Schuman soitti Claralleen säveltä joka oli jo kaikilta unohtunut.

Ajattelin nyt, että ihmiset liioittelevat ja näkevät kaikessa vain nurjan puolen. Eivät nuo riippuliitäjät ilkeitä ole, vakuutin itselleni koska olin mökillä aivan yksin. Ne eivät milloinkaan kosketa minua, vaikka niitä hätistelen yöuniltaan. Kauas ne lepattavat ja yön lapsina ne vain vihaavat valoa. Pienillä hautajaishuiveillaan ne etsivät minun tuohukseni, jotta voisivat sipaista sen sammuksiin. Lepakot ovat tunteettomia, niillä ei ole eilistä eikä huomenta, ei tätä päivää. Vain lyhyt hetki, teodikean ongelma  jonka aikana minä käännän pääni pois, koska pelkään epäpuhdasta, sielutonta kosketusta.

Jules Renard: Kuvien metsästäjä. Otaava 1973. Teodikea. Clara Schumann.

 

K A A P I S S A

                                                

                                                Kuva: Puistokävelyllä kihlatun kanssa 

                                                          (Akvarelli Tarmo Yli-Rajala)

Olin viettänyt aamupäivästäni kaksi tuntia vaatekaapissa. Meillä se on kohtalaisen tilava ja hyvin ilmastoitu. Naftaliini siellä kyllä tuoksuu, mutta minkäs teet. Kaapin siivous on ajankohtainen aina ennen joulua ja sitten taas keväällä. Meillä puhutaan joulu- ja kevätsiivouksesta. Erona on suursiivous, joka tehdään useimmiten  mieli-johteen perusteella.

Hyllypölyä pyyhkiessä palautuivat mieleen merkittävät määritelmät esineistä, joiden kanssa nuhteeton virkamies joutuu päivittäin tekemisiin. Yksi noista kohteista on kaappi. Tuon sanan viides merkitys pitää sisällään loputtoman määrän adjektiiveja ja monimutkaisia kaapin sanallisia määritelmiä, jotka on tiivistetty yhdeksi ainoaksi sanaksi ”kaappi”. Tämän tiesi jo Daniil Juvatsov.

Iltapäivällä sain tehtävänjaossa uuden projektin. Tavaratalossa on alennusmyynti, siispä sinne tarvikkeita ostamaan. En muista mitä kaikkea. Siivousvälineitä ainakin, mäntysuopaa, harjoja, lysolia ja putkimiestä. Santapaperia, ilmanraikastimia, kärpäs-paperia jota riiputamme tuulikaapissa. Sideharsoja tai terveyssiteitä, en muista kumpaa, mutta ostin molempia. Kadulla tarpoessa kohti tavarataloa pohdin kaapin merkitystä juuri minun henkilökohtaisessa elämässäni. Esineellä on ihmisen tajunnassa neljä käyttömerkitystä ja yksi sanallinen merkitys (siis ”kaappi”) Kaappi sanana ja kaappi konkreettisena esineenä ovat olemassa kosketeltavassa maailmassa, rinnan muiden esineiden kera, kuten kivien ja taivaaankappaleiden. Sana kaappi sijoittuu käsitemaailmaassa rinnan sellaisten sanojen kanssa kuin ”ihminen”, ”hedelmättömyys”, ja niin edespäin.

Mikä tahansa joukko esineitä, joka rikkoo yhteytensä neljään käyttömerkitykseensä, säilyttää kuitenkin yhteytensä tosiolevaiseen, eli viidenteen merkitykseensä. Tällainen joukko edustaa esinemaailman ajattelua. Kun tällaista joukkoa tarkastellaan uudel-leen muodostuneena esineenä, sille voi antaa kolme uutta merkitystä: Kuvaava, esteettinen ja tosiolevainen. Päätin siivoustoimet puoli viisi ja vihelsin vanhaa  biisiä Yö ja päivä. (Night and day) Kalevi Hartin yhtye sitä esitti jo 1949, mistä hälle kiitokset.

Ja sitten ostoksille, eli shoppailemaan niin kuin hienompi, kielitaitoinen väki asian ilmaisee.

Mieli raittiista ilmasta ja syvällisistä tuntemuksista avoimena astuin tavaratalon ovesta sisään ja sieltä heti liukuportaisiin.  Osastoilta poimin tarpeelliset tavarat ja suuntasin oitis kassalle. Sille kassalle jonka tunsin hyvin ja joka aina katsoi minua pitkään. Ladoin tavarat hihnalle ja kysyin kassaneidiltä mitä kuuluu. Lyhyen tuokion näin hänet siinä rinnat paljaina, näin myös tuon sievän ja ujon katseen. Stirb in mir Welt und alle deine Liebe, minä siunasin mielessäni Bachin tavoin ja kysyin uudelleen: mitä muuta kuuluu. Kiitos vielä hyvää, hän vastasi ja alkoi palvella toista asiakasta.

Kotona sain tyytyväisen vastaanoton ja istahdin vaimon kanssa juomaan kupposen päiväkahvia. Iltapäivisin meillä menee yleensä hyvin.  

Siinä kaikki. (2022

Daniil Harms, esineet ja muodot. Sattumia, wsoy 1988.