INTUITIO

                                                  Ampumaradalla. Öljy 1994, T.Yli-Rajala.

Kuusiaidassa piharakennuksen luona kihisi varpusparvi. Isä silmäisi sitä, ja hetken minusta tuntui, että hän nostaa kätensä ja laukaise aseen. Isä pani parabellumin höyläämättömästä laudas-ta kyhätylle tasolle. Aseen osat kiilsivät rasvasta ja trasselituk-

kojen lemu pisti nenään. Minä inhosin molempia, aserasvaa ja trasselia. Matkan päässä meistä seisoivat pahvitaulut. Ne olivat ihmishahmoja joiden päät ja vartalot olivat reikien täplittämät.

Näyttivät ihan siltä kuin olisivat valmiit esittämään heprealaisten vankien kuoroa Verdin opperassa Nabucco. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen, minä mutisin. Teki mieli mennä takaisin kotiin, omaan vinttikamariin ja avata Heiskasen Tähtitieteen ensimmäinen osa. Sen mukaan pakonopeus on yli kymmenen kilometriä sekunnissa. Se tuntui saavuttamattomalta utopialta. 

Isä tarkasteli pahvitauluja. Sinä ammuit hyvin, hän sanoi. Tässä urheilussa vaaditaan mielen tasapainoa ja nopeutta. Minä tiesin, että hänellä oli niitä molempia. Jos jossain riideltiin, hänet valittiin erotuomariksi, koska luotettiin hänen oikeuden-mukaisuuteensa. Isän kasvot olivat täynnä ruudin polttamia vihreitä arpia. Kranaatin siruja hänestä oli leikottu vielä viisitoista vuotta sodan jälkeen. Mietin miltä tuntui kun luoti lävisti asekäden olkapään. Minun setäni kertoi, että se tuntui kuin hevonen olisi potkaissut ja taju katosi kankaalle. 

Kaikki nuo kokemukset olivat vieneet isän sairaalaan ja sitten taas takaisin rintamalle. Mutta vasta Kannaksella hän oli saanut sen luodin olkaansa ja selvisi siitäkin nipin napin hengissä. Minä katsoin nyt pahviukkojen reikäisiä hahmoja, jotka käänsivät kylkensä meihin päin. Isä otti liimapaperirullan ja leikkoi siitä paikkalappuja haavoille. Pahvimiehet eivät valittaneet, ne olivat jähmettyneet odotukseen. Taivaalta alkoi hiljakseen tihkua pisaroita ja me kokosimme pistoolit ja panoslaatikot kanto-laukkuun. Ikävöin oman kamarini mustaa yön ikkunaa, jonka ruutujen läpi erottuivat koivujen valkoiset rungot. 

Varpusparvi hätkähti äkisti lentoon ja sen tirskutus korvissa palasimme autolle, joka odotti soratiellä, piharakennuksen takana. Isä oli vaitonainen niin kuin aina. Hänen ajatuksiaan oli vaikea avata, ne olivat tiukalla kerällä kuin lankarulla. Ihmette-

lin joskus oliko hänellä omatunto. 

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, minä kertasin ajatusta. Se voi johtaa odotettuun lopputulokseen, mutta syy on kyllä syytä tuntea. Se piilottelee milloin missäkin pahvimiesten selkien takana, ja niiden ampuminen tuottaa epämääräistä

tyydytystä. Ne ovat vihollisia jotka eivät tunne mitään eivätkä muista huomista.

(2022 /X)

 

Kuvioammunta.  Verdi: Nabucco.

 

OIKEAMIELISYYS

                                            Kuva: Vilu viittainen, kypär kylmä. Akryyli 2007 T.Yli-Rajala.

Kunis ratsastaa Pyhä Martti

sinis siunattu Ranska on

sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton

Yön tähtien tuikkeessa kiitää, uros jäisellä orhillaan

viluviittainen, kypär kylmä, kaks knaappia seurassaan

Hän joka tuntee Suomen historiaa, tietää että tähän Eino Leinon kansallismieliseen runoon on sensuurilta piilotettu sanoma. Hepreaa nykynuorisolle, joka ei tunne sanaa sortovuodet.

Oikeamielisyys piilottelee aina voittajan selän takana. Historia on liturgia, papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan. Monet runoilijat ja kirjailijat ovat omaksuneet nuotin, joka on sävelletty jossakin puoluetoimistossa tai sotakabinetissa. Kenraalit ovat parhaita kapellimestareita. Kaikki menee hyvin niin kauan kuin tahtipuikko pysyy suorana. Luin taannoin Gogolin pienoisromaanin Kuolleet sielut. Se oli minulle nostalgiaa nuoruudesta, jolloin tutkin kirjaa ensimmäisen kerran, ja nauroinkin sille ensi kerran. Nyt hauskaa tarinaa ryyditti 1800-luvun käännös, jonka suomi vilisi kutkuttavan hauskoja sanoja ja ilmaisuja. ”Huomattiin, että prokuraattori oli jo sieluton ruumis. Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut sielu, vaikkei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt”.

Gogol oli syntyjään ukrainalainen. Keisarillisen Venäjän armeijaa hän kuvasi niin, ettei sitä nykypäivän lukija voi tulkita enempää ihailuksi kuin pilkaksikaan. Gogolia mukaillen suomalaisetkin voisivat kuvata voitokasta puna-armeijaa, kun vain kehtaisivat. Mutta kun me olemme niin ujoja! Kaulat suorina ja päät ylväästi pstyssä pina-armeija marssi paraatissa vapauttamaan Viipurin, mutta saappankärki peitti näkyvyyden. 

Joitakin vuosia sitten näin televisiossa katuhaastattelun.Suomalainen tv-toimittaja kysyi, että mitä mieltä keski-ikäinen nainen oli Viipurista. Pitäisikö se palauttaa Suomelle? Nainen närkästyi. Ei tietenkään, mehän olemme rakentaneet sen kokonaan uudelleen sen jälkeen, kun suomalaiset olivat kaupungin tuhonneet.

Ihan totta! Väärästä valinnasta, Hitler tai Stalin, meidät tuomittiin menettämään eurooppalaisen pienen valtion kokoiset alueet ja maksamaan valtavat sotakorvaukset. Kansallista humalaa seuraa aina kansainvälinen krapula, niin se vaan on. Sitä huma-laa ovat kansainvälisyyden apostolit yrittäneet kitkeä maailmasta, mutta huonolla menestyksellä. Kansallinen humala muhii ja kuplii aina kaikkialla, ja vapaana, irral-leen laskettuna se tunkee juurensa sinne, missä vallitsee heikoin itsetunto. Suomeenkin, hyvät herrat ! On olemassa myös kansoja, joiden keskuudessa kiihkonationalismi on krooninen oireyhtymä.

Runo: Eino Leinoa mukaellen. En tiedä miksi hän pääti terminatiivin s-lopulla.

SANOISTA

Päivänä moniahana virus tunkihe peiton alle

pyhän vatsan pyörtehille, keskellä viluisen päivän

Kukon kuulin kiekuvaksi, hiiet hirnui kankahalla

hevot heiniä hamusi.

Tässä nyt syntini sovitan Mie vaan velttona makoan

kuumehessa kuorsaelen, viikon  jo maannunna veltto, epäkelpo

runoa rustaan vinksin vonksin.

                                             Valoja seinällä. Akvarelli, T.Yli-Raajala 2022
 

Sanoilla on maku ja tuoksu. Voivat ne haistakin. Sanoilla on myös väri. Suomenkieli on

kuin sateenkaari, siinä on värejä ja niiden yhdistelmiä pilvin pimein.  Arkinen puhe-kieli on vieraan imperialismin vallassa. Ihmisille on opetettu käsitys, että tämä on kehi-tystä, minkä sille voi. Suomi väistyy, koska ihmiset haluavat puhua englantia.

Suomen sanat ovat sellaisia, että niitä pitää lukea hitaasti. Tutkia ja imeskellä. Sanat ovat pitkiä ja niitä pitää  lukea vielä uudestaan. Ei siksi, että lukijat ovat vähä-älyisiä, vaan siksi, että he haluavat ajatella. Se käy luontevimmin omalla äidinkielellä. Jollei sanoja tunne, ne voivat johdatella harhaan. Siksi, että ne kätkevät taakseen salaisia tietoja ja taitoja, joita vain kieltä taitava ymmärtää. Ei virke ole pötkö sanoja, vaan se on irrallisista osista, sanoista koostuva ketju joka kosketuksesta helisee ja kilisee. Vieraat lainat ovat kiviä suomenkielen hienossa moottorissa. Tunteet syrjäyttävät fiiliksiä, eikä agentteja tarvita, koska passiivi ei niitä kaipaa. Assistantit ja replyyttärit joutavat kielitoimistoon joka hyväksyy kaiken sillä perusteella, että se on kehitystä. Antaa ihmisten sanoa ja kirjoittaa mitä vain, kun he niin haluavat. 

Vaan miksi pitää asia sanoa kiemuraisesti ja käyttää turhaa apusanaa, agenttia sotkemaan passiivia? Terroristi ammuttiin teloituskomennuskunnan toimesta. Ly-

hyemminkin sen voi sanoa. Teloiuskomennuskunta ampui terroristin. Ja vielä toinen

älyttömyys: tilanne terroristin osalta oli nyt kohtalokas. Tilanne terroristille oli siis koh

talokas, ei siinä osaltoja tarvita. 

Vanha suomi käytti paljon diftongeja. Ne olivat kuin kaikissa väreissä lepattavia ko-

libreja jotka häärivät jokaisen sanakukan liepeillä. Jos on tarkkana, voi hyvinkin

aistia niiden ilmaan leuhtoman huumaavan tuoksun. Nykykieli karsii niitä sukupuut-toon ja tarjoaa diftongien tilalle puuduttavan pitkia länsimurteidenvokaaleita, jotka kurisevat kurkussa ja kääntävät kielen solmuun.

Että silleeen. Vaan nytpä on pakko kulauttaa teelusikallinen konjakkia, jota on minulle kannettu vaimokullan toimesta. 

2022

Runo: Eino Leinoa vähän mukaellen.

 

                                                    TOINEN UNI

                                                           De natura hominis

                                    Kuva: Jotaki kukkia, akvarelli n. 1990 T. Yli-Rajala

Viima lonksutti ikkunan karmia, sade ropisi peltikourulla. Muuten oli hiljaista. Nousin sulkemaan lasin ettei vesi kerry lattialle. Par-ketti alkaa helposti kastuneena kupruilla. Lattialle, tuolin viereen oli pudonnut valokuva, joka näytti liikkuvan poispäin. yhä etääm-mäs. Nousin tuolilta uudelleen ja poimin kuvan sormien väliin. Vaikka sitä kuinka vääntelin, se oli valkoinen molemmin puolin. Muistin nyt äidin, joka lupasi että jos se on mahdollista, hän tulee kuolemansa jälkeen kertomaan millaista elämä on.

- Mikä elämä, minä kysyin. 

- Se minkä sinä olet jo unohtanut, hän vastasi ja näytti kalpealta.

Kun nyt, näitä muistellessa katsoin kuvaa uudelleen, näin siinä hämärästi puiston jossa silloin kuljimme. Koivujen lehdet kuul-sivat syksyn keltaa ja hietakäytävän varrella kasvoi ruskettuneita pietaryrttejä. Lintujen viserrystä en ollut enää vuosikausiin kuul-lut, ne äänet kuuluivat kevääseen josta oli vierähtänyt aikaa jo liian kauan.  

- Sinä luulet nukkuvasi, äiti sanoi. mutta minä haluan, että tiedät mitä se ei ole. Uni ei ole järjetön häiriötila, vaan se on osoitus henkisyydestä ja sielun kuolemattomuudesta. Nemesios kirjoitti teoksessaan De natura hominis, että sielu ja ruumis ovat ykseys, joka ei kuitenkaan ole yhdistynyt lopullisesti. Unessa voi sielu erkaantua ruumiista ja toimia toisessa ulottuvuudessa. Georgios Nyssalainen sanoi, että meidän elämämme, aineellinen ja muu-toksen alainen, on aina liikkeessä ja pyrkii eteenpäin. Olemisen voima on siinä, ettei elämä koskaan lepää liikkeessään.

- Mitä sinä selität, kysyin äidiltä. - Kuka on tämä Nemesios ja kuka on Georgios? Ovatko he jotain vainajia? Äiti ei vastannut mitään, mutta näin että  hän hymyili ja käänsi päänsä niin etten voinut enää nähdä hänen silmiään. 

Kun hän tällaisia minulle luennoi,  ajattelin että äiti on tuonpuo-leisessa alkanut sekoilla. Mitä ihmeen oppia hän oli käynyt kuun-telemassa ja mihin hän pyrki. Hän luki minun ajatukseni, ja arva-si että minä olen hämmentynyt. Sadepisarat ryöppysivät nyt voimalla ikkunan peltiin ja kuulin kuinka kamarin seinäkello löi kolme kertaa.

- Minä tulin koska lupasin, äiti sanoi ja näytti taas hienokseltaan hymyilevän. Hän katsoi minua kiinteästi silmiin ja sanoi: kun sinä

luulet olevasi unessa, oletkin hereillä. Todellisuus vapauttaa, mutta se on ensin löydettävä. (2022)

Unien tulkinta

 

VÄHÄPÄTÖINEN TODELLISUUS

                      Punainen pastoraali, akvarelli n. 2019.

Lintu lensi yöllä ikkunaan ja valitti 

miksi et avaa, toin sinulle viestin

Aamulla kannoin rastaan 

syreenipensaaseen

Istuin vanhaan tuoliin jota sanoimme laiskanlinnaksi. Se oli asemalle kertyneiden tavaroiden joukosta joutunut meille syksyllä 1944. Joku sitä kaipasi. Ehkä hän vuorostaan sai meidän risaiseksi kuluneen kamarituolin, jossa oli puiset karmit. Laiskanlinnan viereen oli olohuoneessa pystytetty jalkalamppu jolla oli messinkiset käpälät. Joskus niitä kissa tuijotti oudoksuen. Muista tämä, vaikka juokset et ehdi koskaan perille, sanoin kissalle joka vilkaisi minua halveksivasti. Tuon ohjeen olin keksinyt itselleni.

Olin iltapäivällä tuhonnut vanhan käsikirjoituksen jonka työnimeä olin aina hävennyt. Punainen pastoraali. Mikä minut oli saanut sellaisen nimen kyhäelmälle antamaan? Kun sitä luin, muistuivat mieleen tunnelmat joita elättelin ja toiveet joita siihen asetin. Jo vuosikymmeniä se oli pöytälaatikossa lojunut ja aina hävettänyt. Se oli alkanut haista paatosta ja ylipursuavaa tunteilua. Aiheena oli mies, joka vuosien jälkeen palasi nuoruuden maisemaan ja löysi sieltä entisen ihastuksensa, joka oli pahimman koulukiusaajan kanssa naimisissa. Ei kovin omaperäinen aihe. Nyt jos kirjoittaisin tarinan uudelleen, tappaisin kiusaajani ja jättäisin ihastuksen vanhaksi piiaksi. Se on elämän katkeruutta.

Kaikki on mahdollista ja toden näköistä. Aikaa ja paikkaa ei ole. Vähäpätöisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää ja kutoo uusia kuvioita. Näitä Ingmar Bergmanin sanoja pohtiessa päätin alkaa uutta käsikirjoitusta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. Vähäpätöinen todellisuus johdatti minut vähitellen mollisävyiseen dystopiaan, painajaiseen jossa mielikuvitus kehrää ja kutoo loputtomiin, kunnes loppu herää taas uuteen uneen. Ja tiedänhän minä, että sonaatti viihtyy parhaiten romantiikan musiikissa, sellaisessa jota minä mieluiten höristelen. Eikä haitari siihen kuulu ollenkaan, paitsi mitä nyt vähän Tuupovaarassa.

Nousin laiskanlinnasta, puistelin tomut harteilta ja lähdin määrätietoisesti kohti pianoa, jota en osaa soittaa. Kissa näytti närkästyneeltä ja livahti oven raosta keittiöön, josta alkoi kuulua päämäärätietoinen askartelu kermakupin äärellä. Minä jäin ovelle seisomaan ja partaa haromaan.

(2022)

Ingmar Bergman

 

MISSÄ ON IHMINEN?

Homo sapiens, non sum qualis eram

Auringon säteen lävistämänä, ja äkkiä ONKIN ILTA

Olin kuunnellut jo tovin asiakkaiden keskustelua. Kiinnostuksen aiheina olivat automerkit, moottoripyörät ja ruohonleikkuu kesämökillä. Kun sitä rikkaruohoa tuppaa tulemaan joka paikkaan, ja vielä sekin vaiva, että vesijohto on rikki. Pitää kantaa itse vedet saunaan. Inflaatio syö rahat pankkitileiltä eikä tässä maailmantilanteessa oikein tiedä kannattaako sijoittaa pääomaa mihinkään. Ulkomaille on uskaliasta lähteä kun soditaan ja psykopaatit riehuvat ydinaseilla uhkaillen. Niitty- ja ketokukat peittävät ojan pientareita ja puistikoita vaikka niitä kuinka parturoisi. Rikkaruoho valtaa tilaa ihmisen istuttamilta oikeilta kukilta joilla on suunniteltu järjestys.

Missä on se asiakas, joka luki Jungin psykologiaa ja jonka kanssa käytiin pitkät keskustelut unien merkityksestä? Tai hän jonka kanssa juteltiin tähtitieteen viimeisimmistä saavutuksista, mustista aukoista ja madonreijistä, singulariteeteistä. Entä missä on hän, joka veti yhtäläisyysviivan paranormaalien ilmiöiden ja kvanttifysiikan outouksien väliin. Mihin on hävinnyt ihminen joka kirjoitti runoja tai romaania ja tuli kysymään minulta neuvoja, ikään kuin olisin niitä muka osannut antaa. Häntä kiinnosti myös romantiikan kauden musiikki, ei se raakkuminen ja rähinä mitä nykyään tarjotaan uutisten molemmin puolin. Mihin oikeat ihmiset ovat kadonneet ja mistä nämä tosikot ja robotit t ovat kirjastoihin tiensä löytäneet? Nämä luulevat. että kirjaston tehtävä on lainata vain ajanvieteroskaa sitä tarvitseville, ei puhua ääneen eikä ajatella itsenäisesti. 

Miksi he parturoivat kaikki luonnon kukat teiden varsilta ja niittävät kedot sängelle.He puhuvat luontokadosta. Joukossa on niitäkin, jotka sanovat etteivät ole koskaan kirjastoa tarvinneet eivätkä tule tarvitsemaan. He ovat jo syntyessään niin lahjakkaita. Missä on se pikkutyttö jonka hätäinen ääni kuului kirjaston vessasta: setä tuu pyyhkiin! Minne on viety hänet.joka näki pikku-ukkoja kirjahyllyjen välissä ja esiintyi natsiupseerina. Missä on se nuori nainen joka soitti lasten iltapesun aikaan ja pyysi minua tulemaan kapakkaan drinkille? Missä ovat ihmiset? Ne ihmiset joiden takia ja joiden kanssa oli mukava elää, ne jotka eivät tärkeilleet teknisillä taidoillaan. Ne ihmiset jotka tulivat hyvin toimeen työssään ilman pitkän matematiikan arvosanoja.

Kysymyksiä on paljon eikä niille loppua tule ennen elämän pääteasemaa, jota juna jo vahiteistoissa ryskyen lähestyy. Olisi aika koota matkatavarat, mutta pääteasemalle niitä ei saa ottaa mukaan. Tullimuodollisuudet ovat kuulemma tiukat eikä käteinen kelpaa, eivät pankkikortit eivätkä osakekirjat. Siellä vaaditaan vain henkilötunnusta ja tehdään ikäviä kysymyksiä siitä mitä tuli tehdyksi ja miksi. 

Missä kaikki ihmiset ovat? Missä minä olen? (2022)

Heidegger: On lumottu alue, josta kaikki palaa siihen missä se voi levätä. 

Kirjastotyö.

 

                              

OUTOA  LEVOTTOMUUTTA

Muutoon menöö hyvin,

mutta luntioomia kolottaa

                                        

                              Kuva: joku lampi syksyllä. Akavarelli noin 2002, T.Yli-Rajala.

Maantiellä juoksi hitaasti koira. Tämän minä huomasin iltapäivällä, heti sateen jälkeen. Seurasin koiraa katseella mutkaan asti, kunnes kadotin sen näkyvistä. Kirjoitin siitä lyhyesti joitakin huomioita jotka julkaisin blogissa. Muistiin palautui Fransin koira, joka otti osaa kaikkeen mikä huoletti koko koirakuntaa, mutta joka myös huomasi, että jokin pieni särö , mielipaha valtasi mielen jopa kesken kunninarvoisinta kansanjuhlaa. Toisinaan aivan tutussa piirissäkin. Lukiessa ajattelin, että rakkaan lähimmäisen näkeminen sai minutkin tunteman oloni hämmentyneeksi, avuttomaksi, jopa epätoivoiseksi. Yritin jotenkin hyvitttää tuota tunnetta, ja ystävät, joille tunnustin tämän ahdistukseni, yrittivät auttaa minua. Se oli vaikeaa, koska kukaan heistä ei tuntenut ketään muita kuin itsensä. He halusivat olla se lähimmäinen jota autetaan.

Ei ole lupa jättää huomiotta sitä, etten minä toki lähestulkoonkaan poikkea täydellisesti omasta lajistani, joka lienee ihminen. Asia jäi askarruttamaan siinä määrin, että illalla vaihdoin Kafkan novellikokoelman toiseen kirjaan. Lukeminen on ihmiskunnan tärkein seurustelumuoto.

Istuin jalkalampun pehmeään valopiiriin ja avasin Daniil Harmsin kokoelman, Sattumia. Lyhyt proosapätkä ”Satu” herätti minussa jonkinlaisen deja vu tunteen. Se kertoi pienikokoisesta miehestä joka oli kaikkeen tyytyväinen, mutta halusi olla pidempi. Sillä on merkitystä ihmissuhteissa. Minuakin on aina häirinnyt tosiasia, että en ole tarpeeksi pitkä. Jo kouluikäisinä suurimmat kormut, joilla oli urheijan syndrooma, ansaitsivat tyttöjen huomion. Näillä tyypeillä oli yleensä suuret jalat ja jykevät leukaperät. Minä luin ullakkohuoneessani runoja ja katselin ikkunan läpi mustaa yötaivasta, etsin sieltä oranssia Venuksen sirppiä.

Kirja sylissä lerpatteli lehtiään ja mieli pudota lattialle. Poimin sen parempaan otteeseen ja luin. Haltijatar kysyi mieheltä mitä tämä halajaa. Miten tuttu tunne! Mies oli neuvoton eikä osannut sanoa mitään. Haltijatar uteli ja uteli vastausta saamatta ja hävisi lopulta tiehensä. Ehkä se liittyi cheerliiderien porukkaan huutamaan ja tanssimaan pelaajille. Silloin mies purskahti itkuun ja alkoi pureskella kynsiään. Minä en niitä ole koskaan pureskellut, mutta osaan olla introvertti ja kieriskelen itsesäälissä. Lopuksi jutun kirjoittaja katsoo asiakseen vihjaista lukijalle, että syvenny tähän satuun, niin tunnet olosi oudon levottomaksi.

Minä syvennyin ja tunsin todella oloni levottomaksi. Mietin, että olisiko pitänyt kasvattaa henkistä pituutta, hankkia jykevät tekohampaat ja jättää nuo kilpaveikot urheilemaan. Olisin voinut suuntautua politiikkaan ja hankkiutua johtajaksi. Tai ehkä olisi ollut parasta käyttäytyä kuin kärppä, joka on Jules Renardin näkemyksen mukaan köyhä, siisti ja hienostunut. Kulkisin elämän polkua pienin harppauksin kuopalta kuopalle antamaan kolo kololta yksityistunteja. Minulla on pedanttinen sielu ja siitä työstä minä nauttisin.

Jules Renard. Franz Kafka: Erään koiran tutkimuksia.  Daniil Harms.  Cheerleader. Absurdistinen fiktio.

Ks. blogi: Soratiellä juoksi hitaasti koira 05.05.2020

Muuten, luntioomia kolottaa vaan etelääsellä Pohojanmaalla.