KAIKENLAISTA PITÄÄ IHMISEN KÄRSIÄ

                                                                      Mieliala maassa.                                                      

Kävelimme kotimatkaa. Oli himmeä keväyö. Lumet olivtat sulaneet jo ajat sitten, punakylkirastas vihelteli paikallisella murteella lemmenlaulujaan. Ne häiritsivät minua, koska minun nuori lempeni oli saanut pahan kolauksen.Tyttö johon olin ihastunut, seurusteli toisen kanssa ja odotti nyt lasta. Kuuntelin porukan jaarittelua ja minun sappeni kiehui. Annoin muiden mennä menojaan ja pysähdyin ojan partaalle. Kusaisin oikein olan takaa ja sanoin muutaman hävyttömän sanan keväästä ja rakkaudesta. Joku heistä kääntyi ja huusi, että mitä. Minä sanoin että ime sitä. Se oli sosiaalinen interaktio jossa vektorit keikahtivat vinoon. Kiukkuisena minä lähdin tarpomaan toista tietä, aikomuksena häipyä täältä hevon kuuseen. Niin ainakin ärhentelin mielessäni ja heitin vielä tyytymättömän silmäisyn punakylkirastaaseen joka vihelteli muina miehinä tolpän päässä. Sinäkin siinä, tuhahdin tuolle pälyilevälle linnulle jolla kuului olevan äänenmurros. 

Kaikenlaista pitää ihmisen kärsiä, mietiskelin itsekseni. Että sekin flikanhatikka meni ansaan jonka oli viritellyt tyyppi, joka aina rehenteli rakkauselämänsä saavutuksilla. Minulla oli etuoikeus, koska hän, tämä kyseinen tyttö, oli luonut vietteleviä katseita ja vilhautellut hymyjä joista voi päätellä paljon. Kotona kirjoittelin hänelle runoja ja kuuntelin grammarin savikiekkoja joissa artistit vonkuivat selvällä suomella. Cry my heart, irvailin mollisävyistä musiikkia, jonka panisin kotosalla taas pyörimään. Mutta minun sanani olisivat suomalaiset. Kun kilpailijani näen, kerron hänelle mitä ajattelen siitä, että hän liehittelee tyttöä ja nimittelee tätä selän takana ansarikukaksi. Siis äitin ja isin tyttö, jota on piiloteltu kodin turvassa. Ja on nyt sitten kuuleman mukaan siunatussa tilassa.

Vaan niin siinä kävi, että kun myöhemmin jouduimme nokitusten sen leuhkan yljän kanssa, puhe pyöri aivan muissa ja jonnin joutavissa asioissa. Hän halusi ostaa minulta saksofonin, koska en osannut muka nuotteja. Hän kysyi, että osaisinko minä soittaa Flamingon kuin Earl Bostic. Totta kai minä osasin, mutta en hänen kuultensa. No entä osasinko minä muka sanoa kuinkakin monella kielellä että minä rakastan sinua. Tämä kysymys oli tietysti silkkaa ärsyttämistä,, sillä hän oli jostakin saanut haraviinsa, että minä ihastelin hänen ansarikukkaansa. Luettelin hänelle kaikki lorut perätysten; hyvä että olin opettellut ne usealla kielellä, koska halusin tehdä vaikutuksen. Niiden tavallisten kielten, jotka kilpaileva urho osasi, lisäksi annoin  näytteet espanjan, italian ja viron kielistä. Tyyppi mykistyi niin, että sain tilaisuuden lähteä omille teilleni. Hasta luego a la semana que viene, sanoin vain ja heilautin kättä, ja niin jätin kilpailijan räpyttelemään silmiään.

Elämänkokemus oli kuohuttava. Kilpaileva ylkä oli minua vanhempi ja niin he vain päätyivät lopulta pakkoavioon aivan liian nuorina. Tämä mielipide oli yleinen siinä vanhoillisessa ympäristössä, jossa me nuoruuttamme aikuisuutta kohti hioimme. Olin juuri päässyt aliupseerikoulusta kun tuo ansarikukka käveli kadulla vastaan. Hän työnsi lasten vaunuja, niin että kyllä siinä jokunen sanakin vaihdettiin. Katsoin viatonta pikkuista vaunuissa ja kysyn vähän sarkastisesti että wie geht es dir. Sarkastisesti siksi, että muistin kuinka hän vihasi saksankieltä.

Se johtui opettajasta, joka hänen mielestään muistutti Himleriä. Niin muistutti hänen aviomiehensäkin, minun mielestäni. Minut nähdessään lapsi alkoi parkua ja omatuntokin ahdistella. Marssin kotiin ja käskin Earl Bosticin soittaa sitä Flamingoa. 

Kemissä vaan vilhautethan, ei Hämeessä.

Flikanhatikka = tytön tyllerö

Mietteitä

Takin kääntäjällä on ylikäymätön ongelma. Puupalttoo.

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on januksen kasvot

Työtön! Älä häiritse ministeriä, hän pohtii ongelmaasi

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Rikkaruohot eivät sovi puutarhaan, mutta kauniita tauluja niistä on maalattu

 

P u t t e

                                               Puten kaveri tänään, se hoo moilanen.

Mitä minä sinun kanssasi tekisin, opettaja huokaili. Luokallinen neropatteja kuunteli häntä vähän noloina, jotkut vahingoniloisina. Opettaja nosti kaikkien näkyville Puten ainekirjoituksen. Harakanvarpaita jotka minun silmissäni näyttivät melkein taiteelli-silta. Hän luki myös näytteitä Puten hengentuotteesta, tytöt tirskuivat. Minä tunsin myötätuntoa ja näin, miten Puten pää painui alas. Hän tuijotti pulpetin pintaan raavittuja hieroglyfeja. Vuosien takaisia nimikirjaimia. Minä vältin hänen pälyilevää katsettaan.

Älä siitä piittaa, sanoin hänelle myöhemmin Puten kotona. Annoimme kissaslle sapus-kaa ja hän esitteli minulle uusia inkkarikirjoja. Hopeahaukka, sen minä halusin laina-ta. Hänen kotinsa oli ahdas huone piharakennuksessa ja siitä oli ulko-ovi suoraan ulos. Putella oli yksi ainoa reikäinen villapaita, jonka minä olin hänelle antanut. Äiti käski viedä sen hänelle, kun se oli jäänyt veljeltä pieneksi. Eikä siinä silloin vielä reikiä ollut. Kun kouluun tuli amerikanpaketteja, niin melkein kaikki saivat kokonaisen paketin, mutta muutamat vain puolikkaan. He olivat köyhimpien perheiden lapsia, likaisia ja rääväsuisia pahiksia. Nämä pojat polttivat salaa tupakkaa ja niillä oli joskus jostakin kähvellettyä pöytäviinaa eväspullossa. Ne yrittivät houkutella Puttea mukaan puuhiin-sa, mutta tämä ei kai halunnut.

Vaikka Puttea karsastettiin kuluneiden ja likaisten vaatteiden takia, niin minä seurus-telin hänen kanssaan välitunneilla ja kotimatkoilla. Tunsin myötätuntoa kaveria koh-taan, joka ei ollut niin tyhmä kuin opettaja antoi ymmärtää. Kun Putella ei ollut pai-neita eikä häntä tarkkailtu, hän osasi lukea ja kirjoittaa siinä kuin muutkin. Huomion kohteena hän muuttui sulkeutuneeksi. Opettaja heitti minuunkin joskus arvioivia sil-mäisyjä, koska ei voinut ymmärtää mitä empatia merkitsee. En sitä minäkään ymmär-tänyt, mutta se nousi jostakin sielun syvyyksistä ihan huomaamatta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Putte kuului niihin joista Jeesus sanoi, että autuaita olette te köyhät, sillä teidän on taivasten valtakunta. (Tuom. evank. Log 81) Lipaston päällä oli perhekuva. Vanha mies, huivipäinen nainen ja kaksi pikku-poikaa. Tuo on mun veli. Putte sanoi ja osoitti toista poikaa, joka oli hänen näköisensä. Se on kuollu sillon kun me tultiin tänne sodan jälkeen. Mä en muista sitä, mutta äiti on kertonu. Isäkin kuoli sodassa, mutta ei me tiedetä missä sen hauta on. Joku opettaja sano kerran että se oli punikki, mutta en mä tiedä mitä se sillä tarkotti. Äiti sano, että se oli hyvä isä.

Mietin asiaa vähän. Minullakin oli hyvä isä, eikä se kuollut sodassa. Mutta äiti sanoi joskus, että sotaan lähti eri mies kuin se joka sieltä palasi. Vuosikymmeniä kului ja eräänä päivänä silmiin osui lehtijuttu. Hautajaiset jossakin Helsingin lähistössä. Kola-rissa oli kuollut moottoripyörällä onnettomuudessa mies, lapsuuden ystäväni Putte. Tilaisuudessa oli iso joukko kavereita, jotka muistivat hänet nuoren perheen hyvänä isanä.(2023)

Mietteitä:

Ystävyys venäläisten kanssa ei tunne rajoja

Äiti Venäjällä on paljon ottolapsia. He ovat kaikki komennuksella Ukrainassa.

Onko elämä vain metafora?

Älä vilkuile taaksesi. Aika ajaa sinua takaa.

 

A I K A

                                                                                                        Aika on syklinen näkökulma

Minulla oli viikon vanha kuume. Makasin kamarin vuoteella silmät kiinni ja kuuntelin aamuisia ääniä. Äiti puuhasi veljen lähtöä Vaasaan. Kuuntelin hänen huolestuneita neuvojaan. Veli oli vasta kahdeksantoista, eikä ollut koskaan viipynyt yksin pitkien matkojen päässä. Nyt hän oli lopettanut koulun kesken ja aikoi tehtaalle töihin. Kitaraa ei voinut ottaa mukaan, siitä oli puhe. Et sinä siellä kauan viihdy, äiti kuului sanovan. Siellä tehdään töitä eikä soitella, usko pois. Ei soiteltu koulussakaan, veli kuului sanovan. Minä pääsen siellä hitsarin oppiin, enkä aio tulla takaisin.

He kuiskivat hiljaa etten minä heräisi. Veli hiipi vuodetta kohti ja kiinnitti jotain minun ranteeseeni. Sitten joitakin sanoja lähtemisestä, ja kuulin kuinka ovi avattiin ja suljettiin. Outo ikävä valtasi mielen, piti nieleskellä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että veli katosi elämän pituiselle matkalle . Ei siinä ehditty hyvästellä, ei edes tiedetty oliko hyvästelyyn aihetta. Kun heräsin, näin vain kitaran seinällä tutussa naulassaan. Jos sitä vahingossa hipaisi, jäi korviin soimaan viimeinen mollisointu hänen jälkeensä. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa.

Hän oli kahdeksantoistiaana rakastunut romanityttöön. Onko sydämesi levoton, kun yksin se on. Suhde oli päättynyt traagisesti eroon, koska kummatkaan vanhemmat eivät sitä hyväksyneet. Liian nuoria muka. Levoton sydän ajoi hänet uuteen ympäristöön ja unohdukseen, niin kuin toivottu olikin. Veli alkoi etääntyä kotoa, mutta kävi kyllä silloin tällöin. Hän oli löytänyt uuden elämän ja jatkoi opintojaan omin avuin. Joskus aikuisina muisteltiin lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Hän kantoi kaunaa monista asioista, jotka minulle olivat vaikeaselkoisia. Hän oli katkera sellaisistakin asioista, joihin ei voitu itse vaikuttaa. Siitä että isä lähti sotaan ja viipyi siellä vuosikausia. Että oli elettävä köyhinä ja muutettava paikasta toiseen. Että sotien jälkeen elettiin puutteessa ja melkein nälässä, että korvakivut ja monet muutkin vaivat seurasivat huonoa ravintoa. Lapsuudesta jäi katkera muisto, johon kuuluivat myös vanhempien väliset riidat.

Käveltiin joskus kotipuolessa pitkällä lenkillä. Hän kertoi minulle vanhoista traumoistaan. Häntä oli kohdeltu väärin ja minua oli lellitty lapsesta asti. En voinut ymmärtää miten se kaikki näkyi. Älä anna vihasi viipyä yön yli, sanoin hänelle viisaasti. En minä vihaa, hän sanoi. Olen vain katkera. On vaikea antaa anteeksi. Mitä anteeksi annettavaa sinulla on, kysyin ja saatoin hänet junaan asti. Juna lähti vierimään kohti etelää, eikä hän enää vastannut. 

Mietin paluumatkalla miksi pitäisi antaa anteeksi sitä, että syntyi nuoremmaksi. Sitten muistin kellon. Se oli vieläkin ranteessa ja sen numerotaulussa oli roomalaiset numerot. Nyt se näytti pysähtynyttä aikaa, sellaista jota ei voinut keriä takaisinpäin. Joku sanoi, että meidän länsimaalaisten aika on lineaarinen, mutta minun on sitä vaikea uskoa. Minun aikani kulkee sykleissä ja jokaisen hetken tunnen tässä ja nyt. Aika piileksii esineissä ja tapahtumissa, se ei koskaan katoa. Ja muistoissa se piileksii. Jokainen ihminen pyörii ajan myllyssä ja kolhii toinen toistaan. Se on elämää, jossa kaikki ovat syyntakeettomia. (2023)

Mietteitä:

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille puheenvuoroa

Tyyli, mitä se on? Ei sitä mikä on tai miksi, vaan miten

Vaimo tuo lineaariseen aikaasi syklisen näkökulman

Tyotönkin ansaitsee kiitoksen. Hän työllistää useita byrokraatteja

VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.

 MIHIN AIKA ON PAENNUT

 08.10. 86 vuotta

Ystävän Aulis Aarnion muistolle.

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia.

Monet tiet ja polut ovat tulleet tutuiksi. Joka kesä minä käyn kääntymässä portilla, joka on jätetty keskelle pensasaitaa. Siellä jossakin on piilossa talo, jota olen vain kerran käynyt vilkaisemassa. Se on yksinäinen ja autio, sen pihoilla ei liiku ketään. Kesällä, heinäkuussa polun varteen kasvaa pitkävartisia pietaryrt-tejä. Syksyisin käyn niitä tervehtimässä joka päivä. Pensasaidan vierustoilla kasvaa myös valkovuokkoja keväisin, ja etäämpää kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus, ja punakylkirastas. Ilmassa tuoksuvat kukat, rikkaruohot ja entiset puutarhakukat, jotka ovat karanneet vapauteen. Heinäkuussa ojien pientareita täplittävät puna-ailakit. Parhaaseen kukinta-aikaan teknisen osaston pyövelit käyvät katkomassa niiden kaulat, leikkurit päryyttävät säikyt linnut pois, ne lehahtavat tästä hetkestä ilmojen pyörteisiin. Männyn juurelle kasvanut kurtturuusu leikataan ja myrkytetään, horsmien vaalea puna on kadonnut menneelle vuosisadalle.¨

Olen aikamatkalla ja tiedän, että tätä kaikkea minä tulen kaipaamaan. Vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua ja tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Mutta nyt aika ajaa minua kaikesta yhä etäämmäs, kohti mustaa aukkoa josta kukaan ei ole muka koskaan palannut.

Kesää tuoksuineen ja tuulineen, tihkusateineen ja helteineen minä kaipaan jo nyt kun syksy tulee. Se on kuin mennyt elämä toisessa ulottuvuudessa. Nuuhkin puiston maatuvia lehtiä ja seuraan niiden kieppumista kohti kuolemaa. Silti ne herättävät toivoa, sillä niissä ovat kaikki värit ja niistä hehkuu vielä vähän aikaa elämä, joka katoaa ja vaihtuu taas kerran muistoksi ja kirlian kuviksi. Korvissa soi etäisenä Schubertin Winterreise sarjan nostalginen Gute Nacht. Talvella, kauan sitten minä katsoin kaukoputkella mustaa taivasta ja näin siellä Venuksen sirpin. Kiinnitin silloin seinään neulalla kirjan välissä kuivatun vaahteran lehden, jonka pintaan kirjoitin mennyt aika. Veli pysähtyi sen kohdalle ja luki tekstin. Hän ei tiennyt, että se oli kuva joka projisoitui tulevaisuuteen. Hän ei tiennyt, että aika on anakronismi, joka lepattaa aina pois eikä anna tarttua kiinni. Se on kuin minun sydämeni rytmihäiriössä. Voi minua, minne aika on paennut kysyi Nietzche.

Tuoksuja ja värejä, elämän muistoja minä tulen kaipaamaan.

Minun veljeni aika lehahti tuntemattomuuteen jo kauan sitten. Minä katselen vielä kevättä ja kesää, nuuhkin niiden tuoksuja. Olen tullut vanhaksi ja tuntuu siltä kuin kävelisin tyhjän päällä. Käykö minulle kuin sille opetuslapselle, joka säikähti vellovaa vettä ympärillään, koska oli menettänyt uskonsa olevaan ja oli vähällä hukkua.

Viimeiset kukinnot pientareilla ovat saaneet kirkkaan kuurahunnun, taivaalta sataa tähtiä. ja minä kuuntelen taas hiljaisuutta. Vielä minä elän, ja kun aika loppuu, jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Lintujen laulua ja tuulen hyväilyä, Pelkoa ja rakkautta minä kaipaan ja puhumattomuutta. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kaipaan tätä elämää. (2023)

Haku: Aulis Aarnio.

Mietteitä:

Kuolemallakin on elämäntehtävä

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Moni sahaa innokkaasti Euroopan kulttuurin oksaa, jolla istuu

Nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa

KAAPATTU  MINUUS

                                                                

Puhelin soi. Oletko se sinä, ääni kysyi. Jäin hetkeksi miettimään. En ole varma, sanoin äänelle. Ehkä minä olen unta jota joku näkee. Kun puhelin alkoi soida, ajattelin, että se on nyt hän. Sama aikuiseksi kasvanut, joka murrosiässä, kolmetoista vuotiaana merkitsi minun nimikirjaimieni perään = 0.  On yhtä kuin nolla. Nyt minä haluaisin kysyä miksi niin teit, mutta tänä aamuna näin lehden kuolinilmoituksista, että sinä olet vainaja. Olemme tässä elämässä päässeet melkein yhtä pitkälle. Sinä sinne, minä tänne.

- Sinä olet väärässä, ääni sanoi. Etkö muista? Minä olen se, jonka kanssa juteltiin siitä mitä meistä joskus tulee sitten aikuisina. Sinä sanoit, että minusta tulee joku kauppias tai sellaista, ja minä sanoin, että sinusta tulee varmaan munkki. Koska olit niin hiljainen ja vauhko. Puheltiin näin, vaikka oltiin ystäviä.

- Mutta ikääntyessä ystävät katoavat ja niiden tilalle tulee vain tuttavia, minä sanoin. Ystävyys lehahtaa lentoon kuin pakeneva lintu, jonka iloinen laulu katoaa arjen yöhön. Jäljelle jää vain kaksi yksinäistä ihmistä, jotka etsivät jotain tietämättä mitä haluavat. Eivätkä löydä mitään.

Pidettiin pientä taukoa. Muistin miten hän mietti pää vähän kekallaan ennen kuin sanoi jotain. Hän luki myöhemmin matematiikkaa, koska luuli että sillä voi ratkaista kaikki arvoitukset. Rakkaus, hän puhahti halveksivasti. Se on kemiaa ja molekyylejä. Tyhjiä sanoja, small talkia.

 Hän oli saanut pakit nuoruuden ihastukseltaan, joka meni naimisiin pummin kanssa. Ystäviltä ei löytynyt myötätuntoa eikä empatiaa, luulen että hän salaa nautti tilanteesta. Minä en hänelle mitään sanonut asiasta, mutta hän kyllä tiesi etten halunnut tuomita kumpaakaan, en ihastusta enkä sitä onnetonta pummia. Auta häntä ja yritä lohduttaa, minä häntä neuvoin.

- Vai että lohduttaa, hän sanoi ilkeästi. Minä hänelle myötätunnot näytän, olisi kuunnellut minua silloin kun meni sen pummin kanssa avioon. Ja ajatustauon jälkeen hän jatkoi melkein äänettömästi.

- Sinä hiot nyt vielä aikuisenakin niitä vuorisaarnan opeja. Oletko koskaan ajatellut miten typerää on elää jonkun 2000 vuotta sitten eläneen puusepän neuvojen mukaan.

Minä kuuntelin ja mieleen palautui katkera muisto siitä, miten hän katosi minun elämästäni ja pakeni omille teilleen. Murrosiän ystävyys on todellista, sitä seuraa vain pettymyksiä. Kuuntelen mieluummin puuseppää kuin puhelimen ääntä, joka nollasi minut yli seitsemän vuosikymmentä sitten. 

- Miksi sinä sen nollan piirsit minun yhtälööni, kysyin häneltä nyt, kun aika oli paennut ja hän, niinkuin Nietschekin,  ihmetteli jossakin toisessa ulottuvuudessa, että mihin. Mihin aika on paennut? Puhelimesta kuului enää rapinaa, hän pani sen syrjään eikä halunnut enää muistella. Turhaa se onkin, ajattelin. Tiesin kokemuksesta, että jokainen menneisyydestä löytynyt ystävä on enää vain tuttu, eikä meillä ole mitään yhteistä.

Mietteitä

Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja  muistelen tulevaisuutta

Historia on liturgia. Papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Jos katsot nyt taaksepäin, näet ystävän

 

           

Sananen sielunvihollisesta

                                                                  

Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle

ja seisovan huojumaan. (Nietsche, Näin puhui

Zrathustra)

Ei helvettiä ole olemassa, kirkko vaan pelottelee sillä ihmisiä. Niin että jos eletään annettujen oh-jeiden mukaan, ei tarvitse pelätä rangaistusta. Pirulla on sorkat ja otsassa sarvet. Sillä on vuohen silmät ja ketun moraali. Pirun ulkonäkö ja olemus voivat tietysti vaihdella sen mukaan, millaises-sa kulttuurissa eletään. Jossakin se on poliittisen politrukin tai salaisen poliisin hahmossa, jossa-kin se on miljardööri joka makaa loistoristeilijällään ja nauttii auringosta. Kumpikaan näistä pi-ruista ei tunne käsitettä myötätunto, mutta kateus ja kauna ovat heille tuttuja tuntemuksia. En nyt sano fiiliksiä, koska olen niin perin juurin kansallismielinen, etten hyväksy koirien kieltä. Vii-meksi mainittuahan puhuvat kaikki muut, paitsi me jotka puhumme oikein.

Alkujaan pirukin oli hyvin kansallismielinen. Se perusti jopa puolueita, joista mainittakoon tässä fasistit ja natsit. Hän suosi noita lyhenteitä, koska tiesi että ihmiset pitävät sanaleikeistä. Niillä on hyvä hämätä ja johdatella. Vastapainoksi hän on kehitellyt internationalismin, jolla on helppo sot-kea yksinkertaista rahvasta ja saada sen pää pyörälle. Kaikki ovat siinä internationalismissa tarsa-arvoisia, ja tuomarina istuu itse piru. Liput liehuen ja torvet soiden sielunvihollisen joukot käyvät taistoon, jossa kaikki ovat lopulta tappiolla ja edustavat siis hävinnyttä osapuolta.

Vaan palataanpa taas tämän suurenmoisen esseen lähtökohtaan, siis helvettiin ja sen isäntään, itse piruun.Sen olemassaolosta ei ole epäilystä, kun katselee ja kuuntelee kaikkea, mitä maailmalla ta- pahtuu ja mitä siellä puuhataan. Suuruudenhullut johtajat leikkivät ydinaseilla. Viljan kuljetuk-set pysäytetään siksi, että se on jonkun vallanhimoisen etu. Siellä sorretaan kansaa ja täällä mur-hataan kansakuntia. Niitä ajetaan pakomatkalle tai kuljetetaan härkävaunuissa kauas kotiseu-duiaan,

Jostakin käsin piru seuraa tilannetta, pyörittelee peukaloitaan ja antaa valtioiden tapella ja tap-paa toistensa nuorisoa. Sivustakatsojan rooli on pirun etu. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Katso-kaapa vaan murhaajien ja tappajien silmiin, ne hehkuvat vihaa. Katsokaa heitä, kun he tekopy-hästi osallistuvat piispojen johtamiin palvelusmenoihin. He kumartelevat kyllä nöyrästi, mutta vain itselleen. Valtiomiehet sielunvihollista nöyristelevät.

Sielunvihollisen ei tarvitse toimia aivan yksin. Hänellä on parvi apureita. Hän on pannut koko su-kunsa toimeen. Tätä sukukuntaa nimitetään demoneiksi, ja he pyörivät kaikkialla ihmisten jalois-sa ja keskuudessa, tekevät ehdotuksia ja antavat ohjeita. Koko suku kaikkineen muodostaa dy-nastian, jonka kruununperimys kulkee aina samaa reittiä ja päätyy itse pääpiruun, jonka tun-nemme monilla nimillä ja joka nauttii kaikissa kielissä jakamatonta suosiota.

Onko tuo kaikki edellä esitetty kesiaikaista ja naurettavaa höpinää? Miten se voisi olla keskiai-kaista, kun me siinä maailmassa juuri nyt elämme? Kuka voi väittää, ettei ilkeys voi ruumiillis-tua? Sehän on ilmiö, jonka näkee heti kun silmänsä vain avaa. Rahan aateli hallitsee sekä autori-taarisia että demokraattisia yhteiskuntia.

Kaiken sekasorron ja demonien hallitseman maiseman keskellä kulkee näkymätön ja yksinäinen mies, joka sanoi seuraajilleen: älkää luulko, että minä tuon teille rauhan. Hän tiesi ja tunsi ihmis-luonnon, jolle on annettu kyky ja oikeus tehdä valintoja. Hän tiesi että rauhan saa vain hän, joka valitsee pimeydessä pilkottavan valon, hän joka haluaa nähdä, että aine ja henki ovat yhtä. Vain yksi puhallus, ja yksi katse niin demonit kaikkoavat.                                                        

Kyrie eleison!

Mietteitä:

Revisionistille päämäärä on tärkein. Hän ei vain tiedä, missä se on.

Rutikuiva realismi tappaa kaunokirjallisuuden

Saatana viihtyy saarnastuoleissa

Sielunvihollisen mietelause on tee se itse

Skeptikko ei usko sieluun, koska tutkii sitä mikroskoopilla