MUISTIN PALIKOITA

Lyhytproosaa

                                                         Marleena. Informalismia, kuva

                                                                    Marleena Luukkosen näyttelystä                                                 

Valokuvat ovat muistin palikoita. Niistä koostuu menneisyyden pyramidi, jonka sisään on haudattu pakkomielle. Se on muumio joka luulee liikaa itsestään, jonka sisälmykset on säilötty muovipurkkiin. Sen kyljessä lukee päänsärkyyn, latinan kielellä. Valokuvia katsel-lessa saatan kuulla vanhoja säveliä vuosien takaa, sellaisia kuin Dona Dona Dona. Ja näenhän minä lopulta tuon Donankin. Hän oli yhdeksätoista vuotias ja viihtyi minun mat-kassani minne kuljinkin, paljon ennen kuin minusta tuli farao. Donalla oli vihreä mini-hame, kadeksän sentin piikkikorot ja hän olimeikannut silmänsä egyptiläiseen tapaan. Dona oli korkoinenn vähän minua pidempi ja puhui kielellä jonka olen unohtanut. Joku sanoi, että se oli nuorison slangia, mutta oli mitä oli, minua se siihen aikaan ihastutti. Joskus siinä oli turkulainen aksentti, toisinaan Kokkolan ruotsin.

Minun aksenttini on nyt vanhan äijän. Kiihtyessä se pyrkii vinkumaan. Tieto siitä rasittaa ja saa äkeäksi. Minkä sille voi että ikä alkaa painaa ja kuuluu puheessa; että sanat unohtuvat ja lauseet katkeilevat kesken puheen. Valokuvat kokoan taas pyramidiksi ja päätän karsia niistä kaikki mitättömät muistot. Niitä on kuitennkin vaikea löytää. Huo-maan, että kaikki muistotovat tärkeitä, niistä rakentuu koko elämä. Ja opettavaistakin valokuvien katselu on, sillä ne muistuttavat jokaisesta lyhyestä hetkestä Siitäkin, kun seisoin puun runkoa vasten nojaten Dona kainalossa ja joku otti meistä valokuvan, mus-tavalkoisen. Himmeän ja harmaan. Sellainen oli myös Donan hymy joka on lentänyt kauas pois.

Kasa valokuvia säilyy, yhtäkään en halua heittää roskiin. Niistä rakentuu nuoruuden  elämä, joka on yhtä turha kuin tuo kasa. Siihen kasaan mahtuvat pettymykset ja vastoin-käymiset, se on hutera eiikä siitä voi koota näyttävää korttitaloa. Joku voi puhaltaa sen hetkessä kumoon ja sanoa, että se on virtuaalitodellisuus jolta voi ja jolta pitää piiloutua. Sanoa, että minulta puuttuu suuntavaisto jonka avulla voin jatkaa matkaa ilman päämää-rää.

Hän on jo vuosia ollut laulaja, artisti joka on kiertänyt maata pitkin poikin. Eikä hän enää näe minua, ei edes yritä laulaa.

Joku  on neuvonut, että valokuvia ei tarvitse koota ja pinota pyramidiksi. Ne pitää indeksoida ja syöttää tietokoneen kovalevyn kitaan. Siellä ne sulavat puuroksi josta ei yksityiskohtia enää erota.  (2025)

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan. 

Olen kulkenut ennenkin tätä tietä. Kaikki muistot seuraavat nyt minua.

Naisnäkökulma? Ehkä vika onkin juuri siinä kulmassa.

Asia: Abstrakti taide. Informalismi. Impressionismi.

Sieppasin kuvan tietokoneen näytöltä. En osaa etsiä tarkkoja lähdetietoja, mutta ehkäpä asia hoituu niin kuin kuvan alla seisoskelee. Anteeksi Marleena! Kuva on kerrassaan komea impressionistinen kuvaus hetkesstä elämässä.

 

 

ILTA PIIRTÄÄ VARJON

Lyhytproosaa

Olli Joki: Paluu kotiin. öljyvärityö 2010.

Työpöydällä palaa punakuuppainen lamppu, jonka valo lentää suoraan erään ta-lon ikkunaan. Siellä kaukana verho raottuu ja silmpari näkee tuon valon. Meidän välissämme on kilometri syksyistä tummaksi kynnettyä peltoa. Sälekaihdin sulje-taan ja pimeyteen jää vain viidensadan watin pihavalo valaisemaan puistoa.

Avaan kirjan ja yritän keskittyä. Tarina kertoo pikku pojasta, joka joutuu eroon perheestään. Siinä elettään toisen maailmansodan Puolassa. Seuraan myötätunnolla pojan kokemuksia ihmisten parissa. Häntä hyljeksitään ja häneltä kiellettään kaikki tarpeellinen mitä tarvitaan pimeässä talviyössä. Lukeminen on vaikeaa, sillä kirja on englanninkielinen, Kosinskyn Painted bird, Kirjava lintu.

Pojan rikos oli olla juutalainen.

En enää muista tarkoin miten pojan lopulta kävi. Kirjavan linnun jälkeen luin paljon muutakin, koska ihminen ongelmineen kiinnosti minua. Olin seitsemän-toista ja pelehdin vaikeuksissa, joita arkipäivä satoi harteille. Lukeminen antoi lohtua, monilla muillakin meni huonosti. Etsin pakopaikkaa kirjoista, yritin opis-kella omin päin ranskaa ja luin kaiken mitä siihen aikaan tiedettiin aurinkokun-nasta ja paleontologiasta. Koulukirjat eivät kiinnostaneet, ne esittivät asiat pitkä-veteisesti. Tuntui että opettajat arvostivat enemmän ulkolukua kuin omia sanoja, ja niitähän oli minusta vaikea saada irti.

Matematiikka oli minun käsityksissäni turhauttavaa numeroilla leikkimistä. Algeb-ran kirjakin oli hukassa koko lukukauden. Kaikis ta viheliäisistä oppiaineista eng-lanti kiinnosti, koska luin Lifeä ja Picture Postia. Seurasin arkeologista sarjaa sume rilaisesta kulttuurista ja keräsin suuren sanavaraston tarpeettomia sanoja. Opinnot huipentuivatkin sitten keväällä improbaturiin ja syksyllä melkein laudaturiiin. Silloin ei ällän ja cum lauden välimuotoja käytetty. Minulta löytyi yksi iso virhe.

Kun nyt, hyvin jo vanhana katselen muistoissa tuota nuoruuden ikkunaa, valtaa haikea masennus mielen. Onko kaikki mitä elämän varrella on tapahtunut yhtä turhaa kuin nuoruuden haaveet. Kaikki on kuin ennenkin on ollut, päivät toistuvat samanlaisina. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta.Varpusella on oljenkorsi nokassa, ja maa huokaa, on raskas.

Varpuset ovat kadonneet, enää niden tirskutusta ei kuusiaidasta voi kuulla. 

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin varpuset ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Mihin aika on paennut, kysyi Friedrich Nietschekin. (2025)

Miettehiä

Yksi lensi yli sorsanpesän. Loput ammuttiin.

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutsenlammella.

Yksinkertaisuus on vaikeinta. Se koostuu mielikuvista, joita yksinäisyys pyrkii monistamaan. Et elä yksin.

Uudissanat ilmaisevat rakkautta äidinkieleen. Valitettavasti ne  ovat kaikki nykyään englantia.

Petomainen. Siis maallinen peto. Taivaalliset pedot piileksivät usein hurskaiden kansien välissä.

Asia: Kosinsky, Painted bird Bantam Book 1973 USA.

                                            

                                                       

Unien vihreät niityt

Lyhyt prooaa unessa

  

                                                        Aikojen taa. Sekaväriryö, 2009 T.Y-R. 

Itseensä rakastuneen on turha

odottaa muilta vastarakkautta.

Nopea yö, hiusten lävitse putoaa tyhjään. Näen ylhäällä sinisiä ja keltaisia, punaisia ja vihreitä tasoja joita pelkään. Tämä näky toistuu aina iltaisin kun suljen silmät ja nopea yö, auf der grunen Wiese täyttää makuuhuoneen. Kuulen unen läpi kuinka äiti puhuu saksaa sen aliupseerin kanssa.Auf der grunen Wiese steht ein kleines Baum. Minä aloin pudota noiden värillisten tasojen läpi ja siitä kaikki alkoi. Putoan yhä edelleen vaikka ikää on jo vuosia seitsemän yhdeksättä. Kuulen joskus hälytyksen sireenin ulvonnan ja vaivun uneen. Vihreille niityille, joilla kasvoi elämänpuu.

Olin 3-4 vuotias. Isä oli sodassa, minä, äiti, veli ja Aune-serkku Rovaniemen kodis-sa. Oli ilta ja nukkumaan piti mennä. Äiti oli opettanut iltarukouksen, mutta nyt sen saneli minulle serkku joka oli meillä pitkään. Syytä en tiedä, ehkä se johtui olo-suhteista. Äidin sisko oli eronnut ja seurusteli jonkun miehen kanssa. Turussakin oli pommituksia. Aune oli 13-14 vuotias ja ihmettelen miten hän oli yksin matkustanut sota-ajan junalla Turusta Rovaniemelle. Vaunut olivat tupaten täysiä ja usein myös humalaisia sotilaita. Matka kesti varmaan melkein vuorokauden, kun se vielä 1960 vaati 9-11 tuntia.

Äidiltä saamansa tehtävän mukaan Aune opetti minulle iltarukouksen. Jumala suo-jele pikkusta Tarmoo, issää ja äitii, Raimoo ja Aunee. Sanojen taivutuksissa oli jo turkulainen aksentti, sillä serkku oli lapsuutensa elänyt Turussa. Olihan siinä yksi itäinen geminaaattakin, tuo ”issää” Jos tuolle muistolle tuhahdat ylimielisesti, muista että autuaita ovat lapsenmieliset. Lapsuus elää meissä, vaikka sitä kuinka peittelisi. Sen tunnistaminen helpottaa mieltä ja löydät lopulta mielenrauhan.

Nyt kun avaan television näen taas aikuisena nuo tasot. Niiden yllä risteilee ohjus-ten valojuovia ja katujen reunamilla, kaduillakin lojuu ammuttujen ruumiita. Van-huksia ja lapsia eivät murhaajat ole erotelleet. Kaikki tämä on saatu aikaan vallan-pitäjien voiman osoituksena, myötätunto on peitelty juoksuhautoihin. Kun suljen silmät, kuulen kuinka minun omat lapseni puhuvat valloittajien pelossa englantia vieraiden sotilaiden kanssa. Nämä ovat miehittäneet maan, jota minun isäni kävi rintamalla puolustamassa ja haavoittumassa kaksikin kertaa.

Voi sua troikka, voi lintuani sua Kuka on sinut keksinyt? Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa siinä mikä ei leikkiä laske , vaan tasaisena tanterenaa on levälleen heittäynyt, täyttäen puolen maailmaa. Ja menepäs lukemaan virstoja siinä, kunnes rupeaa silmäsi huikaisemaan . (Gogol, Kuolleet sielut 1880-l. painos)

Gogol oli ukrainalainen, siksipä tuntuu oudolta tuo yletön Venäjän suuruuden ylis-täminen. Hänen kuvauksensa sopii kaikille suuruudenhulluille liittovaltioille, joi-den vallanpitäjät kokevat vaaraa ja kilpailua joka puolella ja jotka ovat valmiiita aina puolustamaan epäoikeudenmukaisuudella vallattuja alueitaan.

Pitäisikö taas sulkea silmät ja ojentautua vihreälle niitylle katselemaan taivaalla kiitäviä valojuovia niin kuin piti katsella joskus lapsuudessa. (2024) 

Aatoksia:

Millainen on Stalinin puheiden gnostilainen tulkinta

Mikä takaa ettei tekoäly valehtele meille?

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa venäläisten järjestämät vaalit

On ihmisiä, joita tiukka ilme naurattaa. Ainakin aluksi.

Tulosvastuu ? Jos menee hyvin, esimies vastaa tuloksista. 

ASIASANA: Optinan isien rukous. Gnostilaisuus. 

Kirjoitusohjelmasta puuttuu saksalaisen yyn merkki.

 

Besame mucho

(La primera vez)

     

Alppiruusu                                                        Lyhytproosaa

Ai kun minä niin tykkään tuosta espanjasta. Oikein tässä sielu lepää kun kuuntelee sen lämmintä ääntä. Se on kaunista ja pehmeää, se ei koskaan kuulosta agressiiviselta tai ylimieliseltä herrakansan honotukselta. Aivan erityisesti viehättää tapa, jolla Inez lähestyy minua ja räpyttelee vähän silmiään. Besame mucho tämä tyttö hokee. Estoy lejos muy de ti, niin että alkaa oikein pyörryttää.

Heräsin juuri äsken päiväunilta ja löysin työpöydältä pienen lappusen johon Inez oli kirjoittanut sievällä käsialallaan, että lähtäänkö bailaamaan un poco. Hän ei tietenkään käytä tuota rumaa amerikan väännöstä ”bilettää” joka on Suomeen omaksuttu niinkuin kaikki mikä sieltä tulee. Sanoin hänelle, että minulla on vaikeuksia iskiashermon kanssa ja tasapainokin vähän vippaa, niin että jätetään väliin ja keskittytään seurustelemaan. Selitin tämän hänelle selkeästi, mutta eihän tuo raukka osaa suomea, vaikka tämä on Euroopan virallinen kieli.

Taaskin hän lähestyi minua ja hoki tuota besame, besame mucho.

Minua kiusaa tieto siitä, että kaksi etuhammasta on syödessä irronnut toissa päivänä, ja että hengitys haisee vaikka syön tervapastilleja, Quiero tenerte muj cerca mirar me. Ihmettelen että eikö hän ole huomannut pientä ikäeroa joka meillä on. Vaikka enhän minä mikään ikäloppu vielä ole, vasta täytin 87. Bailaan vielä nykyäänkin sitä lambadaa mummon kanssa. Luulen että meillä Inezin kanssa olisi vielä hauskempaa.

Vaan on hänellä toki huumorintajua. Hymyilee nätisti vaikka ei ymmärrä mitään. Muuten, miksi sinä kirjoitat lauseen alkuun kaikki kysymys- ja huutomerkit ylösalaisin, minä häneltä tiedustelin.

Inez oli hämmentynyt. Totta kai kirjoitan, sehän on meillä päin tapa.

Hän pitää pientä laulutaukoa, ja ehdotan, että mentäisiin tästä tänään Promesan kartanoon kyläilemään tulevan markiisin, Manuelin ja hänen tyttöystövänsä Janan luo. Saadaan siellä tasokasta keittoa ja  sisarensa hilloa. Tasokasta on sekin, sillä Manuelin pikkusisko johtaa kartanon hillobisnestä erään kreivin kera. Outoa on, että tuo porukka nimittelee Janaa hanaksi. Miksi te niin sanotte, kysyin Inezultä joka vähän kohautti olkaansa. Minun mielestäni on rumaa nimitellä naista kraanaksi. 

De nada, Inez vastasi ja aihe oli pakko jättää avoimeksi. Hän ei oikein ymmärtänyt.  Minkäpä noille ulkomaalaisille tekee, vaikka kyseessä onkin erinomaisen nätti artisti. Nyt hän kietoikin vasemman kätensä minun ylävartaloni ympärille ja alkoi taas hokea sitä besamea. Jäin aivan sanattomaksi ihastuksesta. Päätin mennä takaisin loikomaan ja keskityin kuuntelemaan.

Besame, besame mucho perderte que tengo miedo, perderte amor !

 Miksi ei niinkin, eikä aina englanniksi, minä ajattelin. (2024)

Asia: Inez Maharani. (You tube)

AATOKSIA:

Elämä on kuin Sostaakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja kolmannen äänentoistossa on vikaa

Ihmisellä on kaksi päätä. Ylä- ja alapää. Vain toisella ajatellaan.

Ei luulisi hevin, että kananpee on joillekin herkullinen ruokalaji.

Huumorintajuko? Taju on tallessa, mutta huumori hukassa. 

    PIHAN YLI JUOKSI KETTU

Lyhytproosaa unessa

Joku kukkanen. Akvavarelli

      T.Y-R 1996.

Näin aamuyöstä naisen, joka tuli aivan lähelle ja tuijotti minua uteliaasti.Hän oli tutun näköinen, mutta en silti tunnistanut. Hänen hahmonsa oli tarkka ja ilmeensä jäi mieleen. Se ei ollut pelottava. Olin hereillä, en nukkunut.Iltapäivällä sama unikuva nokosilla: Kamarissa, oven edessä seisoi sama nainen ja tuijotti. Hän näytti uteliaalta niin kuin minäkin olin. Taas hän lähestyi minua ja kuiskasi hiljaa: tule, minä näytän. Nyt hän ei ollut enää hämärä hahmo, vaan erottui selvästi kukikasta seinätapettia vasten.

Kävelimme yhdessä käytävän lapi, hän edeltä ja minä seurasin. Ulkona,pihan syrjässä lojui tuo sama nainen jota olin seurannut, ja hänen vieressään istui maassa lapsi joka itki. Uninainen oli äkkiä kadonnus ja minuun virtasi jostakin pelko. Lapsi oli lakannut nyyhkyttämästä ja tuijotti nyt hämmentyneenä minua silmiin. Etkö sinä halua auttaa meitä, hän kysyi lapsen äänellä. Katsoin ympärilleni ja hämmennyin näystä. Nainen makasi vieläkin maassa, mutta nyt hän kääntyi kyljelleen ja veti itkevän lapsen lähelleen. Kaikkialla lojui rojua, konetuliaseista singonneita hylsyjä ja verta.

Nainen käänsi taas katseensa minuun niin, että vaivaannuin hetkeksi sanattomaksi. Miten minä voin teitä auttaa, kysyin heiltä. Enhän minä tiedä mitä on tapahtunut ja ketä te pelkäätte. Kuka teitä uhkaa ja vaatii jotain sellaista mitä te ette ymmärrä?

Tunnetko sinä heidät jotka teitä ampuvat, kysyin naiselta joka rauhoitteli nyt itkevää lasta. Pihan yli juoksi kettu, joka ohi mennen vilkaisi meitä. Sen silmät välähtivät pihalampun valossa.

Ei vastausta. Hän painoi lasta rintaansa vasten ja sulki silmät. Mitäjos tulisitte meille, kysyin häneltä. Täällä ulkona on kylmä ja meillä onturvallista. Ovissa on turvalukot ja hälytys, jos joku tunkee luvattomasti sisään. Jääkaapista löytyy kaikenlaista lapsellekin. Sillä on varmasti nälkä kun se noin parkuu.

Nainen ei vastannut, vaan näytti turhautuneelta. Kaivoin taskusta setelin jonka olin aikonut käyttää johonkin muuhun tarkoitukseen. Olisiko tästä teille jotain apua, kysyin. Lapsi ja hän itsekin näyttivät olevan huonoissa pukimissa, puserossa reikiä ja monenmoista sottaa. Meillä on vähän vaatettakin antaa, jos tarvitsette. On kerätty vähän käytettyä tavaraa keräystä varten.

Nainen kääntyi taas vähän ja nosti kättään katseltavaksi. Se oli yltä päältä verinen. Minä en tarvitse enää mitään, nainen sanoi. Anna tälle lapselle leipää ja vettä. Hänellä on nälkä ja jano. Ja vie hänet kotiisi turvaan, sillä minä en voi liikkua enkä tiedä edes mihin menisin hänen kanssaan.

Otin lapsen ojentamasta kädestä kiinni ja lähdin vähän neuvottomana kotiportaita kohti. Pensaikosta meitä tuijotti kaksi vihreää ketunsilmää.

Aamukajossa avasin kotioven meille ja astuimme sisään. Lapsi oli lakannut itkemästä ja näytti uteliaalta. Nainen makasi pihalla ja oli nyt liikkumaton.

Heräsin vasta myöhään aamullaa ja jäin hetkeksi vuoteeseen ihmettelemään tuota outoa painajaista. Avasin television ja näin heidät taas sen kuvassa. Ei se meidän oma piha ollut, vaan jonkin pommitetun kau-pungin katu. (2024)

            Aatoksia:

            Mistä johtuu, että älymyöstö kokoontuu sinne missä älyttömyys hallitsee?

            Materialistin taivas mahtuu puukirstuun

            Miksihän äiti-Venäjä tarvitsee niin paljon ottolapsia?

            Millainen on Hitlerin puheiden gnostilainen tulkinta?

            Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille?

Asiasana: Unet. Sotilaallinen erikoisoperaatio

VENA  AMORIS

Lyhytproosaa

Sininen. Akvarelli T.Yli-Rajala i.a

Hidas päivä nousi yön alta ja korppiparvi pyrähti oksalta taivaaanrantaan. Avasin silmät ja pyyhin niiltä unen rääpät, ikkunassa satoi. Masennus hiipi taas mieleen. Onko tämä taas sitä samaa päivästä päivään yksinäisyyttä, sitä mikä soi minun korvissani eilen ja huomennakin. Schubertin 4, se traaginen sinfonia. Kaikki tutut ja ystävät ovat kadonneet tuonimaisiin, joku on muuttanut pois eikä muista enää.

Aivan sattumalta osui silmiin eilinen uutinen, jonka lehtikuvassa Eeva näytti vieraalta. Naista syytettiin jostakin käsittämättömästä teosta, joka liittyi rahaan ja talouteen. Minä olen humanisti. Häkellyin ja voin pahoin, kun joku kysyi vuosia sitten, että paljonko tuosta maksetaan. Tuo joku oli lukenut novellin, jonka olin kirjoittanut erääseen lehteen. Kysyjä tyrmistyi kun kerroin hänelle, että en minä sillä tarinalla rikastua halunnut, ihan sama mitä maksavat tai maksavatko mitään. Muistelin, että kirjailijoiden vuotuinen keskitulo oli pari kolme sataa euroa. Kysyjä etsi parempaa seuraa eikä puhunut minulle enää mitään.

Siitä tapauksesta muistui mieleen Totuuden evankeliumin gnostilainen tulkinta. Kadonneet löydettyään hän iloitsi, sillä yhdeksänkymmentä yhdeksän on vasemman käden luku, mutta kun yksikin kadonnut löytyy, siirtyy täysi määrä oikeaan käteen.

Katsoin oikean käden kuultavia verisuonia ja ajattelin, että minä löysin kadonneen, eikä tämä minua ilahduttanut. Vena amoriskin oli iän myötä jo kuihtunut, vaikka sen vielä erotti ryppyisen käden selältä. Unohtuneet ajatukset, pelko pyöri vielä pimeässä, vanhojen naulojen ruostehuilut. Mittasin kahvin suodattimeen ja olin turhautunut. Silloin nuorena kirjoitin Petrarcan soneteja Laural le: mitä siis tunnen, ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Hän selitti sen minulle yhdellä ainoalla katseella, enkä minä muuta tar-vinnut. Siinä katseessa oli välinpitämättömyyttä ja ivaa.

 Hän ei enää muista minua, enkä minä halua tietää hänestä mitään. Nyt tunsin vain vahingoniloa kun luin tuota uutista.

Peräsimettä pursi yksin. Käy viskomna tuulten mielialan.

Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin.

En tiedä mitä haluankaan; suvella värjyn,

talvisäässä palan.

(Petrarca, sonetteja Lauralle. Suom. Elina Vaara)

Katsoin uudelleen lehtiuutista. Kaikki toistui aina samanlaisena, mitään uutta sillä ei ollut kerrottavaa. Vain tuo yksi ainoa muisto menneestä, ja sekin oli mitätön. Vena amoris oli hetken harhakuva nuoruudessa ja nyt se oli johtamassa sydämestä poispäin käräjäoi-keuteen. Minä kaadoin täällä etäällä hänestä kahvia kuppiin ja hämmensin siihen myös sokeria. Sen vähän makeutta minkä elämä tarvitsee. Enkä minä tuntenut empatiaa. (2024)

Asiasanat: Totuuden evankeliumi. Gnostilaisuus. vena amoris

AATOKSIA:

Väärillä säärillä ei pääse esittäään balettia Joutsenlaammella

Äärivapaamirlinrn on se kolmas tyttövasemmalta

Älä työnnä ostoskärriä hyllyjen väliin. Se ei ole ruohonleikkuri

Älä luota vuoteeseen joka tärisee kylmästä. Syyllinen on Poltergeist

Yksinkertaisuus on vaikeaa. Se koostuu mielikuvista joita yksinäisyys pyrkii monistamaan.

 

 

HYRRÄ                                       Lyhytproosaa unessa                                                                                                                                                                                                                                               

Kuva: kaarneen lento                                          

 On suoja tulelta ja kylmyydeltä

on koilta, ruosteelta ja miltä vain

 On suoja  melkein kaikkeen  

vaan ei, ei ole ihmiseltä

(Harry Martinson, Aniara)                                                 

Koska olen vähän omituinen pikkumies, kuljeskelen usein yksin syrjä-teillä ja muistelen niitä asioita joista luin juuri ikään lehden tiedeosas-tolta. Enhän minä mikään ruudin keksijä ole, mutta tähtitiede ja kvanttifysiikka minua kiinnostavat. Lisäksi olen kehitellyt teorian, että kaikki on luonnollista, sekin mikä näyttää aluksi luonnottomalta. Niin kuin esimerkiksi nämä paranormaalit ilmiöt. Ja muut kummitukset. 

Väittävät nyt sitten, että aika kulkee myös takaperin ja että mitä paina-vamman kohteen valo ohittaa, sitä enemmän se taipuu ja ihmiskunta putoaa pimeyteen. Näitä mietiskellen osuin urheilukentän laitaan jonne pysähdyin hetkeksi katselemaan lasten leikkejä. Pyörittivät siellä hyrrää. Näky kiihotti minua niin, että kiirehdin pallokentälle ja yritin kaapata hyrrän lapsilta. Kun lopulta onnistuin, tunsin hetken onnellisuutta. Paiskasin hyrrän takaisin pallokentälle ja lähdin taas jatkamaan matkaa.

Olin nyt lyhyessä ajassa oppinut ymmärtämään, että jokaisen mitättö mänkin asian, vaikkapa pyörivän hyrrän toiminnan ymmärtäminen joh-taa suurtenkin ongelmien tajuamiseen. Ihan huomaamatta lisäsin vauhia ja aloin hitaasti hölkätä. Pidin taas kädessä lapsilta ryövättyä hyrrää ja kuulin kuinka ne kirkuivat ja sättivät minua roistoksi ja fasistiksi. Reumatismi jomotti pohkeita ja niinpä pysähdyin suuren banderollin eteen. Siihen oli tekstattu mainoksista tuttu elämnaohje: ARBEIT MACHT FREI. Työtä tehdään ilmaiseksi. Annoin hyrrän takaisin lapsilaumalle joka oli kertynyt siihen paikalle irvailemaan ja uhoamaan. Hätistelin heidät reippaalla huitaisulla: menkää siitä vaikka suolle ilonpilaajat!. Ettekö te äärivapaamieliset  tiedä, että mielenosoitus ja vapaa kulkue kadulla on kansalaisten oikeus.

Ja niin tuo kirkuva ja syljeskelevä lauma alkoi paiskia minua mädillä kananmunilla, kaatoi parkkipaikalla jonkin bemarin ja särki ikkunoita. Joku oli opettanut heille ennakkoasenteita ja vääristynyttä informaa-tiota. Jatkoin taas matkaa ja muistelin miten Franz Kafka suhtautui yh- teiskunnan polarisaatioon ja kysymykseen tasa-arvosta.

Malttia, malttia vaan hyvät ihmiset, kuulin hänen vieläkin nupisevan. Ei hätä ole tämän näköinen. Se on punainen.

AILAHRUKSIA: 

Miten siemenet pitäisi kylvää, että porkkanat kasvavat oikein päin?

Aika lepattaa aina pois eikä anna tarttua helmaansa

Alkupamaus. Kuka sytytti nallin`?

Ankan askelilla ei saa aikaan näyttävää  paraatia

Astuit nyt kynnykselle, jolle  Goethekin päätti pysähtyä. mutta sinä kaadut takaperin

Asia: Franz Kafka. Novelli "hyrrä" (Kokoelmassa Keisarin viesti)

SANANVAPAUDEN GENRE ON VAPAUS