KATSOIN YÖTÄ    Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Katsoin yötä. Se kurkisti avoimesta ikkunasta ja huokaisi kuin raskaan juoksun jälkeen. Se valui hitaasti huoneeseen ja asettui selkäni taakse. Kuulin sen kuiskauksen. Oletko unohtanut kumpi puoli on oikea ja kumpi on vasen, mikä on ylhäällä ja mikä alempana?

Sinua on vedätetty, on annettu väärää tietoa ja menty sälekaihdinten taakse piiloon.

Yö katsoi minua ilmeettomänä ja hymyili kolkosti.

Huomaatko nyt, että olet aIvan yksin? Ne jotka joskus tunsit ja joiden kanssa puhuit, ovat kadonneet. Ne joita rakastit ja nekin joita vihasit, lähtivät pois.

Mietin tuota tosiasiaa. En minä ketään ole vihannut. He ovat kadonneet, se on totta. Silti heidän eksistenssinsä istuu tässä samassa huoneessa ja selittää tietävänsä nyt sen, mikä on oikea ja mikä väärä. Älä usko niitä jotka pakenevat tietämättömyyteen, se on vain keino välttää vastuuta, se sanoo.

Kun tarkemmin katsoin, heitä olikin vain yksi. Silti he olivat kokonaisuus joka viipyili tässä ja nyt. He olivat kuin seurakunta.

Istuin siis tässä pimeydessä ja pyörittelin etusormella hiuskiehkuraa otsalla. Aivan kuin lapsena muinoin. Hiukset olivat lähteneet, niistä oli vain muisto jäljellä. Miksi minä puhun ja ajattelen eksistenssiä, sehän on tietoisuus olemassaolosta. Se mikä kaikesta jää jäljelle kun muu katoaa. Jäljelle jäävät vasen ja oikea, yhäällä ja alhaalla, takana ja edessä. Sense datum. Eikä sekään ole varmaa.

Jos suljen silmät tässä pimeydessä, tiedän että yö katoaa. Kaikki ne, jotka ovat myös kadonneet, palaavat tahdon voimasta tänne ja me voimme taas puhua vanhoista asioista. Me olemme kaikki läsnä. Puhumme niistä asioista ja tapahtumista jotka me unohdimme silmät avoimina.

Ergo sum, joka tapauksessa.

Asiasana: eksistenssi, olemassaolo

OGNUNO STA SOLO SU CUOR DELLA TERRA

TRAFITTO DA UN RAGGIO DI SOLE EN E SUBITO ERA (Salvatore Quasimodo)

Pilvipoutaa. Akvarelli 2025 T.Yli-Rajala.

Jokainen yksin maan sydämellä, auringon säteen lävistämä

ja äkkiiä on ilta

äkkiä ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet, kaikki puheet ovat loppuneet

Kun me vihdoin päätämme puhaltaa ulos tunteemme auki, 

kaikki torvet ovat  jäässä, eikä kuulu äänen pihahdusta

(Lähde: vapaasti,  google)

 

 

0NGELMA TAKATASKUSSA

Lyhytproosaa: matkailu avartaa

Minulle on kerran sattunut samalla tavalla, Erkki sanoi. Se selitettiin niin, että minä olin juovuksissa. Vaan ei se niin ollut. Tapaus sattui kovan poliittisen riidan jälkeen. Pitivät minua änkyräpäisenä oman tien kulkijana, koska en suostunut marssimaan pää tyhjänä jonossa tahtiin, jonka joku päälle päsmäri määräsi.

Olipa tyhjä tai täysi pää, saman tekevää niille maailman parantajille.

Minulla ei ollut sitä ongemaa, sanoin hänelle. Kävin vaihtamassa rahaa jossakin ja sijoitin lompakon liian näkyvästi takataskuun. Sitten kun piti mennä syömään, ei rahoja löytynyt, eikä pankkikorttejakaan. Joku oli tungoksessa käynyt hipelöimässä. Poliisia oli turha anoa avuksi. Sitten jäin yksin öiselle Tarton kadulle loska olin liian  kohtelias tungoksessa. Porukka tunkeutui taksiin ja meni menojaan. Onnistuin puolen tunnin odotuksen jälkeen mongertamaan ohi ajavalle poliisille viroksi miten olivat pullat uunissa. Poliisin kyydissä pääsin hotelliin, jossa heräsin aamul-la ärhäkkään ääneen. – Täälläkö sä lojut kun kun me ollaan oltu sua etsimässä!

No, siellähän minä. Oli nälkäkin. Hän vei minut baariin syömään ja kehui kirjaani hyväksi. Oli lukenut sen jo eilen. Minä otin sen vain kohteliaisuutena. Vaan sitten opin tietämään, että hädässä ystävä tunnetaan. Olin avuton ilman rahaa ja siinä oli sitten pakko turvautua ystävän apuun. Kuljin hänen perässään kuin koira ja otin kiitollisena vastaan avun jota en keltään muulta saanut. Vain häneltä, Jaakolta ja Kirsiltä sain myötätuntoa ja apua. Muilta vain epäluuloisia ja pahek-suvia katseita, koska luulivat että olin koheltanut pikku pienissä tutustumassa öiseen kaupunkiin. Eikä asiaa auttanut sekään, että olin pukeutunut eksistentialistiksi.

Erkkiä huvitti, kun minä selitin maailmankatsomustani, joka oli äärimäisen vapaamielinen. Fasisteja ja körttiläisiä on vaikea erottaa toisistaan vaatetuksen perusteella, vaikutelmaa sotkevat vielä muutkin uskovaiset, papit ja anarkistit. Kaikki suosivat mustaa. Jos esiintyy ilman vaatteita, käy kuin sadun keisarille. Kukaan ei tunne, koska eivät näe kuin vain sen mitä odottavat ja haluavat  nähdä.

Demokratia ei tunne marssijärjestystä. (2025)

Kiitollisena muistelen kirjailijoita Erkki  Wesman, Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä.

Vanha sairaala Vir-

roilla 1979. T.Yli-Rajala

 ROMANTIIKAN YÖ

Lyhytproosaa, uusromantiikkaa

Minä olen anakronisti 1800-luvun alkupuolelta. Kun katson vähän ympärille, näen että yö liihottaa kahisten nurmikon yli ja kuu ui järven selällä. Arvelen, että Goethe ratsastaa jossakin juuri nyt, samaan aikaan Sesenheimiin. Siihen pappilaan jossa hänen ihastuksensa odottaa. No, sehän oli vielä 1700-lukua niin kuin oppinut lukija hyvin tieää.

Olen turhautunut elämään. Päivällä kuuntelin Schubertin neljättä sinfoniaa ja muistelin sitä etäistä päivää kun veli seisoi vieressäni kuuntelemassa. Hän sanoi että piti enemmän Bachista, muka. Ehkä pitikin. Hän luki mielellään antiikin klassikoita, sellaisia kuin Catullus ja Lucretius. Siteerasi niistä pitkiä lauseita. Ja minä ihmettelin miten hän muisti niitä niin hyvin, vaikka oli aina pienessä myötälaitasessa.

Nostan levysoittimen kannen takaisin paikalleen ja mietin miten helppoa on nykyisin musiikin kuuntelu. Valikoima on rajaton ja omat cd-levyni ovat antiikkia. Niitä minulla on pari sataa ihan turhaan viemässä tilaa kirjahyllystä, netistä saa kaiken.

Ehkä olen kasvanut liian vanhaksi. Tupakka, viina ja naiset, kaikki hauskat harrastukset on pitänyt jättää. Enää ei ole jäljellä muuta kuin mollisävelien pilkkaa, raakkumista ja paukutusta. Hermostumutta kiirettä. Televisiossa on tarjolla Ukrainan pommitusta ja puhevikaisten aamu-niinkutusta. Länsi istuu neuvottelupöydässä ja pyörittelee peukaloitaan. Suomen päättäjät ovat saaneet tunnonvaivoja vanhasta kalevalaisesta hakarististä ja vaihtavat sen kaksipäiseksi kotkaksi ilmavoimien viirissä. Ihan jenkkimalliin.

Takalistot pitävät itseään julkisivuina niin kuin jo Jerzy Lec totesi.Voi että tympii ja kiukuttaa.Ei siis ihme, että tekee mieli ummistaa silmät ja vaipua romantiikan yöhön. Unohtaa kaikki ja palata takaisin todelliseen elämään.    

                                                                            Zhanna: Chopin nocturno op.62 no 2.

Guter Mond, du geht so stille,In den Abendwolken hin

Bist so ruhig, und ich fühle, Dass ich ohne Ruhe bin.

(Ps. Minä tollo en löydä saksalaisen yy .n hattua.)

 

SETÄ, TUU PYYHKIIN

Lyhytproosaa

                                                               Iltahämärä, akvarelli 1998 T.Yli-Rajala

Turilas on lintunen, senhän tietää jokainen. Sekin tiedettän, että elämässä on pakko tehdä valintoja. Ympäristö ja vanhempien asenteet vaikuttavat voimakkaasti siihen, mikä lapsesta tulee. Nykyään on niin, että jos nuo asenteet ja toiveet toteutuvat, ei muita ole olemassa kuin lääkäreitä, diploomisitä ja diploomitätä. Tekniikan palvojia. Tällainen kehitys on pienen kansan kohdalla elämän ja kuoleman kysymys. Oma kieli, oma kulttuuri ja oma historia unohtuvat, niillä ei ole merkitystä silloin kun katse tähtää vain rahaan ja tavaraan. Modernina itseään pitävä kansalainen on valmis vaikka mummonsa myymään jotta saisi lisää niin sanottua elintasoa, uuden auton ja muotivaatteita. Hän valitsee vaihtoehdoista aina mieluummin vierasperräisen sanan kuin äidinkielisen. Hänen puheensa pulppuaa infrastruktuuria, balanssia ja strategiaa, abstraktia irrelevanttia. Hän on entisiä polvia oppineempi ja niin sivistynyt, että puhuu weeseessäkin vain englantia.

Minä olen vähän luonnevikainen. En pyri huomion kohteeksi en kä arvosta liehakointia. Nuoruuden tyhmyydessä uskoin tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen.Yritin luottaa ihmisten empataan ja hyvään tahtoon. Uskoin siihen, että kaikki työ yhteiskunnassa on tärkeää ja kaikkia tehtäviä tarvitaan. Valitsin vaihtoehdoista ammatin, jota luonnehditaan sanalla hoitaja. Se oli ikivanha ja hyvin arvostettu ammatti. En ymmärtänyt, että joku pinttynyt käsitys, stereotypia vaikuttaa koko elämän läpi. Olin kuin lehtimies Tintti, hyvin tyytyväinen.

Nuorena virkamiehenä heräsin havaitsemaan mikä tässä elämässä on tärkeintä. Se on ihmisten arvostaminen, ei oman egon korostaminen. Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä asenne on elämässä pakko joskus unohtaa.   Eräänä päivänä työpaikallani kirjastossa kuulin hätäisen pikkutytön äänen. Setä, tuu pyyhkiin!

Ääni kuului yleisövessasta ja pani minut vakavasti harkitsemaan missä ovat palvelemisen rajat. Onneksi hätiin ehti tytön äiti, joka oli lorvinut ulko-oven tietämissä tupakalla.

Nykyinen maailma ja sen näkemykset panevat epäilemään miten olisi käynyt jos setä olisi lähtenyt auttamaan hädässä olevaa pikkutyttöä. Setä olisi saanut kimppuunsa ärhäkkään sosiaalitanttojen remmin. Hänet olisi kyyditetty pillit vinkuen poliisilaitokselle kuulusteluihin ja julistettu pedoffiiksi.  Suupielet tiukassa kurtussa ja tärkeilevä ilme ei siinä tilanteessa olisi auttanut.

Näin se käy, sano renki ku kuokalla seinää veisti.

                                          

 SANKARIT

Sankarit Kappadokian ryntäsit Filisteliaan                             L Y H Y T P R O O S A A              

                                            

               Pohjatuulen tie  Akvarelli 1997 T.Yli-Rajala

Katselin lehtikuvia sotapakolaisista. Näky herätti mieleen muistikuvia omasta lapsuudesta. Siihen kuului kypäräpäisiä sotilaita ja maastovaunuja, hälytyssireenien ulvontaa. Veturien hihkaisuja, tavaravaunujen kolinaa. Äiti jonka käsipuolessa minä roikuin, ja veli, joka pyöri uteliaana maastoautojen luona. Hän kysyi konepistoolia kantavalta vartiomieheltä jotain, mutta tämä käänsi selkänsä. Joku vihelsi Lillimar-leenia. Noustiin junaan, joka oli täynnä etelään pyrkiviä pakolaisia. Matka taittui niin hitaasti, että isoveli kykeni aina välillä kulkemaan junan rinnalla ulkosalla. Näin hän kertoi myöhemmin, aikuisena. Kerrottiin siitäkin, kuinka asemarakennus josta lähdimme, räjähti parin päivän kuluttua taivaan tuuliin.

En  ole varma mitkä muistikuvista ovat totta, mitkä ovat syntyneet vasta jälkikäteen kuultujen tarinoiden pohjalta. Silmissä viipyvät kuvat ovat kuitenkin totta, niitä eivät ole ihmisten puheet synnyttäneet. Jos niistä nykypäivän nuorille kertoo, ne katsovat epäuskoisina. Niin että puhu pukille, ei tuommoista ole voiut olla.

Silloinkin kun minä olin lapsi, puhuttiin avusta jota voitaisiin saada. Sitä oli ensin tarjolla muualta, mutta avun suunta kääntyi ja apu menikin niille jotka meitä ahdistivat. Kun ei haluttu alistua vaatimuksiin, niin valtavat määrät ajoneuvoja, lentokoneita ja ruokaa toimitettiin meidän vihollisillemme. Meille julistettiin jopa sotakin ja entiset avun tarjoajat kävivät täällä pommittamassa Suomen pohjoisia kohteita.

Rauhanneuvotteluissa meidät jätettiin yksin saman vihollisen armoille joka oli yrittä-nyt tunkeutua maahan. Sankarit olivat vapauttaneet meidät "fasisteista" ja marssivat nenä pystyssä valloitettuihin kaupunkeihin. Kylille ja kaupungeille annettiin uudet nimet ja historia hiottiin uudeksi. Minunkin ikivanha karjalaisen heimon pääkaupunki Käkisalmi sai uuden nilmen, Priozersk. 

Näin se käy vielä tänäänkin, jos todellisuus halutaan nähdä vääristyneen informaation verhon läpi. Olipa aika mikä tahansa, niin aina pienet jäävät suurten jalkoihin ja ovat syyllisiä. Totuus on sekin, että sotien jälkeen löytyy sankareita vain voittajien puolelta. Voittajat eivät ole välttämmättä niitä jotka ovat oikeassa, vaan ne ovat niitä joilla on enemmän voimaa. Katseet ja myötätunto käännetään suuntaan, jota vahvempi haluaa. Heikompaa osapuolta, sitä joka puolustautuu, ei kuunnella ja se jätetään yksin hyökkääjän armoille. 

Katselen lehtikuvaa joka esittää nuorta naista ja pikkupoikaa. He kävelevät käsik-käin kadulla, ja heidän ohitseen vyöryy pitkä jono panssarivaunuja. Molempien silmissä näkyy pelko, jota he yrittävät piilotella puseron hupparin alle. Näen että pojan kädessä on palanen leipää, josta hän yrittää jyrsiä jotakin irti. He ovat häviäjiä, joiden pitää paeta päälle tunkevia sankareita. Niitä on kaikkialla.(2024)

AATOKSIA:

Liekanaru kaulassa on terveellistä juosta. Jos jäät seisomaan, siitä tuee hirttoköysi

Mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

Lapuan liike kyyditsi kommareita rajalle. Nyt heitä kyyditään  Brysseliin. 

Luonto ei tunne iloa eikä surua. Se vain on.

Historia matkii itseään. Hitler ja Stalin jakoivat Euroopan etupiireihin.

Asiasana: Lapin sota

 SONAATTI neljälle viululle ja yhdelle haitarille

 Uniproosaa            

29.10.1968 Oulussa

TÄNÄÄN MINÄ MAALASIN SINUT

VIHREÄ NAINEN, SANOJA VAJAA

MUODOT VALUIVAT

PISAROITA RINNALLESI,

HAJOAVA PARVI PAHOJA SILMIÄ,

ÄÄNIÄ JOITA EN OLE PYYTÄNYT

Olen jo tovin istunut Linnansaaren kahvilassa ja katsellut vanhoja muureja. Ne vapisivat silloin kun ruutikellari räjähti, Näen hädissään juoksevan sotilaan, jola on 1700-luvun asu. Suljen silmät ja nyt näen vain linnan raunioiden ohi kiitävät autot. Taivas on harmaa, enteilee sadetta.

Hän istuu minua vastapäätä ja rutistaa jäätelöpaperin, heittää sen roskakoriin. Hetken ihmettelen miten olen tähän päätynyt ja miksi. Minunhan piti olla jossakin muualla. Meidän katseemme kohtaavat ja nyt minä päätän kysyä sen asian mikä on mieltä painanut. 

Etkö uskalla mua rakastaa, miks en vastausta sulta saa? Miksi muuri sinut piilottaa? 

Iskelmän arvoinen kysymys, ja vanha.

Käsi palaa takaisin pöydän kulmalle ja hän pyyhkii siitä roskia koriin. Näyttää vähän turhautuneelta: siksi,  että minusta tuntuu kuin sinua ei olisi edes olemassa Ïstut vaan siinä ja ajattelet, hän sanoo. Meidänhän piti mennä kirjastoon.

Sellainenko oli tarkoitus. En sitä heti muistanut, kun hänet näin.

Hän kaivaa laukusta esiin kirjan joka näyttää jotenkin tutulta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. En minä siitä mitään ymmärtänyt, joku lukija valitti. 

Muistan kuinka maalasin sen kanteen renesanssityyliin omakuvan, jolle olen antanut nimen Vieras menneisyydestä.

Hän nostaa kirjan uudelleen nähtäväksi. Kun minä tätä luin, alkoi tuntua, että siinä kerrotaan minusta. En kuitenkaan tunne siitä itseäni. Siinä kuvataan miestä, joka etsii minua tietämättä että elän vain unessa. Oletko se mies sinä?

Jään hetkeksi ihmettelemään kysymystä. Olenko minä unessa?

Hän katsoo minua syyttävästi. Oletko sinä muka tämän itse kirjoittanut? Minä aion palauttaa tämän, koska en ymmärrä mistä on kysymys. Jos jotakin etsii, niin pitäisi sentään tietää mitä se on. Entisen kotitalon huoneista sitä ei enää löydä, varsinkaan jos et muista minkä näköinen minä olen. Tai olin silloin.

Kyllä minä muistan, ja näenhän minä sinut nyt siitä. Aivan olet saman näköinen kuin unessakin olet. On turha enää piilotella, kirjoi tettu mikä kirjoitettu. Valveilla ja unessa.

Liikenne silloilla on harventunut. Katselen autojonoa joka pyrkii kaupunkiin ja sieltä pois. Pitäisi lähteä hänen kanssaan kirjastoon, mutta en muista missä se on. Ainolan puistossa vai Vänmannin saasella?

Olo on vähän epävarma. Käännyn taas katsomaan, enkä enää näe häntä. (2025)

 Akvarelli unikuva 1970 T.Yli-Rajala

TÄSTÄ BLOGISTA SANOTTU:

Ihmeellisen  unenomainen tunnelma, kielikuvat ovat ihastuttavia.

 

BOLEROA                   Lyhyttä proosaa

                    

Lola, unikuva. Akvarelli1970 Tarmo Yli-Rajala

On tuota ikää tullut jo vaivaksi asti, kun en tasapainoa pysty aina hallitsemaan. Sanovat, että rollaattori auttaa, mutta minua sen näkeminen masentaa.Muistelen Lolaa jonka näkeminen sai aina verenkierron elpymään. Iskias ja selkävaivat katosivat heti kun hänet näin. Buenas tardes vaan, como estas? Hän kysyi, ja voi sitä katsetta. Osasi hän vähän jo suomeakin, jota innolla olin hänelle opettanut. Vaan- sanankin hän painotti ihan etutavulle, koska muita ei ollut käytettävissä. Yo no se, minä vakuutin ja olin hämmentynyt. Lähdimme siitä oitis bailaamaan, minä tietysti väärään suuntaan. Muu porukka kun kiertää myötäpäivään, niin minä pusken aina kaikkia vastaan. Vaan ei tuo Lola koskaan siitä valittanut, hänestä se oli hauskaa koska hymyili aina niin veikeästi, silmiä räpsytellen. Minäkin iskin hänelle silmää, ja pitelin Lolan vyötäröä tiukassa otteessa. Hän keikutti takamustaan niin viehättävästi. Silmiisi kun katson taas rakkainpain, tunnen kuinka saat minut valtaan ihmeelliseen. Minut heikoksi teet. Quien sera, quien sera, enpä tiedä. Boleroa ja mitä oudointa epätietoisuutta se oli!

Niin kuin mainingit mi rantaan lyö, keinutaan verkkaisaan... Keinu kanssani jo saapuu yö, meidän yö, kerrassaan. Jotenkin siihen tapaan se bolero meni. Sanoja en aina tarkoin muista.

Minut saat valtaan ihmeelliseen, minut heikoksi teet! Ja niin edelleen.

Sukulaiset ja tuttavat ovat jo palailleet lomilttaan, minä vain yksin täällä ikävissäni ajelen rollaattorilla pihapiiriä edes takaisin. Sen jarrukin on rikki. Tympii niin, kun on pakko koh-teliaisuudesta kuunnella que tal. Silmissä olen näkevinäni vielä Lolan hymyn ja kuulen kuinka hän kuiskaa minulle de nada, kun astun hänen varpailleen.

Matkalla postilaatikolle nämä muistot palaavat mieleen. Siitä on jo vuosikymmeniä kun viimeksi Lolan näin. Odottelen vieläkin kirjettä joita silloin lähettelimme toisilemme. Nuuhkin hajuveden tuokahdusta, mikä leijui aina postilaatikon yllä. Voi tietysti olla niinkin, että minä vain kuvittelen. Vain silkkaa reklaamia saan, se täyttää postille varatun tilan ja pettymys valtaa mielen. Tartun siis rollaattorin sarviin ja lähden palailemaan kohti kotiportaita. Kyllä elämä osaa olla vanhana ikävää, ihan sietämätöntä.

Se on tällaista solamente absurdoa, caramba!

Aatoksia:

Ruiarock? Ruisleipä olisi parempi vaihtoehto

Ruususeni. Kumpaa arvostaisin enemmän. Sinun tuoksuasi vaiko piikkejä?

                                                                                                             Närhen munat