VIHREÄ VALO


Paljon siitä mitä vasta koen,
voin jo muistaa
(Karl Kraus)

Olin nähnyt Roosan viimeksi luentosalin ovella. Silloin hän odotti oven aukeamista ja minä yritin tunkea lähemmäs, jotta voisin mennä istumaan tutulle paikalle hänen taakseen. Salissa hän sai viereensä jonkun tutun ja he alkoivat keskustella aiheesta joka heitä kovasti nauratti. Istuin aivan heidän taakseen ja näin lehtiöt, muistiinpanot näyttivät hieroglyfeiltä. Puhuessaan Roosa käänsi päänsä ja heitti minuun välinpitämättömän silmäisyn. Hieno tuoksu ympäröi minut ja hetken aikaa kuvittelin kuulevani Schumanin Träumereita. He puhuivat jostain runosta ja kuulin, kuinka hän sanoi vieressä istuvalle naiselle: on kova paikka kun runo vaihdetaan lakitekstiin. He katsoivat luennoitsijaa ja sitten toisiaan. Kuulin heidän naurunsa.

Seurasin häntä aina kun vain oli tilaisuus ja yritin päästä puhe-etäisyydelle. Sain selville hänen nimensä, jopa osoitteenkin. En koskaan onnistunut puhumaan, koska olin vätys.
Olisi pitänyt keksiä tikusta asiaa ja mennä juttusille, mutta ei. Hänestä tuli minulle pakkomielle. Näin hänet milloin missäkin. Nousemassa raitiovaunuun, odottamassa linjuripysäkillä. Yliopiston käytävällä, mutta aina menossa eri suuntaan. Muutamaa vuotta myöhemmin muistin enää vain etäisen hahmon ja elin hetken aikaa nostalgian ahdistamana.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin osallistuin kokoukseen tuossa nuoruuden kaupungissa. Kävelin ajatuksissa kohti hotellia kun näin Roosan kaukana kadun kulmassa. Hän odotti siellä vihreää valoa voidakseen ylittää kadun. Hänessä oli jotain outoa joka pani minut melkein pysähtymään hetkeksi ennen kuin jatkoin matkaa samaan suuntaan mihin hänkin oli menossa. Valon vaihtuessa punaisesta vihreäksi ehdin väen tungokseen katua ylittämään. Syrjäsilmällä näin hänet muutaman metrin päässä. Nyt ymmärsin mikä oli outoa: hän ei ollut muuttunut vähääkään neljässä kymmenessä vuodessa. Hänellä oli samat vaatteet ja ulkonäkö kuin silloin. Samalla tavalla tuo nuori nainen vilkaisi sivulleen, minun ohitseni ja jatkoi matkaa.

Kun katu oli ylitetty en enää nahnyt häntä. Miten olisin voinutkaan, sillä hän oli vain hetkeksi palannut unesta takaisin vuosikymmenien takaa. Arki oli herättänyt minut todellisuuteen, sikäli kuin sellaista on edes olemassa. Mietin Nerudan kysymystä minne menee se minkä unessa näimme. Muidenko uniin? Ja kun heräät, kuoleeko taas hän, joka elää unessa? Turhautuneena jatkoin matkaa ja minun korvissani soi pitkästä aikaa SchumaninTräumerei.