JOKIRANTA




Varhaisin kuin aamun sää
utu laaksoon välkähtääl
Tuuli lehvissä jo entää
kel on lentimet, se lentää
(Josph v.Eichendorff;
suom. O.Manninen)

Olin istunut jo pari tuntia rantatörmällä ja tuijottanut kohoa, joka kellui ja pomppi veden pinnalla. Törmäpääskyt kisailivat kaislikon reunamilla ja syöksyilivät sinne tänne. Muistelin vuosikymmenien takaista tapahtumaa tällä samalla paikalla. Silloinkin oli samanlainen hautovan lämmin ja utuinen iltapäivä, etäämpää kuului lasten ilakointi matalassa rantavedessä. Tuijotin kohoa ja mietin työasioita, ne seurasivat mukana vapaa-aikaan ja uniin. Kummallista, että yksinkertaisista ja arkisista asioista osataan tehdä vaikeita riidanaiheita.Kun ihmiset joutuvat viettämään päivittäin, vuodesta toiseen aikaansa samojen seinien sisällä, heistä tulee matalaotsaisia ja vainoharhaisia. Jos he joskus pääsevät irrottelemaan arkipäivästä ja lähtevät matkaan, niin he vievät riidat ja epäsovun mukanaan sinne missä liikkuvat.
Jostain kantautui ääni joka kuului huutavan apua. Se oli hätäinen ja sen ympärille levisi sykkivä hiljaisuus. Terästin kuuloa ja yritin etsiä kaukaa vastarannalta muita ihmisiä. Vedessä ilakoineet lapsetkin olivat kaikonneet ja minä olin äkkiä aivan yksin. Muistin vuosien takaisen tapahtuman. Naapuriin ilmaantunut kesävieras, eksoottisen näköinen nuori nainen oli hukkunut saunarantaan. Hän oli huutanut apua vieraalla kielellä, mutta eihän täällä kukaan sellaisia  ymmärrä. Me vain katsoimme kun nainen painui veden alle ja sitten vilkuilimme neuvottomina toisiamme.Tämän minä kuulin jälkeen päin niiltä jotka näkivät tapauksen. He perustelivat omaa toimettomuuttaan sillä, että nainen oli väärässä maassa väärään aikaan, ja että mitä se kenellekään kuuluu mitä mieltä he koko asiasta ovat. Olisi pysynyt siellä mistä tuli ja jättänyt uimatta vaikka olikin helteinen päivä. Lehdessä oli tavanomainen uutinen autokolareiden, tulipalojen ja hukkuneiden osastolla. Mistä nainen oli kotoisin ja mitä hän täällä teki, siitä ei saatu tietoa.
Ajattelin miten tuntematon voi pysyä tuntemattomana täällä kaukana, ja niin
hän vähitellen muuttuu tuntemattomaksi myös siellä mistä tuli. Jotakin virallista oli tehty ja sitten koko tapaus oli unohdettu. Vain minä, aivan sattumalta istuin rantatörmällä ja muistelin tuota vierasta hetken. Olin silloin kuusitoista vuotias ja muistin hänet vain hämärästi, vaikka olin häneen ihastunut. Kevyt tuulenvire leyhytteli lepän oksia, kaislikosta kuului kalojen molskahduksia kun ne hyppivät pyydystämään ohi survovia korentoja. Kuului myös kahinaa, aivan kuin vene lähestyisi kaislikossa. Käänsin vähän päätä ja äkkiä tuijotin silmiin vedestä kahlaavaa nuorta naista. Hänen kasvoissaan ja käsivarsissaan oli kirjavia tatuointeja, hiukset oli koottu nutturaksi huivilla. Tarkemmin katsoen ei ollutkaan tatuointeja vaan tummia lautumia. Näky oli outo ja vääristynyt. Hän tuijotti minua edelleen suoraan silmiin, katsetta oli vaikea paeta. Mutta lähestyessään hahmo alkoi hitaasti haihtua niin kuin savu haihtuu tuuleen.
Jätin onkivavan ja kaikki mukana olleet muut tavarat rantatörmälle ja pakenin
paikalta. Tuntui kuin joku kulkisi perässä ja saisi jo kohta kiinni. Vasta kauempana tiellä uskalsin kääntyä katsomaan pakosuuntaan ja näin rannan jossa törmäpääskyt kisailivat ja jossa lapset ilakoivat matalassa rantavedessä, aivan kuin ennen.