PYÖRÄILIJÄT


Miete:
Kohtalo johdattelee meidät polulle,
jolla törmäämme vain sattumiin

Katselin ympärille hämmentyneenä ja vähän peloissani. Roosa makasi talon sivuseinään upotetussa, autotallin tapaisessa huoneessa. Sen seinät olivat sementtiä ja kalusto askeettista. Vuodepeiton alta pilkisti sorsan kahva. Kyselin vähän Roosan vointia ja estelin kun hän pyrki nousemaan jalkeille. Hänen kätensä tärisivät, ranteessa oli hälytinlaite. Minusta tuntui kuin se olisi soittanut Schumannin pianokonserton sitä osaa jossa muistellaan lapsuutta. Jos nyt siitä lähdet, sinun käy samoin kuin viimeksi, minä varoitin Roosaa.  Kuolet uudelleen!
Mutta Roosa nousi kuitenkin ja oli minun silmissäni nyt kuin muistikuva hänen viimeisistä päivistään. Laiha ja voimaton, valkoinen kaapu hartioilla. Mieleen juolahti totuus, että hän oli minua nuorempi. Lähdin taluttamaan häntä kellaritilaan joka näytti tutulta koska olin käynyt siellä ennenkin. Minähän olin siellä korjannut pöydän ääressä vanhaa, isän aikoinaan ostamaa radiota. Se oli jäänyt keskeneräisenä lojumaan, osat sikin sokin pöytälevyllä joka oli kauttaaltaan öljyn tahrima. Kaavin Roosan katsellessa öljyä pöydältä ja sanoin hänelle, että jos laitetaan matto istumapaikan eteen, niin siitä saadaan
vielä hyvä työtila. Nyt huomasin että Roosa oli yllättäen tarttunut toimeen ja koonnut radion, jonka viimeisiä palikoita hän ruuvaili paikoilleen. Nolotti kun ajattelin että itsekin olisin tuon voinut tehdä.
Tiesin että Roosa halusi nähdä lapset ja siksi lähdimme kellarista ulkoilmaan.
Johdattelin kulkua talon taakse, ohikulkutien varrelle. Ojien pientareet kukkivat heinäkuisessa huumassa, kimalaiset pörräsivät kukkien yli ja taivaalla risteilivät kesästä humaltuneet pääskyset. Roosa pysähtyi katsomaan kesää. – Voi kun täällä on kaunista, hän huokaisi. Minä olin sen jo melkein unohtanut.
Minua alkoi itkettää. Seisoin siinä sanattomana ja katsoin voipunutta Roosaa
joka kaipasi kaunista elämää. Meidän ohitsemme ajoi nyt joukko kilpapyöräilijöitä. Kun tarkemmin heitä katsoin, huomasin että he olivat näyteikkunoiden mainosmalleja. Näin miten liehuvien vaatteiden alta vilkkuivat kehonjäsenten taitekohdat, ja kaikki ne olivat kylmää muovia. Nuket juttelivat kiihkeästi keskenään ja sitten yksi niistä ohipyyhältäessään käänsi kammottavan kauniin päänsä ja tuijotti minua räpäyksen verran silmiin.
Käännyimme takaisin kohti Roosan nykyistä maakuusijaa ja palasimme sin-
ne vaitonaisina. En kuullut enää edes hänen hengitystään.