KATJAN KANSSA




Miete:
Herra varjele pieniä kansoja
suurten suojelukselta

Istuimme vastakkaisilla tuoleilla kasvotuksin. Katja puuhasi yhä neulojensa, lankojensa ja vaatemyttyjensä kanssa. Jalat ristissä, juuri niin kuin käytösoppaissa kielletään niitä pitämästä. Tukka oli osittain valahtanut vasemman silmän yli, ja oikean silmän katse liukui lankaa pitkin ja pysähtyi äkkiä kohti. Oli vielä aikaa, kello kävi yli kuutta. Panssarikiilat autiomaassa olivat juuttuneet hiekkaan ja Henry korkkasi jossakin olutpulloa. Liput liehuivat ja kuuluttajan ääni särisi kiihkeänä. Ja minä ajattelin, että on niin hohdokasta istua Katjan kanssa hämärässä huo-
neessa ja antaa noiden kuvien tapella keskenään. Kuunnella kellon tikitystä ja olla suunnittelematta mitään, kuin parhaassa unessa.

Tämä ikä oli siitä hyvä, että näköalaa oli eteen ja taakse, vaikka se joskus tuntui lohduttomalta. Piti vain välttää turhia odotuksia. Tyhjä huone, äänetöntä etäistä laulua. Katsoin kuvaruudulla eteenpäin jyrääviä tankkeja ja sinne tänne juoksentelevia sotilaita. Ihmiset ovat turtuneet väkivaltaan, sanoin Katjalle. Olin 32 vuotias ja viisas. Väkivallan näkemiseen on totuttu nykyaikaisen tiedonväli-
tyksen nimissä. Kaikki tuodaan nähtäväksi päivittäin television, lehtien ja muun sosiaalisen median välityksellä. Mikään ei hätkähdytä ja vanhat moraalikäsitykset unohdetaan. Lapsen tai vanhuksen voi tappaa ilman tunnonvaivoja, kiduttamisesta voidaan nauttia jos kohteena on joku muu kuin itse.

Kaikkea sitä, mitä ennen pidettiin sairaana, puolustellaan hokemalla että tämä nyt on vaan sitä nykyaikaa. Se mikä oli ennen sairasta, on näiden aikaansa seuraavien liberaalien mielestä
luonnollista ja yhteiskunnan rajoituksista vapauttavaa. Historia on opettanut meille, että kun ihminen alkaa rajusti pyrkiä muutoksiin ja kehittää mielessään uusia moraalisääntöjä, seuraa katastrofi.
Se on vallankumous joka palauttaa kaiken muutetun entiselleen. Tankit jyräävät
verta katujen ja torien asfalttipintaan.

Olin pitänyt puhetta itselleni ja eletiin 1970-lukua. Katja oli värjännyt vaaleat hiuksensa hennanpunaisiksi ja hänen hameensa pituus toi mieleen verhon kapan. Tarkoitus oli lähteä kapakkaan kuulemaan puolalaisen orkesterin soittamaa La paloma blankaa, rauhankyyhkystä siis. Eikä hän varmaankaan kuullut minun viisaita sanojani, koska ei mitään sanonut. Hän puri poikki langan jolla oli ommellut napin puseroonsa, sipaisi askarettaan sen näköisenä kuin ajattelisi jotain ihan
muuta.   (2019)


Kuva: Emmi 5 v.