SKITSO

        

                        

                    

     

•              Kuva: Amadeo Modigliani
• 
  

Kauko horjui ovesta sisään, istui natisevalle tuolille ja kaivoi taskumatin povitaskusta.  Sinä et varmaan tätä ota, hän sanoi minulle ja ryyppäsi pullonsuusta. Taulut hän oli jättänyt ulos ovipieleen seinää vasten nojaamaan. Öljy- ja akryytitöitä hän sanoi. Ostaisit multa vaikka pari. Kun minä  noita maalasin niin näin sielunvihollisen. Se oli piru, mulle vanha tuttu. Se ilmestyy aina äkkiä ja etukäteen varoittamatta ja usein sillä on ihmisen ulkonäkö, joskus se on mallinukke jolla on hevosen pää. Se neuvoo ja antaa ohjeita, joita minä en halua noudattaa. Ainakaan aina, joskus vain. Sen ääni kuuluu usealta taholta, en aina saa selvää mistä. Se on matalaa ja vaativaa, kiivasta mutta usein myös kuiskutusta. Se on epäluuloinen ja katsoo kohti kuin syrjäsilmällä. Usein sillä on arveluttavia ehdotuksia. Niin kuin että lyö, käy käsiksi ja kurista. Äläkä usko mitä sinulle kerrotaan se sanoo, epäile ja naura pilkallisesti. Ei sinua helposti nenästä vedetä, älä silti näytä sitä ilmeillä tai puhu mitä hyvänsä. Ole tarkka ja varovainen, se kähisee. 

Puhuessaan Kauko katsoo minua pälyillen. Häntä  ärsyttää, että minä en puhu mitään. Että minä en näe enkä kuule sellaista, mistä on pakko kertoa. Sitten hän jatkaa selontekoaan hulluuden ytimestä. Se kuiskaa, että ystävät ovat minut hylänneet, he ovat nyt kaukana poissa. Että minä en muuta voi kuin painaa pääni ja seisoa liikkumatta kuin Ezra Pound. Tiedäthän tapauksen kun olet perehtynyt  kirjallisuuden historiaan. Hänen runokirjansa jäi pöydälleni ja siellä se nyt selailee ilmavirrassa paperisia lehtiään. Kuulin kyllä kahinan, mutta en saanut sanoista selvää. Ezra lähti vasta aamulla pois kun  minun piti väkisin herätä.

Ne taulut, minä sanoin, koska halusin vaihtaa aihetta. Mikset tuonut niitä sisään että näkisin ne? Ehkä minä voisin niistä jonkin ostaa jos annat vielä niin halvalla kuin viimeksi. Etsin kolikoita ja kahden kympin seteleitä pöytälaatikosta. 

Hän nousi ja haki taulut ulkoa, asetteli ne  tapetoitua seinää vasten niin etten voinut nähdä mitä ne esittivät Minä käännyin katsomaan, mutta turhaan. Ei ole tärkeää mitä tai miksi, Kauko sanoi. Tärkeää on miten. 

Jäin pohtimaan mitä hän taas tuollakin tarkoitti. Puhuiko hän nyt maalausten tai kirjoitusten tyylistä? Sehän on minullekin vanha aihe. Kun oikean tyylin löydän, Kuun valossa se hohtaa ja päivällä katoaa, enkä minä löydä enää ajatusta. Mutta  hiljai-suus, sehän on täynnä ajatuksia. Ainakin meillä tuomituilla, jotka seisomme selkä seinää  vasten.

Niin minä nyt ajattelin ja käänsin yhden taulun katsottavaksi. (2021)

Skitsofrenia. Ezra Pound. Amadeo Modigliani.

 

AHDISTAVAA

Inkarnaatio: kumpi meistä on? 

                                                   

                                                     Kuva: Jussi Jäälinoja, 1968 Jokiranta. Öljy. 

Miete:

On olemassa oleva ja ei oleva (Sartre)

Outoa on huomata kävelevänsä entistä kotia kohti. Sen pihalle on pysäköity vieras auto, jonka rekkarista en saa selvää. Talo on saanut uuden maalin. Vaalea se oli ennenkin, mutta tämä on jotenkin puhtaampi. Ulkoportaisiin on joku kyhännyt kaiteen. Oikeastaan se on turha, koska eihän tästä kukaan voi horjahtaa ja taittaa niskojaan. Raput ovat matalat ja karkeapintaiset. Näen kuistin pöydän alla lasten leluja, nuken ja pikkuautoja. Ne eivät sovi mielikuviin arkipäivästä. Keiden lapsia hän nykyään hoitaa? Omia en muista vaikka yritän pinnistellä. Missä Anna on? Mitä on voinut tapahtua yhden ainoan yön kuluessa aamuun?

Mietin occamin partaveistä. Niin että jos on kaksi teoriaa jotka selittävät ilmiön, on niistä yksinkertaisempi asetettava etusijalle. 

Näin Annan vasta eilen kun erosimme portilla. Silti tuntuu kuin siitä olisi kulunut vuosia, muistan vain viime silmäyksen kun hän kääntyi kulman taa. – Hei nyt sitten, Anna sanoi. Nähdään taas illalla. 

Jäin hetkeksi katsomaan hänen jälkeensä. Parvi varpusia lehahti hänen päänsä takana, katse kääntyi menosuutaan. Kadun avoimesta ikkunasta kantautui Friedrich Brukin laulu Kevätyö, seitsemän laulua naistertsetille. Mikä niissä minua viehättää, pohdin ja astelin pihamaalle. Kamarin oven takaa kuului vaimeasti uutistenlukijan monotoninen mumina. Terästin kuuloa. Se puhui jotakin käsittämätöntä ilmastosta ja jäätiköiden sulamisesta. Miksi Anna kuunteli tuollaista. Tähän päivään asti häntä ovat kiinnostaneet vain muotioikut ja merkkivaatteet.

Tutut askeleet lähestyivät ovea joka aukesi ja Anna seisoi hahmona edessäni. Hän oli kuin eilen, mutta näytti yllättyneeltä, silmät tuijottivat minua ja vähitellen niihin ilmestyivät kauhun väreet. Oli kuin silmien pintaan olisi heitetty kivi, jonka aaltorengas lähti laajenemaan.

Ihmettelin miten hän oli yhdessä pitkässä yössä ehtinyt ikääntyä niin, että se näkyi jo kasvoista. Anna istui lamaantuneena eteisen tuolille ja kähisi epäselvästi ei, ei. Et sinä voi olla.

Minua alkoi kiukuttaa. – Miksi ja mitä minä en voi, kysyin häneltä. Etkö sinä muka tunne minua vaikka vasta eilen erottiin kun sinä lähdit töihin. Mitä ihmettä sinä olet puuhannut?

Hän nosti päätään ja katsoi minua uudelleen, kuin olisi halunnut unohtaa mitä oli nähnyt. 

– Sinä olet kuollut, Anna sanoi. Kuolit viisitoista vuotta sitten kun jäit auton alle. Onko sitä niin vaikea ymmärtää? Minä en usko! Kuka sinä olet? Hän kysyi ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

2021    

Inkartaanio. Jäälinoja Jussi. Occamin partaveitsi. Sävetäjä Fridrich Bruk.

 

                                  

  Kuva: Aasi ja sen poikanen  (Martti 2011)

JUNTAT  LUKUSILLA 

Kovin minua hämmensi blogini suosio heti aluksi. Suomalaisia lukijoita oli vähän, sehän ei ole yllätys koska täällä luetaan vain urheilijoiden ja poliitikkojen elämäkertoja. Niin, ja tietysti dekkareita tylsimmästä päästä. Sen lisäksi suomalaiset harrastavat rutikuivaa, postillamaista realismia jossa pilkut ja pisteet ovat oikeilla paikoillaan. Jos heidän silmiinsä osuu vaikka Bulgakovin proosakokoelma ”Kohtalokkaat munat”. He räpyttelevät neuvottomina silmiään ja pälyilevät siveyspoliisia. 

Minun ansiokkaalla blogillani, jonka nimi on Hoo moilasen mun… ei kun kirjakaappi, oli alusta lähtien suuri suosio. Seuraajiakin oli heti yhdeksän, kaikki tuttavia ja sukulaisia. Sitten lukijoiden määrä alkoi kasvaa, heitellen poliittisten suhdanteiden ristiaallokossa. Kerran erehdyin kirjoittamaan jonkin hävyttömyydenkin, josta sain rangaistuksen ulkomaalaisilta, jotka eivät suomea taitaneet, mutta joilla oli asiantunteva ja ärhäkkä Tukiryhmä täällä kotosuomessa. Muuten lukijoiden sijainti kääntyili kuin tuuliviirin kukko milloin sinne, milloin tänne. Aloin jo tulla epätoivoiseksi. Ensin olivat lukemat Ukrainassa hämmästyttävän korkeat. Ajattelin, että siellä oli paljon suomalaisia rauhanturvaajina ym. epämääräisissä töissä. Sitten tilanne muuttui. Lukemat Venäjältä kohosivat korkeiksi, seuraavana oli vuorossa Saksa. Lukemien seurannassa menivät jo silmät niin ristiin, että oli pakko tilata aika silmälääkäriltä. Hän kielsi minulta ajokortin ja kehotti lähettämään sen poliisille. Saksan jälkeen innostuivat jenkit ja vihdoin, pari viikkoa sitten ruotsalaisetkin. Suomalaisilta meni tuhat vuotta, ennen kuin he älysyvät asuvansa Euroopassa. Ruotsalaisilta meni sama aika tajuta, että  heidän selkänsä takana on turvavyö. 

Moninaiset ovat olleet lukijoiden olinsuunnat koko ajan. Hajamielisimpiä lukijoita löytyy muun muassa Portugalista, Brasiliasta, Ranskasta ja sieltä täältä. Viime aikaisin valloitukseni on Myanmar, jossa pitkälti toistasataa lukijaa on saanut juntalta komennon kääntyä hyvän kirjallisuuden puoleen. Odotan jännityksellä miten muutama muu demokratian esitaistelija asiaan suhtautuu. Paljon on vielä potentiaalista lukijakuntaa saavutettavissa,  jopa ilman ajokorttia. Miten käy Afganistanin emiirikunnassa?

 

Euroopan unionin ansiosta suomenkielen taito on lähtenyt räjähdysmäiseen nousuun, kiitos Euroopan virallisen kielen aseman. Nykyinen hallitusohjelma pyrkii panemaan jo kapuloita rattaisiin kieltämällä alle kahden metrin lähikontaktit. Sehän on tehokas keino karsia sekä väestön että suomentaitoisten lukijoiden määrää. Ja kukapa tietää mitä nuo eri kansallisuuksien nimissä jaetut lukijatiedot lopulta merkitsevät. En minä ainakaan ole ihan varma. Odotan kiihkeästi niitä aikoja, jolloin filistealaiset ja kappadokialaiset ilmestyvät näille blogimarkkinoille. 

(2021)

Lukijatilastot. Bulgakov. Tilastot.

Kuva: Indoktrinaatio (Akvarelli T.Y.R.  2002)

ARVOSTELIJAT

Joskus nuoruudessa minulla oli tarve kirjoitella mielipiteitä ilmestyneistä kirjoista. Sain silloin tällöin uutuuksista niin sanottuja arvostelijan kappaleita ja tunsin olevani tärkeä. Tuntui hyvältä kun joku jossakin luotti minun kykyyni arvostella ja sanoa mielipide kirjasta. Ei minulla ollut halua eikä tarvetta lyödä lyttyyn toisen ihmisen kovalla työllä ja antaumuksella aikaan saamaa tekstiä. Jos kirja ei miel-lyttänyt, jätin sen rauhaan. Jos haistoin indoktrinaation synkän varjon sen yllä mitä luin, niin vasta silloin ärhennyin. En siltikään käynyt agressiivisesti kirjailijan kimppuun, närkästyin vain ihan itsekseni.

 Indoktrinaatiota on nykyisin kaikkialla. Se on huomaamatonta ja salakavalaa. Se syyllistää ihmisiä, saa heidät epäilemään omaa maailmankatsomustaan. Se kutoo verkkoa lukijan mielen ympärille ja tukahduttaa sananvapauden. On turha puhua vapaudesta, jos  puhutusta joutuu edesvastuuseen vieraskielisen raadin eteen ja saa siltä tuomion. Tästä on hyvä esimerkki historiassa. Vieraskielinen ja vieras-mielinen virkakoneisto kohteli rahvaan vaatimuksia ja valituksia ylimielisesti. Tasa-arvo oli vaarallinen käsite, joka uhkasi yhteiskunnan rakenteita. Nykymaa-ilmassa on samoja piirteitä.

Vieraskielisyys on nykyään kielteisen perusteena väärä ja epäoikeudenmukainen. Se ei ole välttämättä uhka, jos asenteet ovat terveitä eikä vieras kieli ole luonteel-taan imperialistinen. Vierasmielisyys on vaarallinen, se on kuin syvälle ja laajalle leviävä syöpä joka tuhoaa ehjän kansakunnan. Pidän hegeliläisestä näkemyksestä kiinni kynsin hampain, kansan tunnus löytyy sen omasta historiasta, yhtenäisestä kulttuuriperinnöstä ja kielestä. Nykyään suositaan ajatusta kansainvälisyydestä, jonka nimissä omaleimaiset väestön osat pyritään sotkemaan ja sekoittamaan niin tehokkaasti, että käsitys kansasta katoaa ja tilalle tulee uskollinen kuluttajalauma joka palvoo vain rahaa ja tavaroita. 

Eipä noita kritiikkejä tämän päivän lehdissä juurikaan nähdä. On kyllä puo-len aukeaman laajuisia esittelyjä kirjasta ja kirjailijasta. Tekisi mieli epäillä valintaperusteita, mutta eihän sitä uskalla mennä tekemään. Jokin vainohar-hainen demoni syöttää päähän epäilyä, että kaikki kirjallisuuden parissa vaikut-tavat asiantuntijat muodostavat suljetun piirin jonka ulkopuolisia vieroksutaan. Sieltä tulevat vaikutteet ja kirjoitukset vaietaan, niitä ei ole. Ehkäpä tilanne on sama kuin kreikkalaisilla kirkkoisillä. He pohtivat Jumalan olemusta ja päättelivät viisaasti, että hän joko on ja on tai ei ja ei. Tuon kysymyksen rinnalla on kirjal-lisuuden määrittely mitätön, mutta ratkaisu on sama. Sitä joko on on tai ei ei. Näin siis, olipa arvostelu lyhyt tai koko aukeaman laajuinen.  (2021)

Sananvapaus. Kritiikki. Indoktrinaatio. Hegel. Tasa-arvo.

LUKEMISESTA

                                             Kuva: Katynin luutnantti (Hiili 1988 T.Y-R.)

Miete:  Jos silloin jo, kun maailmamme loit

moiset tavat heille kaavioit, niin millä oikeudella

helvettiin minut ja kaltaiseni heittää voit?

Digitaaliseen tekstiin tottunut lukija on totutettu nopeaan silmäilyyn ja kärsimättömään näppäilyyn. Hiiri poukkoilee riveillä niin, ettei järki aina pysy perässä. Ihmiset ymmärtävät yhä vähemmän siitä mitä lukevat. Kirjoituksen sisällön arvioiminen ei onnistu. Lukemisesta ei enää nautita niin kuin ennen. Tyylin kauneutta ei haluta ymmärtää, kielen tarjoamat lukemattomat vaihtoehdot koetaan turhaksi painolastiksi. Vain asia ja yksinkertainen ilmaisu hyväksytään. Tämän lainen kehitys johtaa kirjallisuuden syrjäytymiseen ja kielen rappi-oon. Kyky ymmärtää muita ihmisiä ja heidän ajatusmaailmaansa katoaa, sen tilalle tulee robottimainen ja kylmä tarkkailu. 

Kirjallisuudella en tarkoita puhelinluetteloita tai postilloja enkä  urheilijoiden elämäkertoja.  En oikein mielelläni sen arvokkaimpaan perintöön lue ajanviete- ja seikkailuromaaneja. En runoja jotka syntyvät ilman syvällistä tunnetta, sanojen kanssa kikkailemalla. Järjetön pötkö sanoja näyttöpäätteellä ei ole runo, jos sen tarkoitus on vain hätkähdyttää, olla erikoinen . Nerokas vain siksi, että runoilija kokee sitä olevansa. Sanat kirjattuina paperille, käden kosketeltaviksi antavat lukukokemukseen sisältöä ja syvempää merkitystä. Tutkimuksissa on todettu, että tietokoneen päätteeltä lukemisen huonot vaikutukset alkavat näkyä jo kymmenvuotiaana. Digilukijoiden ymmärrys ja kyky empatiaan ovat huonommat kuin niillä, jotka lukevat lehtensä ja kirjansa paperilta. 

Tekniikan palvominen johtaa osaltaan siihen, että kansalliset kielet väistyvät kansainvälisyyden ja globalisoitumisen nimissä. Tilalle tulee vieras, jonka ehdoilla koetaan tunteet ja ymmärretään luettu teksti. Käyttöohjeet ja käännökset ovat ala-arvoista siansaksaa, mutta kuka siitä piittaa. Asia voidaan sanoa helpommin ja lyhyemmin kielellä, jonka sanojen kirjoitusasu pitää tarkistaa sanakirjasta. Ihminen jää syrjään, koneet alkavat meitä hallita. Itsekkyys ja tunteettomuus antavat tilaa sosiopaateille. Yhteiskuntavastaisuus lisääntyy, epäsosiaalnen käytös syrjäyttää turvallisen elämän. Kaikki sellainen, mikä on aiemmin koettu sairaaksi, on nyt hyväksyttyä, jopa suotavaa. Viehtymys jännitykseen ja oman itsen korostaminen johtaa ristirii-toihin, kapinoihin ja lopulta myös sotiin.

Ja kaikki tämä kielteinen metanolia, mielenmuutos, tapa ymmärtää ja kokea elämää vie ihmisen yhä kauemmas ihmisestä. (2021)

Lukeminen. Digitaalinen teksti Metanolia.

Miete on mukaelma Omar Khaijamin runosta