tiistai 24. elokuuta 2021

 

AHDISTAVAA

Inkarnaatio: kumpi meistä on? 


                                                   

                                                     Kuva: Jussi Jäälinoja, 1968 Jokiranta. Öljy. 

Miete:

On olemassa oleva ja ei oleva (Sartre)

Outoa on huomata kävelevänsä entistä kotia kohti. Sen pihalle on pysäköity vieras auto, jonka rekkarista en saa selvää. Talo on saanut uuden maalin. Vaalea se oli ennenkin, mutta tämä on jotenkin puhtaampi. Ulkoportaisiin on joku kyhännyt kaiteen. Oikeastaan se on turha, koska eihän tästä kukaan voi horjahtaa ja taittaa niskojaan. Raput ovat matalat ja karkeapintaiset. Näen kuistin pöydän alla lasten leluja, nuken ja pikkuautoja. Ne eivät sovi mielikuviin arkipäivästä. Keiden lapsia hän nykyään hoitaa? Omia en muista vaikka yritän pinnistellä. Missä Anna on? Mitä on voinut tapahtua yhden ainoan yön kuluessa aamuun?

Mietin occamin partaveistä. Niin että jos on kaksi teoriaa jotka selittävät ilmiön, on niistä yksinkertaisempi asetettava etusijalle. 

Näin Annan vasta eilen kun erosimme portilla. Silti tuntuu kuin siitä olisi kulunut vuosia, muistan vain viime silmäyksen kun hän kääntyi kulman taa. – Hei nyt sitten, Anna sanoi. Nähdään taas illalla. 

Jäin hetkeksi katsomaan hänen jälkeensä. Parvi varpusia lehahti hänen päänsä takana, katse kääntyi menosuutaan. Kadun avoimesta ikkunasta kantautui Friedrich Brukin laulu Kevätyö, seitsemän laulua naistertsetille. Mikä niissä minua viehättää, pohdin ja astelin pihamaalle. Kamarin oven takaa kuului vaimeasti uutistenlukijan monotoninen mumina. Terästin kuuloa. Se puhui jotakin käsittämätöntä ilmastosta ja jäätiköiden sulamisesta. Miksi Anna kuunteli tuollaista. Tähän päivään asti häntä ovat kiinnostaneet vain muotioikut ja merkkivaatteet.

Tutut askeleet lähestyivät ovea joka aukesi ja Anna seisoi hahmona edessäni. Hän oli kuin eilen, mutta näytti yllättyneeltä, silmät tuijottivat minua ja vähitellen niihin ilmestyivät kauhun väreet. Oli kuin silmien pintaan olisi heitetty kivi, jonka aaltorengas lähti laajenemaan.

Ihmettelin miten hän oli yhdessä pitkässä yössä ehtinyt ikääntyä niin, että se näkyi jo kasvoista. Anna istui lamaantuneena eteisen tuolille ja kähisi epäselvästi ei, ei. Et sinä voi olla.

Minua alkoi kiukuttaa. – Miksi ja mitä minä en voi, kysyin häneltä. Etkö sinä muka tunne minua vaikka vasta eilen erottiin kun sinä lähdit töihin. Mitä ihmettä sinä olet puuhannut?

Hän nosti päätään ja katsoi minua uudelleen, kuin olisi halunnut unohtaa mitä oli nähnyt. 

– Sinä olet kuollut, Anna sanoi. Kuolit viisitoista vuotta sitten kun jäit auton alle. Onko sitä niin vaikea ymmärtää? Minä en usko! Kuka sinä olet? Hän kysyi ja näin miten hänen kätensä vapisivat.

2021    

Inkartaanio. Jäälinoja Jussi. Occamin partaveitsi. Sävetäjä Fridrich Bruk.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti