SADE  KATTOJA  VIHMOO

Lyhytproosaa

                                            

                                                                                                    Aivan yksin. Pastelliliitu 1998 T.Y-R.

Tämä hetki on vihreä pullo ikkunalla, mustia lintuja taivaalla. On vielä  syksy ja sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Kuuntelen Brucknerin neljännen sinfonian andantea ja kävelen tuttua kärritietä pitkin kohti jokirantaa. Tai ainakin kuvittelen niin, ja nostan jalat sohvapöydälle. Nivustaipeessa on taas pakottanut, on vaikea löytää hyvää asentoa. Ennen tuota Brucknerin kevättä pyöri mielessä joutavanpäiväinen nuoruuden iskelmä, Bei dir war es immer so schön. Kolme viikkoa sitten istuin sinun kanssasi yläkerran kamarissa ja katsoin kun sinä kirjoitit nuo sanat romaanin kanteen, ja alle nimen Renate. Se oli käsikirjoitus, Se mitä ei ole lupa tuijottaa. Keskeneräinen ja epäonnistunut, mutta annoin hänen lukea sen käännökenä. 

 Silloin, kauan sitten sinä olit itäsaksalainen sairaanhoitaja jolle minä lähetin kuvani jokirannasta. Istuin siellä ruovikossa ja näytin niin typerältä kuin kahdeksantoistias vain saattaa näyttää. Vuosia kului ja eräänä päivänä löysin sinut uudelleen. Olit vapaa ja Suomeen muuttanut. Vanha kirjeystävyys johti tapaamiseen. Vaikka minäkin olin jo aikuiseksi kasvanut, elättelin vielä mielessä romanttista kuvitelmaa Renatesta. Ainoassa valokuvassa joka minulla oli, hän näytti kauniilta, tummatukkaiselta naiselta siraanhoitajan hilkka päässä. Totta kai meidän piti tavata, ehkä hänelläkin oli vielä muistikuvia niistä kirjeistä joita hänelle lähetin. Olin ihastunut valokuvaan, todellinen Renate eli toisessa maailmassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja tunsi jonkinlaista empatiaa murrosiän ohittanutta poikaa kohtaan. Ehkä häntä kiehtoi myös muurin takainen maailma, josta hänelle oli annettu vääristynyt mielikuva.

Odottelin asemalla puoli tuntia, juna saapui vähän myöhässä. Kun se sitten tuli perille,tunnistin Renaten jo kaukaa. Hän oli sama valokuvan tummatukkainen nainen. Kohtaaminen sujui kuin olisimme vanhoja tuttuja todella, ja hänen kanssaan oli luontevaa puhua small talkia, vaikka minä sitä vihaan. Turhaa suun pieksämistä. Sain nopeasti tehdä selvää matkan vaiheista ja uteliaan kysymysparven sain pyörimään korvien ympärillä. Hänen asuntonsa oli vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Rappukäytävässä viipyi tunkkainen haju ja ovikilvessä suomalainen sukunimi. Oliko hän alivuokralainen? Ahdas nurkkahuone, pöytä ja sohva, sellainen avattava malli. Hyllyn kulmalla oli valokuva, joka esitti sotilasasuista miestä, koppalakki päässä. Renate huomasi, että tuijotin kuvaa. Hän on minun veljeni, joka tulee vasta kesäkuussa tänne. Tuo kuva on kymmenen vuoden takaa, hän oli silloin rajavartiossa.  

Bei Dir war es immer so schön, kauan sitten yksinäisessä ullakkohuoneessa. Tuo mies oli hänen veljensä, he olivat saman näköiset. Renate tapaili täällä muita. 

Istuin hänen vieraanaan toista tuntia. Renate tarjosi drinkin ja kertoi elämästään ja työstä. Minä eksyin yhä syvemmälle jokirannan ruovikkoon. Tuntui kuin olisin jäänyt äkkiä yksin asemalle ja juna lähtenyt matkaan. Katsoin rannekelloon ja päätin lähteä takaisin kotiin. Ulkona kadulla kaikki muistot ja kuvitelmat lehahtivat parvena tuuleen ja olin taas hyvin yksin, 1990-luvulla. 

Asia: Berliinin muuri

Mietteitä:                                                                                                                                                

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

 ELETTYÄMME AURINGON LASKUUN

Lyhytproosaa

                                                                       

                                                                                                                                 Kristus pantokrator

Minullaon muistikuvia kirkosta aina lapsuudesta asti. Niihin kuuluu muiden muassa joulukirkko. Sinne lähdettiin aamupimeässä, kylmään pakkaseen. Hevoset vetivät rekiä, joihin ihmiset olivat ahtautuneet paksuissa talvipukeissa. Ehkä minä istuin reessä mummon lähellä ja äitini kanssa, en muista enää tarkoin. Mutta kirkon muistan, sen kiinnostavan alttaritaulun jonka sanoma jäi minulle epäselväksi. Jykevien penkkien kätkössä pojat pelehtivät virsikirjoilla ja katsoivat viattomina pappia joka nousi arvokkaasti puhujan pönttöönsä. Sanoivat sitä saarnastuoliksi. Joku kylän mies oli sanonut, että saatana viihtyy parhaiten saarnastuoleissa, mitä lausuntoa minä kyllä ihmettelin. En ollut koskaan moista herraa täällä nähnyt, mutta kuulin kyllä sen nimeä usein mainittavan. Se tuntui olevan papin mieliaihe, ja kovasti hän meitä hätyytteli synnintunnosta ja anteeksiannosta.

Koulussakin se synnintunto oli usein läsnä. Naisopettajat pitivät aiheesta itkuisia saarnoja ja sitten veisattiin loputtoman pikiä virsiä, raskaaseen poljentoon, jota minä seurasin tuijottamalla harmoonia soittavan opettajan hurskasta kenkää. Seurasin kaikkia muita tapahtumia niin tarkkaan, etten siinä läksyjä muistanut opetella ulkoa niin kuin monet tekivät. Tiesin että Aaprahamilla oli poikia, mutta mitäpä minä niiden nimistä olisin piitannut.

Eräänä päivänä sain päähäni idean etsiä vanhojen kirjoitusten käännöksiä. Siinä keitoksessa olivat latinat, kreikat ja koptinkieliset sananselitykset sekaisin. Eivätkä ne ihan yksimielisiä olleet. Kirjava joukko teologeja oli niitä tutkinut parin vuosituhan-nen aikana, kokoelmia oli koottu ja akanat puisteltu eroon jyvistä. Huomasin, että apogryfikirjoitukset olivat kiinnostavia, koska ne avasivat uusia näkökulmia itse asiaan. Jokaisen näkökulman taustalla oli jonkun saarnamiehen näkemys siitä mikä on oikein ja mihin kirjoitus tähtää.

Tuli siinä mieleen Occamin partaveitsi. Yksinkertaisin kaikista vaihtoehdoista on todennäköisimmin se oikea. Olin jo kauan sitten päättänyt vaihtaa kirkkokuntaa.

Oli tuulinen syyskuun ensimmäinen päivä. Tuuli oli niin voimakas, että sitä saattoi pitää melkein myrskynä. Olin poikennut aina silloin tällöin ennenkin tänne, mutta nyt menin ovesta sisään varmemmin. Näin tuoksut ja haistoin värit. Näin kymmenet palavat tuohukset ja ikonostaasin. Näin itäroomalaiseen asuun pukeutuneen papin, joka ei kiivennyt saarnastuoliin vaan liikkui kuulijoiden keskellä. Hän lauloi evan-keliumin tekstiä resitatiiviseen tapaan, koska ei halunnut vaikuttaa sanoman sisältöön omilla painotuksillaan. Häntä puhuteltiin isäksi. 

Rukousten savu pyöri pääni ympärillä ja kuulin ehtooveisun hyminän. Tuntui kuin olisin palannut pitkältä matkalta takaisin kotiin.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä. Jumalan poika, elämänantaja, kohtuullista on, että kaikkina aikoina, hartain äänin ylistystä veisataan. Sen tähden maailma sinua ylistää

Asiasanat: Apogryfi.  Occamin partaveitsi. Koptilainen. 

Pantokrator= kaikkivaltias, kteikk.

 

LINNUNRADAN KESKIPISTE                            

Lyhytproosaa

                                  

                                                                   Tähtisumua Akvarelli 1991, T.Y-R.

Matkalla juttelimme sputnikista. Meitä häiritsi se, että väärä porukka oli onnistunut lähettämään ensimmäisen tekokuun. Lauri oli innostunut tähtitieteestä. Hän kuulusteli minua. Tiedätkös sinä mitä on Linnunradan keskipisteessä? Hän kysyi ja näytti omahyväi-seltä. Ei siellä mitään ole, vastasin ja olin oikeassa silloisen tietämyksen mukaan. Ei tuohon aikaan vielä tiedetty mustista aukoista mitään. Hän näytti pettyneeltä, koska luuli että minä kuvittelen, että siellä on jokin auringon kaltainen keskustähti.

Aikuisena hänestä tuli mies, joka arvosti tiedettä. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kykenee luomaan ajattelevan ja tuntevan robotin. Siksipä minua hämmästytti, kun kuulin että hänestä tuli lopulta pappi. Kun joskus tapasimme, jatkui meidän välisemme debatti. Halusin ärsyttää tuota omahyväistä neropattia joka ei halunnut erottaa henkeä aineesta. Minä luennoin hänel-le ärsyttävän itsevarmasti. Puhutaan älylaitteista. Mitähän ne muka ovat? Tietoisuus ei pii-lottele laitteissa. Se ei ole samanlaista kuin jokin ohjelma radiossa tai televisiossa. Tietoi-suus ei synny jonkin elimen toimintojen tuloksena. Sitä voi verrata energiaan tai informaa-tiokenttään. Maailmankaikkeudessa tietoisuudelle ei tarvitse kuvitella ihmismäisiä ominai-suuksia. Ei tarvitse kuvitella tarkoituksia, sitä että se pyrkii johonkin päämäärään. Opetuslapset kysyivät, milloin kuolleet pääsevät lepoon? Milloin uusi maailma ilmestyy? Jeesus vastasi heille: se mitä odotatte, on jo tullut, mutta te ette sitä käsitä.

Uskonto ja tiede eivät ole verrattavissa samoilla argumenteilla. Ne oikeuttavat olemassao-lonsa käyttämällä metaforaa ja kuvaamalla riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia samaan tapaan. Kuvaaminen riippuu siitä kuka kuvaa ja tulkinnat ovat tulkitsijoiden mielikuvia. Skeptikko on yhtä oikeassa kuin kiihko uskovainen. Minä haluan jutustella papin kanssa, en halua kuulla teologin saivarrusta, sanoin Laurille josta oli tullut rovasti. Hänellä oli loukatun pälyilevä ilme.

Jos kone opetetaan ajattelemaan, tunteeko se empatiaa, myötätuntoa väärin kohdeltua koh-taan, minä häneltä tivasin. Omaksuuko kone opettajansa maailmankatsomuksen, onko ko-neella omatunto? Miten kone suhtautuu oppiin, joka kieltää tappamasta? Onko metallista ja muovista kootulla ihmisen luomuksella oma itsetunto.

Näin me kuljimme vanhoina nuoruudesta tuttua siltaa kohti. Taivaalla lensi satelliitti, joka seurasi meitä ja teki havaintoja. Vaan se meitä ei kiinnostanut, koska emme siitä tienneet. Minä pohdin, että mikä tässä elämässä oli meiltä jäänyt huomaamatta. Onko meidän elämämme anakronismi? (2023)

Mietteitä:

Kaikille opettajavainajille tiedoksi. Ähäkutti, tiedän nyt paljon enemmän kuin te!

Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?

Onko neitseys kristillisyyden seurausta vaiko päin vastoin?

Vasen, vasen, vasen! Alkutahdit Narvan marssiin, 

 

                                                  

       

Hyvää jouluva !

                                                   

                   Sain kiinni kyseisen tontun takapihalta halkopinon takaa.

                                    Oli palaamassa firman, pukkimania Oy :n pikkujoulusta, mutta

epähuomiossa nukahtanut pinon taa. Tänä vuonna hän ei jaakaan lahjoja, koska

työnteko on kielletty lakkopukin toimesta. Vaan kaikesta huolimatta hän, hyvää kaikille,

joulua toivottaa! 

Ja sitä samaa, hyvää joulua toivottaa hoo moilanenkin, kaikille lukijoille ja lukemattomille.

Siis. 

Sain eilen kutsun kertausharjoituksiin. Ihan hoomoilasena yhäti.

 

V A N H U U T T A

                                                                                                   Aurinko Hartaan selän yllä. Akvarelli, 2022.

Lyhytproosaa

On masentavaa huomata miten vähin perustein ja  huolimattomasti arvioidaan ikäihmisen tekemisiä. Niissä nähdään aina jotakin avutonta ja heille puhutaan kuin lapselle. Heidän kirjoituksiaan ei lueta, koska ei viitsitä ajatella. Ei heitä ymmärretä, vaan tuijotetaan ikää kuin kellotaulua jonka viisari viisaa taaksepäin. Näitä minä ajattelin ja kuljin Madetojan patsaan ohi. Piti mennä Franzenin puistoon kuuntelemaan tuomiokirkon kellon kumahtelua. Se tuntui niin tutulta. Kävin katsomassa myös Merikosken lyseon kivijalkaa. Vieläkö siinä näkyivät sodan pommitusten  jäljet? Sirpaleet olivat siihen hakanneet rosoisia lommoja. Kaikki ne, jotka viisaria  tuijottavat, toivotan autiolle saarelle. Mukaan antaisin tylsän dekkarin ja puhelinluettelon, joista he elämänviisautensa ammentavat.

Puistossa istuin tutulle penkille ja katselin ajan kuluksi pulua joka tepasteli lähelle. Se oli  kai tottunut saamaan pullan murenia. Ajattelin, että orgaaninen ja epäorgaaninen maailma  ikään kuin riippuvat langoista, joita minun henkeni ohjailee. Koko elämä on ollut kuin unta,  jossa liitän erilaiset hahmot yhteen. Luulen olevani ainoa laki luonnossa, laki jolle kaikki  muut on alistettu. Taisi olla Ludwig Tieck joka tämän paranoijan oli minuun istuttanut.

 Tunsin turhauttavaa alemmuuden tuntoa Franzenin katseen alla. Kivinen patsas mietti,  mutta ei sanonut mitään. Kaivoin povelta taskumatin ja kulautin suullisen brändiä. Aika tuimaa, mutta piristävää.  Sydän osoitti mieltään, heikotti. Pälyilin ympärille, piti varoa ettei kukaan tiukkapipo näe  miten aikaani kulutin. Povitaskussa puhelin soi, olin valinnut siihen soittoääneksi kukkuu.

Vastasin puhelimeen. Ruumishuoneella, vainaja Kalpio puhelimessa. Siellä pidettiin hiljaista  hetkeä, kukaan ei sanonut mitään. Sitten tuttu ääni äyskäisi, että mitä sinä siellä Oulussa  teet? Miksi et tullut tänne Tampereelle niin kuin sovittiin? Etkö tiedä, että Tampere on . Aamulehden mukaan johtava kaupunki kaikessa. Jopa polkupyörissä ja saunakulttuurissa.

Minä vaan kävelen meren rannalla Oulussa, ja sen puistoissa. Muistelen ja kuuntelen lokkien  tuttua kirkunaa ja vanhan kirkon kellon kumahtelua. Tämän puiston alla on neljä vuosisataa vanha satama. Monet muistot nostavat nuoruuden mieleen, eikä muu oikeastaan tällä haavaa kiinnosta. Niin että pitäkää kokousta ilman minua, ehkä se  niinkin onnistuu.

Mutta miksi ihmeessä minä kaikesta huolimatta istun täällä Tampereella, jossakin missä lie Linnainmaalla ja mistä ihmeen kokouksesta höpisin puhelimeen, josta ääni uteliaasti tiedusteli missä  minä nyt olen. Unohduin hetkeksi miettimään tätä ongelmaa, kunnes puhelin kukkui taas, ja  taaskin.

Kukkui, vaan minähän jätin tällä kertaa vastaamatta. (2023)

                    ASIA:  Franzen

                                Mietteitä:

                                 Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin.

                                  Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan.

                                   Jos katsot ahdingossa taaksepäin, näet ystävän

Herätys uneen

                                                                  

                                                                                                     Peilikuva.  Sekaväri 1993 

Opin lukemaan sota-aikana seuraamalla säännöllisesi ratsupoliisi Kingin edesottamuk-sia Seura lehdestä. Kun minua viisi ja puoli vuotta vanhempi veli pihisti äidin hienoa kirjepaperia ja kirjoitti sille rakkaudesta koulutyttöön, sain herätyksen.Äiti  tiedusteli kiukkuisesti mitä veli kirjoitti, ja tämä sanoi, että romaania. Minä päätin seurata veljen osoittamaa kirjallista uraa.

Päätös ei ole häävisti tuottanut romaaneita eikä muutakaan suurenmoista. Muutaman ehkä, joista jokin on saanut jopa kriitikotkin havahtumaan. Useimmat ovat vaipuneet aatoksiinsa ja uuvahtaneet. Kun olen kysynyt mikä niissä pännii, on vastaus ollut vähän ympäripyöreä. Juoheva tyyli sinulla on, he mutisevat. Mutta kynnät niin ajatusten pohjamutia, ettei sitä aina voi oikein ymmärtää. Yksi nimekäs kustannustoimittaja kehotti paneutumaan aiheeseen munaskuita myöten. No, olen kyllä yrittänyt, mutta epäselväksi on jäänyt tuo munaskuu. Mikä hitto se muka on? 

Joskus tuntuu, että se löytyy unen peilistä, johon olen monet kerrat eksynyt poispääsyä etsien. 

Turhautuneena ja äkeissäni aloin kirjoitella keski-ikäisenä lehtipakinoita. Ne eivät olleet kaunokirjallista laatua, mutta kylläkin sitä suosittua ajanvietejorinaa josta jotkut tykkäävät. Lukijoita oli joitakin satoja, niistä jopa otettiin yhteyttä ja kerrottiin huvittuneita mielipiteitä. Mutta minä olen perusolemukseltani vakavamielinen hapannaama, ja siksi jätin pakinat. 

Ihmettelin miksi Suomessa ei tunnusteta lyhytproosaa kirjallisuudeksi. Siirryin vuonna 2017 kyhäämään blogeja, lyhytproosaa jolle asiantuntijat ennustivat huonoa menestystä. Ei kukaan lue kaunokirjallista tai sille haiskahtavaa tarinaa. Kertomaa sen olla pitää eikä liian syvällistä. Mielellään sellaista narratiivia. Lukijat eivät halua syventyä kirjoituksiin munaskuita myöten, he mieluummin silmäilevät ja väittävät lukaisseensa kuin tunnustavat henkisen velttoutensa. Kirjoita mieluummin puutarhan hoidosta tai lypsyjakkarasta, he kehottavat vakaasti.

Kaikesta huolimatta olen kyhännyt blogeja, joita pidän lyhytproosana. Joka viikko olen aihetta vaihtanut ja alun tahmeuden jälkeen on sivulla käyntejä alkanut olla yhä enemmän. Suuria lukuja ei minun tyylilläni eikä aihevalinnoilla voi ikinä saavuttaa. Parhaimmillaan yhdelle ainoalle blogille saattaa kolmen, neljän viikon aikana kertyä yli 300 silmäilijää ja lukijaa. 

Mie oon ylen tyytyväinen ja kippaan ruokalusikallisen Seagram-viskiä, työhuoneessa, jonka seinät olen peittänyt omilla suurenmoisilla tauluillani. Vaatimattomuus on toinen väkevä luonteenpiirteeni. Neljän ja puolen vuoden kuluttua täytän 90. Jo etukäteen tiedän, että minua tuolloin odottaa tavallista suurempi ruuneperin torttu. Kustantajan adjutantti on sen minulle luvannut. Syntymäpäivän juhlia vietän todennäköisesti Oulun ortodoksisessa hiippakunnassa täällä Tampereella.  

Asiasana helsinkiläistyneille: Lypsyjakkara

Mietteitä: 

Helppoa on tulosvastuu, mutta kuka vastaa sen tuloksista?   

Marionetit eivät yllä koskettamaan toisiaan ja ne liikkuvat pitkien lankojen varassa

Hulluuden monista muodoista on suuruudenhulluus vaarallisin

Kirjallisuuden tehtävä on raapia pintaa, jonka alla järki ja tunteet piilottelevat

Kun minä luen kaikki nämä tutkimustulokset yhteiskunnan kehityksestä, alan epätoivoisesti

   kaivata kadonnutta häntääni                                                             

                                                                             

                                                                      

 

A  a m u y ö

                                                   

                                                                     Aika on syklinen näkökulma

Kirjoittajat pyrkivät realistiseen tyyliin. Heistä enemmistö on niin yksivakaata porukkaa, ettei mielikuvituksella ole sanan sijaa. Sellainen vaikutelma syntyy väkisinkin, kun rutikuivaa tekstiä jyystää sivutolkulla. Lukijatkin ovat samanlaisia. Jos heille väittää Marquezin tapaan, että lehmä lentää, niin he heittävät epäuskoisen katseen. Ei kai? Nyt kyllä huijaat!

Maaginen realismi tai hulvaton Bulgakovin tai Kafkan realismi on käsittämätöntä puppua. Kafka kertoi virkamiehestä joka aamulla herättyään koki olevansa iso syöpäläinen. Suomalainen kustantaja olisi työntänyt moisen käsikirjoituksen roskakoriin tai käyttänyt sitä saunan peään sytykkeeksi. Siksi hän niin olisi tehnyt, koska hän tuntee lukijoiden varman maun. Eihän moinen väite voi millään olla totta. Muodonmuutos on jostain syystä silti klassista tekstiä, jota vakavamieliset totuuden torvet lukevat silmiä räpytellen. Jos jaksavat lukea useampia rivejä ennen kuin uuvahtavat.

Kun kirjoitat fiktiivistä tarinaa histoiallisesta tapahtmumasta, sinun on syytä etsiä kaikki mahdolliset primääri- ja sekundäärilähteet, tutkailtava ja punnittava mikä oli totuus. Ei ihmisille voi syöttää mitä tahansa joutavan päiväistä puppua, on ero epätodennäköisyyden ja hurskaan totuuden välillä. Sehän tiedettiin jo Neuvostoliitossa. Totuus on vain löydettävä. 

Minä tässä luennoin asiasta, joka on itsellekin vaikea. Olen aina avannut unen avaimilla näkymät peilien läpi, mutta kuka sitä uskoo. He vain katsovat silmiin ja arvelevat, että näet vain unta, et totuutta. Olen muutaman kerran yrittänyt kuvata kokemuksia ja näkymiä, joita lukijat pitävät turhina. Niitä ei voi koskettaa ja ne voi nähdä eri suunnista erilaisina. Minä tietysti vetoan kvanttifysiikkaan ja muistutan, että saman kohteen voi nähdä samaan aikaan kahdessa tai useammassa paikassa. Ja ne kaksi tai useampikin ovat yhtä tosia.

Jos yritän kirjoittaa romaania tai pitkää novellia peilimaailmasta joka on unta, kertoo satunnainen lukija ettei ymmärtänyt yhtään mitään. No, minkäpä sille tekisi. Tottahan on, ettei jutun rakennetta ole helppo pitää koossa, jos raamit häilyvät ja kuvat muuttuvat äkkiä ihan toisiksi. Nurkassa istuva vanha mies voi äkkiä muuttua nuoreksi naiseksi, jolla on menneisyyden kasvot ja syvät, mustat silmät. Miten tämän voisi todistaa lukijalle, jonka maailma koostuu vain tunnetusta materiasta, mutta joka ei ole koskaan kuullut, että maailmankaikkeudessa pimeä, näkymätön ”aine” on vallitseva, Sen ohessa on energia, jota me emme tunne. Molemmat on nimetty tunnetun maailman käsitteillä. Mitä sanoo skeptikko, joka väittää, että vain näkyvä materia on totta. Olemassa olevaa on vain se, minkä hän voi selittää ja kaikki muu on hallusinaatiota. Tästä syystä skeptikot julistavat mielellään olevansa ateisteja, koska heidän on vaikea tunnustaa toista olemisen tasoa. Että sekä hyvä että paha kykenevät ihmisen mielessä materialisoitumaan. Vilkaise televisiota ja kuuntele uutisia niin tämä totuus paljastuu sinulle. Hyvä on on ja ei ei arvelivat muinaiset kristityt filosofit. Minusta tuntuu, että totuus on se yksinkertaisin vaihtoehto. Se on ja on.

Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille ei ole romaani, vaan unen peilistä  kumpuavaa tajunnanvirtaa. Sillä ei ole suuntaa eikä  se tähtää mihinkään. Sen tueksi on järjetöntä etsiä primääri-lähteitä. Se vain on, ja sellaisenaan ansaitsee olemisensa yhtä lailla kuin typerä kirjainten jono, joka tähtää vain ajankuluun. Joka on muka romaani, ja joka täyttää muiden sille asettamat muodot ja reunaehdot. 

Asia: Absurdi fiktio. Maaginen realismi. 

Mietteitä:

Jos aiot saada palautetta, ole valmis maksamaan siitä.

Kafkan arkipäivää ei aina juhlasta erota.

Jospa minä olenkin vain jonkun ajatuksissa.

Kova paikka, kun runo vaihdetaan lakitekstiin.

Oppi on uskonnon paradigma.

 

LEPAKOITA

                                        Selältä tuulee. Akvarelli,   2o22

Yöstä irtoaa lepakoita, jotka sitten huomenna riippuvat missä sattuu. Panin päivä-kirjan hetkeksi syrjään ja tuijotin hiipuvaa takkatulta. Kekäleitä ne jo olivat, ja hehkuvat punaiset silmät tuijottivat minua vastaan. Et ole yksin ongelmiesi kanssa, kaikki tuttavatkin ovat niistä tietoisia. Niin se minulle kuiski. Olin illan mittaan soitellut joillekin tuttaville, jotka kaikki olivat entisiä ystäviä. Heiltä oli turha odottaa myötätuntoa. He kohauttivat olkapäitään ja muuttivat puheenaihetta. Kun   kerroin heille, että huono onni seuraa minun askeliani, he väittivät että poden vainoharhaa. Ei sinua kukaan seuraa eikä kukaan ole sinusta kiinnostunut, olet liian näkymätön. Pidä enemmän ääntä itsestäsi, ponkaise kokouksissa pystyyn ja huuda mielipiteesi. Älä murjota ja vaikene, koska he luulevat että sinä et joko ymmärrä tai et halua osallistua päätöksentekoon.

Niin he minua yllyttivät. Tein kerran noiden neuvojen mukaan ja sain porukan silmittömästi raivostumaan. Et sinä noin voi ajatella, se ei ole sopivaa eikä solidaarista. On hyväksyttävä yhteisesti päätetty menettely eikä siinä ole varaa poukkoilla syrjäpo-luille. Mitä siitä tulee jos kaikki saavat ajatella vapaasti ja kannattaa ketä haluavat. On yhteisesti päätetty ketä äänestetään ja miten asioita viedään eteenpäin ja mihin kehitys suunnataan. Seurataan sosiaalista mediaa, se on kehittävää. Älä sinä kuvittele liikaa itsestäsi ja lakkaa miettimästä. Muut ajattelevat puolestasi.

Että minä olen muka näkymätön? Sosiaalinen media on käärme, joka luikertelee kotini ovista sisään. On syytä varoa taipumasta sen neuvoihin. Sillä on kaikkialla omat perässä juoksijansa, jotka tunkevat myös työpaikoille ja määräävät siellä mihin nurkkaan kaappi pannaan. Ne puuttuvat pukeutumiseen ja puheisiin, keskustelut muuttuvat riitelyksi. Niiden näkemys demokratiasta on, että jokainen noudattaa yhteisiä pelisääntöjä jotka on mielipidejohtaja luonut. Tärkeää on myös tasa-arvo, jonka mallit on otettu Orwellin romaanista Eläinten vallankumous. Kun työpaikalle ilmaantui jostakin ihminen, jolla oli ollut vaikeuksia ihmissuhteissa, tunsin empatiaa häntä kohtaan. Se on nyky-yhteiskunnassa kielletty luonteenpiirre. En ponkaissut pystyyn pitämään puheita enkä piitannut niistä demokratian puolustajista, jotka kävivät uhkailemassa ja haastoivat ilmiriitaa. Teeskentelin tietämätöntä, kun he kävivät salaa valittamassa, etten piitannut heidän käskyistään. Riita ilmaistiin sanomalla, että teemme näin, vaikka esimies oli paikalla.

Takkatuli on hiipunut ja lepakot kadonneet yöhön.

Sellaiseksi on maailma muuttunut. Ajattelen, että he ovat niitä öisiä lepakoita, jotka nyt päivänvalossa riippuvat kaikkialla missä päätöksiä tehdään. He valitsevat uutiset ja muokkaavat ne mieleisikseen. He valitsevat suunnan, jolta ei pidä astua harhaan. Ehkä minä voisin vähitellen unohtaa heidät ja keskittyä pohtimaan missä on päämäärä ja onko sen joku joskus löytänyt. Napsautan levyn pyörimään ja keskityn kuuntele-maan Bachin sellokonserttoa. (2023)

Mietteitä:

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

Venäläisiä sorretaan Baltiassa

KAIKENLAISTA PITÄÄ IHMISEN KÄRSIÄ

                                                                      Mieliala maassa.                                                      

Kävelimme kotimatkaa. Oli himmeä keväyö. Lumet olivtat sulaneet jo ajat sitten, punakylkirastas vihelteli paikallisella murteella lemmenlaulujaan. Ne häiritsivät minua, koska minun nuori lempeni oli saanut pahan kolauksen.Tyttö johon olin ihastunut, seurusteli toisen kanssa ja odotti nyt lasta. Kuuntelin porukan jaarittelua ja minun sappeni kiehui. Annoin muiden mennä menojaan ja pysähdyin ojan partaalle. Kusaisin oikein olan takaa ja sanoin muutaman hävyttömän sanan keväästä ja rakkaudesta. Joku heistä kääntyi ja huusi, että mitä. Minä sanoin että ime sitä. Se oli sosiaalinen interaktio jossa vektorit keikahtivat vinoon. Kiukkuisena minä lähdin tarpomaan toista tietä, aikomuksena häipyä täältä hevon kuuseen. Niin ainakin ärhentelin mielessäni ja heitin vielä tyytymättömän silmäisyn punakylkirastaaseen joka vihelteli muina miehinä tolpän päässä. Sinäkin siinä, tuhahdin tuolle pälyilevälle linnulle jolla kuului olevan äänenmurros. 

Kaikenlaista pitää ihmisen kärsiä, mietiskelin itsekseni. Että sekin flikanhatikka meni ansaan jonka oli viritellyt tyyppi, joka aina rehenteli rakkauselämänsä saavutuksilla. Minulla oli etuoikeus, koska hän, tämä kyseinen tyttö, oli luonut vietteleviä katseita ja vilhautellut hymyjä joista voi päätellä paljon. Kotona kirjoittelin hänelle runoja ja kuuntelin grammarin savikiekkoja joissa artistit vonkuivat selvällä suomella. Cry my heart, irvailin mollisävyistä musiikkia, jonka panisin kotosalla taas pyörimään. Mutta minun sanani olisivat suomalaiset. Kun kilpailijani näen, kerron hänelle mitä ajattelen siitä, että hän liehittelee tyttöä ja nimittelee tätä selän takana ansarikukaksi. Siis äitin ja isin tyttö, jota on piiloteltu kodin turvassa. Ja on nyt sitten kuuleman mukaan siunatussa tilassa.

Vaan niin siinä kävi, että kun myöhemmin jouduimme nokitusten sen leuhkan yljän kanssa, puhe pyöri aivan muissa ja jonnin joutavissa asioissa. Hän halusi ostaa minulta saksofonin, koska en osannut muka nuotteja. Hän kysyi, että osaisinko minä soittaa Flamingon kuin Earl Bostic. Totta kai minä osasin, mutta en hänen kuultensa. No entä osasinko minä muka sanoa kuinkakin monella kielellä että minä rakastan sinua. Tämä kysymys oli tietysti silkkaa ärsyttämistä,, sillä hän oli jostakin saanut haraviinsa, että minä ihastelin hänen ansarikukkaansa. Luettelin hänelle kaikki lorut perätysten; hyvä että olin opettellut ne usealla kielellä, koska halusin tehdä vaikutuksen. Niiden tavallisten kielten, jotka kilpaileva urho osasi, lisäksi annoin  näytteet espanjan, italian ja viron kielistä. Tyyppi mykistyi niin, että sain tilaisuuden lähteä omille teilleni. Hasta luego a la semana que viene, sanoin vain ja heilautin kättä, ja niin jätin kilpailijan räpyttelemään silmiään.

Elämänkokemus oli kuohuttava. Kilpaileva ylkä oli minua vanhempi ja niin he vain päätyivät lopulta pakkoavioon aivan liian nuorina. Tämä mielipide oli yleinen siinä vanhoillisessa ympäristössä, jossa me nuoruuttamme aikuisuutta kohti hioimme. Olin juuri päässyt aliupseerikoulusta kun tuo ansarikukka käveli kadulla vastaan. Hän työnsi lasten vaunuja, niin että kyllä siinä jokunen sanakin vaihdettiin. Katsoin viatonta pikkuista vaunuissa ja kysyn vähän sarkastisesti että wie geht es dir. Sarkastisesti siksi, että muistin kuinka hän vihasi saksankieltä.

Se johtui opettajasta, joka hänen mielestään muistutti Himleriä. Niin muistutti hänen aviomiehensäkin, minun mielestäni. Minut nähdessään lapsi alkoi parkua ja omatuntokin ahdistella. Marssin kotiin ja käskin Earl Bosticin soittaa sitä Flamingoa. 

Kemissä vaan vilhautethan, ei Hämeessä.

Flikanhatikka = tytön tyllerö

Mietteitä

Takin kääntäjällä on ylikäymätön ongelma. Puupalttoo.

Totuus istuu yllättävissä paikoissa ja sillä on januksen kasvot

Työtön! Älä häiritse ministeriä, hän pohtii ongelmaasi

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Rikkaruohot eivät sovi puutarhaan, mutta kauniita tauluja niistä on maalattu

 

P u t t e

                                               Puten kaveri tänään, se hoo moilanen.

Mitä minä sinun kanssasi tekisin, opettaja huokaili. Luokallinen neropatteja kuunteli häntä vähän noloina, jotkut vahingoniloisina. Opettaja nosti kaikkien näkyville Puten ainekirjoituksen. Harakanvarpaita jotka minun silmissäni näyttivät melkein taiteelli-silta. Hän luki myös näytteitä Puten hengentuotteesta, tytöt tirskuivat. Minä tunsin myötätuntoa ja näin, miten Puten pää painui alas. Hän tuijotti pulpetin pintaan raavittuja hieroglyfeja. Vuosien takaisia nimikirjaimia. Minä vältin hänen pälyilevää katsettaan.

Älä siitä piittaa, sanoin hänelle myöhemmin Puten kotona. Annoimme kissaslle sapus-kaa ja hän esitteli minulle uusia inkkarikirjoja. Hopeahaukka, sen minä halusin laina-ta. Hänen kotinsa oli ahdas huone piharakennuksessa ja siitä oli ulko-ovi suoraan ulos. Putella oli yksi ainoa reikäinen villapaita, jonka minä olin hänelle antanut. Äiti käski viedä sen hänelle, kun se oli jäänyt veljeltä pieneksi. Eikä siinä silloin vielä reikiä ollut. Kun kouluun tuli amerikanpaketteja, niin melkein kaikki saivat kokonaisen paketin, mutta muutamat vain puolikkaan. He olivat köyhimpien perheiden lapsia, likaisia ja rääväsuisia pahiksia. Nämä pojat polttivat salaa tupakkaa ja niillä oli joskus jostakin kähvellettyä pöytäviinaa eväspullossa. Ne yrittivät houkutella Puttea mukaan puuhiin-sa, mutta tämä ei kai halunnut.

Vaikka Puttea karsastettiin kuluneiden ja likaisten vaatteiden takia, niin minä seurus-telin hänen kanssaan välitunneilla ja kotimatkoilla. Tunsin myötätuntoa kaveria koh-taan, joka ei ollut niin tyhmä kuin opettaja antoi ymmärtää. Kun Putella ei ollut pai-neita eikä häntä tarkkailtu, hän osasi lukea ja kirjoittaa siinä kuin muutkin. Huomion kohteena hän muuttui sulkeutuneeksi. Opettaja heitti minuunkin joskus arvioivia sil-mäisyjä, koska ei voinut ymmärtää mitä empatia merkitsee. En sitä minäkään ymmär-tänyt, mutta se nousi jostakin sielun syvyyksistä ihan huomaamatta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Putte kuului niihin joista Jeesus sanoi, että autuaita olette te köyhät, sillä teidän on taivasten valtakunta. (Tuom. evank. Log 81) Lipaston päällä oli perhekuva. Vanha mies, huivipäinen nainen ja kaksi pikku-poikaa. Tuo on mun veli. Putte sanoi ja osoitti toista poikaa, joka oli hänen näköisensä. Se on kuollu sillon kun me tultiin tänne sodan jälkeen. Mä en muista sitä, mutta äiti on kertonu. Isäkin kuoli sodassa, mutta ei me tiedetä missä sen hauta on. Joku opettaja sano kerran että se oli punikki, mutta en mä tiedä mitä se sillä tarkotti. Äiti sano, että se oli hyvä isä.

Mietin asiaa vähän. Minullakin oli hyvä isä, eikä se kuollut sodassa. Mutta äiti sanoi joskus, että sotaan lähti eri mies kuin se joka sieltä palasi. Vuosikymmeniä kului ja eräänä päivänä silmiin osui lehtijuttu. Hautajaiset jossakin Helsingin lähistössä. Kola-rissa oli kuollut moottoripyörällä onnettomuudessa mies, lapsuuden ystäväni Putte. Tilaisuudessa oli iso joukko kavereita, jotka muistivat hänet nuoren perheen hyvänä isanä.(2023)

Mietteitä:

Ystävyys venäläisten kanssa ei tunne rajoja

Äiti Venäjällä on paljon ottolapsia. He ovat kaikki komennuksella Ukrainassa.

Onko elämä vain metafora?

Älä vilkuile taaksesi. Aika ajaa sinua takaa.

 

A I K A

                                                                                                        Aika on syklinen näkökulma

Minulla oli viikon vanha kuume. Makasin kamarin vuoteella silmät kiinni ja kuuntelin aamuisia ääniä. Äiti puuhasi veljen lähtöä Vaasaan. Kuuntelin hänen huolestuneita neuvojaan. Veli oli vasta kahdeksantoista, eikä ollut koskaan viipynyt yksin pitkien matkojen päässä. Nyt hän oli lopettanut koulun kesken ja aikoi tehtaalle töihin. Kitaraa ei voinut ottaa mukaan, siitä oli puhe. Et sinä siellä kauan viihdy, äiti kuului sanovan. Siellä tehdään töitä eikä soitella, usko pois. Ei soiteltu koulussakaan, veli kuului sanovan. Minä pääsen siellä hitsarin oppiin, enkä aio tulla takaisin.

He kuiskivat hiljaa etten minä heräisi. Veli hiipi vuodetta kohti ja kiinnitti jotain minun ranteeseeni. Sitten joitakin sanoja lähtemisestä, ja kuulin kuinka ovi avattiin ja suljettiin. Outo ikävä valtasi mielen, piti nieleskellä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että veli katosi elämän pituiselle matkalle . Ei siinä ehditty hyvästellä, ei edes tiedetty oliko hyvästelyyn aihetta. Kun heräsin, näin vain kitaran seinällä tutussa naulassaan. Jos sitä vahingossa hipaisi, jäi korviin soimaan viimeinen mollisointu hänen jälkeensä. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa.

Hän oli kahdeksantoistiaana rakastunut romanityttöön. Onko sydämesi levoton, kun yksin se on. Suhde oli päättynyt traagisesti eroon, koska kummatkaan vanhemmat eivät sitä hyväksyneet. Liian nuoria muka. Levoton sydän ajoi hänet uuteen ympäristöön ja unohdukseen, niin kuin toivottu olikin. Veli alkoi etääntyä kotoa, mutta kävi kyllä silloin tällöin. Hän oli löytänyt uuden elämän ja jatkoi opintojaan omin avuin. Joskus aikuisina muisteltiin lapsuuden ja nuoruuden aikoja. Hän kantoi kaunaa monista asioista, jotka minulle olivat vaikeaselkoisia. Hän oli katkera sellaisistakin asioista, joihin ei voitu itse vaikuttaa. Siitä että isä lähti sotaan ja viipyi siellä vuosikausia. Että oli elettävä köyhinä ja muutettava paikasta toiseen. Että sotien jälkeen elettiin puutteessa ja melkein nälässä, että korvakivut ja monet muutkin vaivat seurasivat huonoa ravintoa. Lapsuudesta jäi katkera muisto, johon kuuluivat myös vanhempien väliset riidat.

Käveltiin joskus kotipuolessa pitkällä lenkillä. Hän kertoi minulle vanhoista traumoistaan. Häntä oli kohdeltu väärin ja minua oli lellitty lapsesta asti. En voinut ymmärtää miten se kaikki näkyi. Älä anna vihasi viipyä yön yli, sanoin hänelle viisaasti. En minä vihaa, hän sanoi. Olen vain katkera. On vaikea antaa anteeksi. Mitä anteeksi annettavaa sinulla on, kysyin ja saatoin hänet junaan asti. Juna lähti vierimään kohti etelää, eikä hän enää vastannut. 

Mietin paluumatkalla miksi pitäisi antaa anteeksi sitä, että syntyi nuoremmaksi. Sitten muistin kellon. Se oli vieläkin ranteessa ja sen numerotaulussa oli roomalaiset numerot. Nyt se näytti pysähtynyttä aikaa, sellaista jota ei voinut keriä takaisinpäin. Joku sanoi, että meidän länsimaalaisten aika on lineaarinen, mutta minun on sitä vaikea uskoa. Minun aikani kulkee sykleissä ja jokaisen hetken tunnen tässä ja nyt. Aika piileksii esineissä ja tapahtumissa, se ei koskaan katoa. Ja muistoissa se piileksii. Jokainen ihminen pyörii ajan myllyssä ja kolhii toinen toistaan. Se on elämää, jossa kaikki ovat syyntakeettomia. (2023)

Mietteitä:

Tunnistatko vapaamielisen? Hän on se, joka ei anna muille puheenvuoroa

Tyyli, mitä se on? Ei sitä mikä on tai miksi, vaan miten

Vaimo tuo lineaariseen aikaasi syklisen näkökulman

Tyotönkin ansaitsee kiitoksen. Hän työllistää useita byrokraatteja

VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.

 MIHIN AIKA ON PAENNUT

 08.10. 86 vuotta

Ystävän Aulis Aarnion muistolle.

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia.

Monet tiet ja polut ovat tulleet tutuiksi. Joka kesä minä käyn kääntymässä portilla, joka on jätetty keskelle pensasaitaa. Siellä jossakin on piilossa talo, jota olen vain kerran käynyt vilkaisemassa. Se on yksinäinen ja autio, sen pihoilla ei liiku ketään. Kesällä, heinäkuussa polun varteen kasvaa pitkävartisia pietaryrt-tejä. Syksyisin käyn niitä tervehtimässä joka päivä. Pensasaidan vierustoilla kasvaa myös valkovuokkoja keväisin, ja etäämpää kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus, ja punakylkirastas. Ilmassa tuoksuvat kukat, rikkaruohot ja entiset puutarhakukat, jotka ovat karanneet vapauteen. Heinäkuussa ojien pientareita täplittävät puna-ailakit. Parhaaseen kukinta-aikaan teknisen osaston pyövelit käyvät katkomassa niiden kaulat, leikkurit päryyttävät säikyt linnut pois, ne lehahtavat tästä hetkestä ilmojen pyörteisiin. Männyn juurelle kasvanut kurtturuusu leikataan ja myrkytetään, horsmien vaalea puna on kadonnut menneelle vuosisadalle.¨

Olen aikamatkalla ja tiedän, että tätä kaikkea minä tulen kaipaamaan. Vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua ja tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Mutta nyt aika ajaa minua kaikesta yhä etäämmäs, kohti mustaa aukkoa josta kukaan ei ole muka koskaan palannut.

Kesää tuoksuineen ja tuulineen, tihkusateineen ja helteineen minä kaipaan jo nyt kun syksy tulee. Se on kuin mennyt elämä toisessa ulottuvuudessa. Nuuhkin puiston maatuvia lehtiä ja seuraan niiden kieppumista kohti kuolemaa. Silti ne herättävät toivoa, sillä niissä ovat kaikki värit ja niistä hehkuu vielä vähän aikaa elämä, joka katoaa ja vaihtuu taas kerran muistoksi ja kirlian kuviksi. Korvissa soi etäisenä Schubertin Winterreise sarjan nostalginen Gute Nacht. Talvella, kauan sitten minä katsoin kaukoputkella mustaa taivasta ja näin siellä Venuksen sirpin. Kiinnitin silloin seinään neulalla kirjan välissä kuivatun vaahteran lehden, jonka pintaan kirjoitin mennyt aika. Veli pysähtyi sen kohdalle ja luki tekstin. Hän ei tiennyt, että se oli kuva joka projisoitui tulevaisuuteen. Hän ei tiennyt, että aika on anakronismi, joka lepattaa aina pois eikä anna tarttua kiinni. Se on kuin minun sydämeni rytmihäiriössä. Voi minua, minne aika on paennut kysyi Nietzche.

Tuoksuja ja värejä, elämän muistoja minä tulen kaipaamaan.

Minun veljeni aika lehahti tuntemattomuuteen jo kauan sitten. Minä katselen vielä kevättä ja kesää, nuuhkin niiden tuoksuja. Olen tullut vanhaksi ja tuntuu siltä kuin kävelisin tyhjän päällä. Käykö minulle kuin sille opetuslapselle, joka säikähti vellovaa vettä ympärillään, koska oli menettänyt uskonsa olevaan ja oli vähällä hukkua.

Viimeiset kukinnot pientareilla ovat saaneet kirkkaan kuurahunnun, taivaalta sataa tähtiä. ja minä kuuntelen taas hiljaisuutta. Vielä minä elän, ja kun aika loppuu, jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Lintujen laulua ja tuulen hyväilyä, Pelkoa ja rakkautta minä kaipaan ja puhumattomuutta. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kaipaan tätä elämää. (2023)

Haku: Aulis Aarnio.

Mietteitä:

Kuolemallakin on elämäntehtävä

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Moni sahaa innokkaasti Euroopan kulttuurin oksaa, jolla istuu

Nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa