KOIRAN HÄNTÄ

LYHYTPROOSAA

                                                          

Kävelin taas sitä pitkää soratietä jolla olin nähnyt koiran juoksevan. Minua kiukutti jokin, mutta en yhtään muista mikä. Ehkä syy oli siinä, mitä lähtiessä kirjoitin. Arvelin että sitä nyt ei kukaan koskaan lue, lukijoilla ei ole tarpeek-si yleissivistystä. He eivät erota kuivaa raporttia kirjallisesta taiteesta, siitä että sanoilla voi maalata impessionistisen hetken kuvauksen asiasta, joka on tässä ja juuri nyt. Tai oli vielä hetki sitten, kunnes hän tuli ovesta ja keskeytti syventymisen.

Minähän etsin vain tietoa ja löysin yksinäisyyden.

Hän kysyi minulta aamulla olinko nähnyt sen kuvan autokolarista. En ole nähnyt, minä vastasin ja tuijotin hajamieelisenä kärpästä, joka pesi likaisia koipiaan sokerikipossa. Katselimme yhdessä kuvaa. Se oli kolarissa ruttaan-tunut uusi auto. Kaksi matkustajista oli viety pillit vinkuen sairaalaan, mutta onneksi auto ei ollut tärveltynyt ajokelvottomaksi. Kyllä sinunkin olisi jo aika luopua ajokortista, hän sanoi. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Monesti viisaus käy etpäässä takaperin ja huomaamatta.

Siksi lähdin vähän kiukkuisena aamukävelylle.

Kyllä hän tiesi, että minä lähetin ajokortin poliisilaitokselle jo kaksi vuotta sitten, mutta teeskenteli muistamatonta. Se oli piikki, joka sattui persuksiin vieläkin, mutta minkäs teet kun vaativat luopumaan. Kyllä minä ajaa osaa, vakuutin poliisille myöshemmin, mutta hän katseli vain muualle ja nyökytteli. Näen molemmat tien puoliskot yhtä aikaa ja ajan visusti keskiviivaa pitkin, minä häntä valistin. Vastaan kännykkään joka kukkuu vasemmassa rintatas-kussa ja annan katseeni viipyä kadulla kipittävän sääriparin tietämissä. Olen pirteä ja nopea älyinen, varhaista keski-ikää elävä (87 v.) emeritus kirjastotoi-men johtaja. Juuri sellainen, josta sanaotaan että jos et tiedä, kysy kirjaston-hoitajalta.

Vain viehättävä rouvani epäilee minun taitojani, en tiedä mistä syystä. Mutta nyt unohdin tyystin mitä olin kertomassa. Tuijotin siis edellä juoksevan koiran häntää kunnes se luikahti mutkan taakse. Rouva poistui nyt niskojaan nakel-len keittiöön, josta alkoi kuulua kahvikeittimen kohina. Minä muistelin sitä, mihin äsken jäin. Kärpänen pesi yhä koipiaan ja mollotti minua verkkosil-millään: kärpäsen sielunelämää, mistä löytäisin sen tunkion? Se oli epä-luuloinen, ja syystäkin, koska suunnittelin sen likvidoimista. Olin autoritaa-rinen isäntä.

Entä se kirjoitus? Nyt muistin, että anoin pankista lainaa remonttiin. Koira jonka häntää seurasin katseella, nuuski minun työhuoneeni nurkasta homet-ta. Mitään se ei sanonut, mutt sen katseesta näin, että jotain kohtalokasta oli nurkasta löytynyt. Mieleen juolahti assosiaatio kirjallisuudesta, sillä olin juuri päättänyt romaanin jossa ei ollut kunnon alkua eikä loppua, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli saanut loistavat arvostelut ja uteliaat juoksivat sitä kyselemässä kirjakaupoista.

Ajoin vieraan koiran nurkistamme ulos ja lähdin kävelemään.

Vähän turhautuneena ja kiukkuisena jatkoin tarpomista ja pohdin, että minä tässä vaan kirjoittelen päivät homeisessa työkopissa ja tarkkailen syyllisen koiran pystyä häntää. Se on kuin kohtalon eteen heittämä huutomerkki, joka kehottaa lopettamaan kaikki turhat luulot omista kirjoitustaidoista. Sellaisia kun ei kertakaikkiaan ole. (2025)