KUU HIIPII   proosaa ja runoa

                                                      

Olen elänyt 89 vuotta. Aika on pysähtynyt ja tutut kadonneet. He

 jotka osasivat  kirjoittaa ja lukea, ovat unohtuneet  pelikentille

 ja katsomoihin. Kaupan  sokkeloihin ja festiaaleihin. He lukevat

vain romaaneja joissa on satoja sivuja, mutta ei sisältöä. Eivät he

 ymmärrä lyhyttä proosaa.

He lukevat elämäkertoja jotka eivät kerro  elämästä mitään.  

Narsistit näkevät peilistä oman kuvansa, jolla on solmu-

ke kaulassa ja hiukset jakauksella. He eivät näe  sitä

mikä jää oman kuvan taa.

Pilvilinnat katoavat yön myötä,vaan rakkausi ei  ka-

toa. Nin minä luulin silloin. Lyhytproosa ei tarvise 

juonta eikä loppusointuja. Se vain on, sen voi lukea

 silmiä räpyttämättä,

Minä en näe peilistä enää mitään, Ehkä en ole edes olemassa. Murrosiässä näin kaukoputkella Jupiterin neljä suurinta kuuta ja Venuksen sirpin. Yö oli pimeä.

Kuu hiipii katolla ja minä tiedän nyt

ettei tulevassa ole mitään mitä voisi odottaa,

sen kaledoskooppi pelottaa 

ja heittää varjon eteen

Tulevaisuus on tässä ja nyt,

me olemme kadonneet menneisyyteen

Minä olen vain halkaistu hymy, sanojen kuoret

Olen olemassa, olen eksistenssi ilman oikeaa ja vasenta,

 jäljellä ovat vain muisot tja olemisen pelko, joita tuuli riepottaa.

Tiedän että on taas syksy.

08.10.2026

Asia:Taitaai olla aika hidastaa. Iikävää on tarhia jaaritella, paras mennä nukkumaan ja haukotella.

-