KIRJOITTELE HUVIKSESI
Kielimyksiä kieleville. Jatkokertomus, osa 1.



Miete:
Ikävintä asiassa on, että olen väärässä.
Vielä ikävämpää on jos joku muu on oikeassa.

Jos kerrot jotain, älä telkeä virkkeitä novellin karsinaan tai romaanin arkitylsyyteen. Muista, että kirjaimet ovat luonnostaan vapaita ja niiden kätkemät sanat kauniita, vaikka vapaamielisyys ei niitä ilahduttaisi. Jos runoa rustaat, älä ripusta sitä kaavojen teuraskoukkuun. Sellaisia käyttävät vain henkiset inkvisiittorit. Tiedä, että vain tyhjässä päässä voi syntyä riimitöntä, sellaista runoroskaa, jonka voi heti tilaisuuden tullen lakaista runomaton alle. Riimit huojuvat, ei niistä saa tukea pystyasennolle. Jos kynnys on tänään korkealla, etsi votkaa ja hapankurkkua ja lue romaanitaiteen helmi Saatana saapuu Moskovaan. Kielletty sikari voi hetkessä piristää päiväsi, joka alkaa aina alkukirjaimella ja päättyy milloin mihinkin, joka voi olla se viimeinen.

Jokaisella vokaalilla on suomessa oma värinsä. Niistä koostuu kokonainen sateenkaaren kirjo. Ne ovat vapaita ja liittoutuvat keskenään, mutta silti niitä sitoo yhteinen, rikkomaton sääntö. Kaikki värit kun eivät tule toimeen keskenään, oranssi ää ei suosi vaaleaa aa:ta. Ne riiaavat kylläkin avoimesti kerakkeiden kanssa ja välttävät niistä kovapintaisimpia. Kerakkeet ovat meillä yleensä mielellään pehmeitä, eivät mitenkään häijyn sotaisia.Usein vokaalit joutuvatkin seurustelemaan geminaattojen kanssa, niiden machoilua ujostellen. Jotkut väittävät että näin on pakko, koska muuten koko vokaalien armeija kaatuu ja syöksyy kaaokseen. Novalis oli sitä mieltä, että silmien liikkeet tekevät moninaiset liikkeet mahdollisiksi. Muut kasvonliikkeet ovat vain konsonantteja silmien vokaaleihin.
Hän ymmärsi tämän, vakkei osannut pehmeää ja vokaalipitoista suomea. Mikä sen hauskempi on kuin pieni iloinen ii hotel-sanan lopussa.

Verbi lienee feminiini koska se kantaa kohdussaan tekijää. Se käyttää kyllä pronomineja apunaan, mutta katsoo niitä ylimielisesti. Sillä on oikeus valita seuralaisensa ja suhtautua varauksellisesti tunkeiluun. Pronominit ovat liian vilkkaita ja lyöttäytyvät paikkoihin joissa niitä ei välttämättä tarvita. Ne ovat linssiluteita, joita moni katselee mielellään tajuamatta niiden narsismia. Ne toistavat mielellään minää. Lisäksi ne ihailevat vieraita vaikutteita ja esiintyvät ikään kuin olisivat ulkomailla. Ne temmeltävät mielellään raamatussa ja vanhoissa teksteissä. Ne ovat myös niin sanottujen kielenkehittäjien suosiossa ja viihtyvät edistyksen avant gardessa. Jos vetoat tyyliseikkoihin, ne kysyvät mikä se sellainen tyyli muka on. Minä avasin oven, koska minä aioin… jne. Hitto soikoon, sitä se on, että turha toisto ahdistaa!

Tyyli on se, mikä erottaa kirjoittajan kaikista muista. Se on osa hänen persoonaansa, näkökulma jolla asioita kuvataan. Se ei ole mikään persona non grata. Tyyli rakentuu myös kieleen, jota käytetään. Kirjoittaja tekee omia valintojaan eikä alistu aisoihin joita hänelle tarjotaan. Hän ei anna valjastaa itseään muiden veistämiin ränkiin, vaan nauttii vapaudesta vaikka yksin. Tyyli ei aina noudata tiukkapipoisten kielioppia, eikä se hyväksy sääntöjä jotka pakottavat omaksumaan pilkutuksen orjuutta. Sen takaa paljastuu heti ensi silmäyksellä Aleksis Kivi tai Eino Leino. Se riisuu tärkeilyn vaatteista kirjailijan ja erottaa hänet tieteilijöistä. Tyyli on näkökulma, jolla on kirjoittajansa kasvot. Ilman tyyliä meillä on vain asiapitoista proosatekstiä teknisten  härpäkkeiden käyttöohjeista. Kaiken muun riesan lisäksi näiden tekstien kyhäämisestä vastaavat kielitaidottomat kansainvälistäjät, jotka luovat meille uusia taivutussääntöjä. Iisisin hokeminen on Irisin syytä.

VIHREÄ VALO


Paljon siitä mitä vasta koen,
voin jo muistaa
(Karl Kraus)

Olin nähnyt Roosan viimeksi luentosalin ovella. Silloin hän odotti oven aukeamista ja minä yritin tunkea lähemmäs, jotta voisin mennä istumaan tutulle paikalle hänen taakseen. Salissa hän sai viereensä jonkun tutun ja he alkoivat keskustella aiheesta joka heitä kovasti nauratti. Istuin aivan heidän taakseen ja näin lehtiöt, muistiinpanot näyttivät hieroglyfeiltä. Puhuessaan Roosa käänsi päänsä ja heitti minuun välinpitämättömän silmäisyn. Hieno tuoksu ympäröi minut ja hetken aikaa kuvittelin kuulevani Schumanin Träumereita. He puhuivat jostain runosta ja kuulin, kuinka hän sanoi vieressä istuvalle naiselle: on kova paikka kun runo vaihdetaan lakitekstiin. He katsoivat luennoitsijaa ja sitten toisiaan. Kuulin heidän naurunsa.

Seurasin häntä aina kun vain oli tilaisuus ja yritin päästä puhe-etäisyydelle. Sain selville hänen nimensä, jopa osoitteenkin. En koskaan onnistunut puhumaan, koska olin vätys.
Olisi pitänyt keksiä tikusta asiaa ja mennä juttusille, mutta ei. Hänestä tuli minulle pakkomielle. Näin hänet milloin missäkin. Nousemassa raitiovaunuun, odottamassa linjuripysäkillä. Yliopiston käytävällä, mutta aina menossa eri suuntaan. Muutamaa vuotta myöhemmin muistin enää vain etäisen hahmon ja elin hetken aikaa nostalgian ahdistamana.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin osallistuin kokoukseen tuossa nuoruuden kaupungissa. Kävelin ajatuksissa kohti hotellia kun näin Roosan kaukana kadun kulmassa. Hän odotti siellä vihreää valoa voidakseen ylittää kadun. Hänessä oli jotain outoa joka pani minut melkein pysähtymään hetkeksi ennen kuin jatkoin matkaa samaan suuntaan mihin hänkin oli menossa. Valon vaihtuessa punaisesta vihreäksi ehdin väen tungokseen katua ylittämään. Syrjäsilmällä näin hänet muutaman metrin päässä. Nyt ymmärsin mikä oli outoa: hän ei ollut muuttunut vähääkään neljässä kymmenessä vuodessa. Hänellä oli samat vaatteet ja ulkonäkö kuin silloin. Samalla tavalla tuo nuori nainen vilkaisi sivulleen, minun ohitseni ja jatkoi matkaa.

Kun katu oli ylitetty en enää nahnyt häntä. Miten olisin voinutkaan, sillä hän oli vain hetkeksi palannut unesta takaisin vuosikymmenien takaa. Arki oli herättänyt minut todellisuuteen, sikäli kuin sellaista on edes olemassa. Mietin Nerudan kysymystä minne menee se minkä unessa näimme. Muidenko uniin? Ja kun heräät, kuoleeko taas hän, joka elää unessa? Turhautuneena jatkoin matkaa ja minun korvissani soi pitkästä aikaa SchumaninTräumerei.

RAKKAUDESTA


Miete:
Etsitkö oikeutta? Se on haudattu
lakipykälien alle

Koko päivän oli satanut. Vielä illallakin maisemaa kattoi usvaverho, jonka takaa tähyili kuun himmeä silmä. Turtonen  oli tullut taas kyläilemään ja täytyy sanoa, että hänen seuransa alkoi pikkuhiljaa jo kyllästyttää. Piilotin hänen runokokoelmansa sohvatyynyn alle. Hän alkoi  taas luennoida minulle käytösohjeita, koska valitin sosiaalisten kontaktien vaikeuksista. Minua  puuduttavat nuo iänikuiset turhat toivotukset, joutavat utelut ja hokemat joita ihmiset toisilleen latelevat, ja vain siksi että  pää on tyhjä. Sanovat sitä smalltalkiksi. Minä olen sitä mieltä, että kun suomalainen jotakin kysyy, vaikka että menetkö sinne, hänelle kuuluu vastata joko menen tai en mene. Ei mitään sellaista hienostelua kuin kyllä tai ei kiitos, kiitos kysymästä.Saan hilsettä jos vastaantulija utelee että miten menee, kuis hurisee. Olen huomannut, että hyvä keino päästä tällaisista uteliaista on, että alkaa kertoa juurta jaksaen ja seikkaperäisesti tapahtumista viime viikolta lähtien. On eduksi vielä poiketa muutamaan rönsyilevään sivuhaaraan: annas olla, oliko se niin vai näin, mutta jokatapauksessa väärinpäin, ja niin edelleen.

Sinä suhtaudut kysyjään liian vakavasti, Turtonen sanoi. – Ei kysyjä mitään tarkoita eikä ole vähääkään kiinnostunut muusta kuin itsestään. Saat nähdä, että hän alkaa kertoa omista vaivoistaan ennen kuin ehdit ajatella sanottavasi loppuun. Kun Turtonen nyt pani muistilapun syrjään, näin että hän oli kirjoittanut kirjettä Rafael Santin nuorelle naiselle joka istuu. Ehkä sekin on tarpeen, ajattelin, ja annoin hänen köhiä rauhassa ja kakistella kurkkuaan. Hänellä oli se tauti. Hetken kuluttua hän oli taas valmis jatkamaan luentoaan. - Muista, että kohteliaisuuden luonteeseen kuuluu ihmisen kunnioittaminen. Kun lähestyt häntä,paneudu vakavasti omaan osaasi. Pyri tuntemaan myötätuntoa ja epäluuloista huolimatta ajattele kaikkea hyvää henkilöstä jota lähestyt. Hän tietysti tarkoitti tuota Santin nuorta naista vaikka jätti sen minulle tarkentamatta. Hän tiesi, että minä ihastelin tuota ikivanhaa nuorta naista. - Jopa silloinkin, kun lähestyt häntä arveluttavissa aikeissa ja olet malttamaton, kiinnitä erityisesti huomiota liikkumisen tekniikkaan ja artikulaatioon. Vältä änkyttämistä, sillä se jos mikään ärsyttää ylemmän luokan väkeä.

Jostakin kuului vesijohtojen pihinää, Turtonen siristeli silmiään ja kuunteli. Kuu ikkunassa oli piiloutunut pilvihuppuun ja itse Rafael Santi soitti viulua ulkorapullani. Tovin mietittyään Turtonen taas jatkoi: varovainen lähestyminen, olkoonkin rakkaus vaikka vain näennäistä, vie puolustukselta terän ja nainen menettää ainakin osan luonnollisesta vastahakoisuudestaan. Kohtelias, hillitty hatunnosto ja hänen tarjoamansa lämmin käsi jota suutelet kevyesti;  kas siinä salainen ase, joka jos mikä tehoaa. Ja muista kumartaa kun avaat hänen edestään oven. Hän ei ole feministi.

Turtonen piti tauon ja haukotteli. Lehmuksen oksa hipoi ikkunaruutua, haukotus tarttui minuunkin. Hän jatkoi vielä neuvojaan. – Rakkauden ydin, niin sanoakseni, kätkeytyy lopulta hyvin ohuen  pintakuoren alle. Sen syvähenkinen ohjesääntö kuuluu: kunnioita itseäsi niin kuin kunnioittaisit häntä jonka toivot kunnioittavan itseäsi pelkästään siksi, että olet aidosti epäluuloinen.

Taas se alkaa tuon perisaksalaisen pilkuttamisen vaikka on juutalainen. Kohta Koko virke kääntyy takaperin, minä ajattelin mutta en ollut huomaavinani. Ja mistä minä tuo vertailun nyt keksin? Ei minulla ole koskaan ollut rasistisia pakkomielteitä. Turtonen jatkoi vielä: Jos herätät hänessä kunnioitusta, niin saat osaksesi myös rakkautta, noin vertauskuvallisesti sanottuna.

Taas hän köhi ja vilkuili huoneen nurkkaan etsien sylkykuppia. Siellä kisailivat vanhenevan poikamiehen pingispallot pitäen hiljaista, nakuttavaa ääntä. Se ei tuntunut häntä häiritsevän.
- Lisään vielä lopuksi toteamuksen, että rakkauden variantteja on lukemattomia. Tärkeintä on muistaa hallita kasvojen ilme ja tapa lähestyä. Missään tapauksessa ei saa näyttää siltä, että  tässä nyt ajatellaan jotakin ja varsinkaan sitä mitä lopulta sanotaan. Tällöin nimittäin saattaa käydä niin, että vakava väärinkäsitys pirstoo orastavan yksimielisyyden. Naisista en halua noin yleisesti sanoa mitään, ja uskon että tiedät mihin sillä tähtään.

Turtonen nousi  tuoliltaan, pyyhkäisi hiukset silmiltä ja huokaisi.
- On aika lähteä paluumatkalle. Täytyy antaa hevoselle apetta ja vetää seinäkello.
Vielä hetken hänen laiha ja kumarainen hahmonsa  häilyi silmissä kunnes kaihtimien takaa makuuhuoneeseen syöksyvä kirkas syysauringon valo sai sen lopullisesti katoamaan. Minua jäi vaivaamaan huomautus hevosesta. Muistin vielä hämärästi vaunut joilla Goethe ajoi kohti Sesenheimia. Mutta silloin oli yö ja kuu souti hitaasti taivaalla vastavirtaan. 

S0PIMUS
(Traaginen jännityskertomus)

Miete:
Hän tutki sukuaan
Ja päätyi itseensä

Juuri kun käänsin lehteä, näin kuinka mies työnsi naisen pään veden pinnan alle. Hän katseli poreilevia kuplia ja pani tupakaksi. Istui lammen kaltaalla tovin, nousi jalkeille ja puisteli housujen lahveja. Naisen vaatteita jäi kellumaan veden pintaan, enkä minä nähnyt häntä enää. Olin kuullut heidän puhuvan hukuttamisesta jo aiemmin, mutta en millään jaksanut uskoa tokko miehellä olisi sisua toteuttaa sopimus. Kaiken piti tapahtua sen mukaan veneessä, josta kalmo olisi sitten ollut helppo keikauttaa laidan yli. Seurasin katseellani hetken vielä miehen toimia ja muistin, että hän oli aamulla istunut samassa bussissa ja lukenut lehteä. Autosta noustessa olin napannut lehden penkiltä ja juuri sitä olin selailemassa, kun näin tapahtuman. Mies näytti nyt olevan aikeissa palata jo takaisin bussipysäkille, ikään kuin tärkeän tehtävän suoritettuaan. Astelin hyvää vauhtia hänen peräänsä, melkein harppoen. Sain hänet kiinni ja osakseni epäluuloisen silmäisyn. - - Lehti jä autoon, minä sanoin sovittelevasti. Hän ei näyttänyt enää kiinnostuneelta vaan huitaisi kädellään. Saat pitää sen, minä luin jo kaiken mitä siinä on luettavaakaan.

Kävelimme hetken yhtä jalkaa rinnan ja pysähdyimme bussipysäkille. – Minä kuulin aamulla mitä puhuitte, sanoin hänelle. Teitte sopimuksen, se nainen ja sinä.
Vaikka mies oli vieras, en halunnut teititellä häntä.
-  Sain sellaisen vaikutelman, että sinun olisi pitänyt hukuttautua heti hänen jälkeensä. Tai siis sen jälkeen kun olit hänet tuupannut veteen.  Mies pälyili vauhkona ympärilleen. Ei niin äänekkäästi, hän varoitti. Korvia on kaikkialla. Mitä siihen sopimukseen tulee, niin et voi ottaa siihen kantaa koska et tunne taustoja. Meillä oli jo pitkään mennyt huonosti, hänellä oli aina eriäviä mielipiteitä.

Auto lähestyi jo pysäkkiä kun minä sain ajatuksen. – Mitä jos mentäisiin kaupungille ja vedettäisiin lärvit kapakassa, ehdotin hänelle.  Kyllä tapaus sen arvoinen on. 
Ja niin me lähdimme, hän vaati ehdottomasti että otamme matkaan mukaan pari tuttua naista, molemmat niin sanotusti  niinsanottuja. Sikäli kuin olen kuullut, hän vielä lisäsi virnistäen. Lähestyimme taloa ja minua alkoi oudoksuttaa koko tämä touhu. Sehän oli minun oma kotitaloni ja tuo vieras nainen, jota olimme menossa tapaamaan oli Veera. Hän oli tälläytynyt parhaimpiinsa, tunnistin kalliin Helsingistä taannoin ostetun tantun. Meikkiäkin hän oli käyttänyt hulvattomasti, mikä teki minut heti epäluuloiseksi. Missä Roosa on, vieras mies kysyi. Kai hän sentään lähtee mukaan?  - Roosalle tuli ongelmia, sen mies ilmaantui töistä kotiin yllättäen, Veera selitti. Sen piti viipyä liikematkalla huomiseen. – No, hyvä niin, uusi tuttavani tokaisi. – Me odotamme. Kai hän jotain keksii että pääsee ukosta eroon.

Odotellessa katselin ajan kuluksi kamarin seinäkelloa, joka oli pysähtynyt. Käki tiiraili sen aukosta minua, mutta ei suostunut kukkumaan. Huomautin tästä Veeralle, joka syytti minua. – Et ole vetänyt kelloa, siitä se johtuu. Enkä minä muutenkaan ymmärrä mikä sinut sai tulemaan kotiin kesken työpäivän. Missä sinä olet taas lorvaillut?
- Minä näin tapauksen, sanoin hänelle vakuuttavasti. Ja ihmettelen missä sinä olet tutustunut tähän mieheen jonka nimeä edes minä en tiedä. Näin kun hän hukutti naisen tuolla lammella ja sitten kävi ilmi, että hän tuntee sinut ja Roosan. Nyt sitten pitäisi mennä panemaan jalalla koreasti johonkin kaupungin kapakkaan. Varoitan Veera sinua, että pysyttelet koko ajan minun seurassani.
Veera näytti välinpitämättömältä. – Sen rouva se nainen oli, ei siinä sen ihmeempää ollut. Ne ovat tehneet ennenkin outoja sopimuksia, joita tämä mies ei koskaan toteuta.

Istuimme nyt kotini olohuoneessa odottamassa Roosaa, jonka piti jollakin ilveellä päästä eroon kiusallisesta aviomiehestään. Odotellessa tämä uusi tuttavuuteni esitteli vihdoin itsensä: John Carter, Aritsonasta.
Mietin miten tuo osavaltion nimi kirjoitetaan, teeässällä vai zetalla, mutta sitten kolahti ovi ja Roosa asteli iloisena ja hehkeänä olohuoneeseemme. Hän oli pukeutunut yläosattomaan uimapukuun ja pyöritti oikeassa kädessään käsilaukkua. Tukku seteleitä lehahti sen uumenista lattialle.

- Joko lähtään, Roosa kiekaisi ja suuntasi rajun hymyn suoraan kalpeille kasvoilleni.

VANHA  LAULAJA

Miete:
Olen unessa useasti 
sinun kaduillas…

Ovi avautui ja sen raosta näin uteliaan silmäparin. Kaljakori, minä sanoin.
- Ai. Sekö tuli jo, Henry sanoi ja laski minut sisään.

Ja sade kylmin kyynelin, lyö tummaan ikkunaan, levysoitin parkui eteisen kulmapöydällä. Hän vilkaisi minua ja sointinta vuoronperään ja selitti. Minä laulan paljon vielä. Menneiden aikojen muistelu pitää jotenkin vireillä. Uskotko sinä kohtaloon?

Uskon ja en usko. Siihen on helppo uskoa, jos on vain palikka kaaoksessa. Keikkuu
minne virta kulloinkin vie. Vaikeampi on uskoa kohtaloa, jota joku ulkopuolinen ohjaa.
- Tulehan tänne peremmälle niin tehdään kupit, isäntä houkutteli. Hän etsi laseja keittiön kaapista ja löysi kaksi, eriparia. - Minä en oikein voisi, sanoin hänelle, mutta hän vaan kaatoi lasiin votkaa ja vettä piripintaan. Tai vichyvettäkö se oli. Hän kävi eteisessä ja lauloi nyt itse mukana. Punertaa marjat pihlajain, kuin verta niissä ois. Isäntä katsoi haltioissaan katonrajaa. Lava oli täynnä yleisöä ja minä esiinnyin, hän muisteli. Olivat ne aikoja, eivät koskaan palaa. Vai mitä luulet, voivatko ne vielä palata? Ääni minulla on vielä tallella, mutta ihmiset ovat muuttuneet. Niitä ei kiinnosta. Hän lysähti istumaan pöydän ääreen ja  kaatoi jo toista paukkua itselleen. Minä en juonut, koska päivä oli vasta puolessa välissä ja loppulasti piti palauttaa tehtaalle. Eikä minua laulattanut.
- Ei niitä mollivoittoinen miellytä, meitä kansainvälistetään. Pitäisi siirtyä käyttämään englanninkieltä ja välttää suomalaista aksenttia, minä arvelin.

- Mitä sinä puhut, vanha artisti kysyi. Minä olen laulanut rintamamiehille ja he kyllä
aksentin ymmärsivät. Heillä oli ikävä kotiin. Muutaman vuoden päästä minä palaan laulamaan heille, ja minua taas kuunnellaan.  Mitäs minä olen velkaa kaljoista?

Tarkistin hinnan paperilapusta. Kyllä se on enemmän, hän väitti. Laskit väärin. Hän kaivoi kukkarostaan tasarahan, huomasin nyt että se oli oikein. Minä itse olen usein väärässä. Nyt oli aika palata takaisin kadun varteen, jossa auto odotti. Eteisen ovi sulkeutui perässäni ja vielä hetken aikaa kuulin etäisesti kuinka mukaansa eivät mua ottaneet ne maihin kaukaisiin.

Vanha laulaja oli jäänyt elämään nostalgian maailmaan. Merikosken kohina oli kadonnut menneisyyteen ja taivaalla kirkuivat nyt lokit.
 

ILTAPÄIVÄ

(= Sovinistin iltapäivä)

Posetiivia voi kääntää takaperin, melodiaa ei.

(Stanislaw Jerzy Lec)

Anna tuli takaisin myöhään iltapäivällä. Istuin sattumalta samoilla sijoilla missä olin istunut jo hänen lähtiessään ja arvasin, että hän hautoi taas eroa. – Noh, minä kysyin pitkän hiljaisuuden

jälkeen. Sinä tulit vielä takaisin?

      Yritin tavoitella sovittelevaa äänensävyä vaikka kysymykseen sisältyi sarkastinen piikki.Lähtiessään hän oli paiskannut oven ja sanonut lähtevänsä lopullisesti. Katselin ikkunasta ulos.Jos-

kus kesällä olivat omenapuut kukassa, nyt ne olivat tuulen tuivertamia käkkyröitä. Tuntui uskomattomalta että puun suonissa itivät valkoiset, tuoksuvat kukat. Kuollut puu, rauhallisuuden ja tasapainon perikuva.  Taivaalta heitteli hitaita hiutaleita, syksyn ensilunta. Olin vahingoniloinen ja yritin vältellä Annan myrkyllisiä silmäyksiä. Hän ei vastannut turhaan kysymykseen, käveli vain korostetun päättävästi vaatekaapille ja liikutteli rajusti ripustimia. Työnteli niitä metallitanholla eestaas. 

      Salakähmäistä kahinaa. Teki mieli mennä katsomaan mitä hän puuhasi, mutta luonto ei antanut periksi. Hän siirtyi peilin eteen ja hetken sitä tuijoteltuaan kaivoi esiin huulipuikon, paranteli kuvaansa. Peilit pitäisi särkeä tästä talosta, hän sanoi kerran kun oli raivopäissään rikkonut niistä yhden. Mutta nyt hän teki jotain muuta. Mietti ehkä sitä, että minä halusin kiiheästi arvata mitä hän aikoi tehdä.En saattanut kääntää päätä ja katsoa,sillä se olisi antanut hänelle aiheen itkuun.

Naisen itku on hysteeristä, ja hysteriaa minä vältän aina parhaani mukaan.

      Ulkoa kantautui vaimeaa puhetta. Naapuriin kesällä muuttanut vanha mies oli lähtemässä kävelylle. Hän tapasi vilkuilla meille päin, koska tiesi että Anna makasi usein terassilla aurinkoa ottamassa. Kesällä tietysti. Nyt sille riittäisi pilkahdus katoavasta Annasta. Luulen että äijä on rakastunut häneen. 

     Vanhan miehen rakkaus? Luuleeko hän etsivänsä jotain minkä epäilee unohtaneensa nuoruden mukana. Aiheesta rakkaus minä kerroin Annalle mielipteeni jo kauan sitten. Hän oli lukenut jostakin,että ihmisellä on oikeus rakastua elämässään vaikka kuinka monta kertaa. Että se on muka ihan lunnollista. Arvasin kyllä mihin hän tähtäsi.

- Katsohan Annaseni, minä sanoin vähän pedanttisesti. – Rakkaus on verrattavissa joko tyhjään tai täyteen astiaan. Tyhjä ottaa vastaan kaiken mitä siihen kaadetaan, täysi pulppuaa yli äyräiden eikä siihen kaatamisessa ole mitään järkeä. Tarkoitan että meidän astiamme on jo täysi, on ollut jo kaksi vuosikymmentä.

         Anna vilkaisi minua hajamielisesti. Näitä pohdiskelin kun kuulin äkkiä pari terävää kolausta. Jotakin pyöri lattialla. – Mitä sinä nyt, kysäisin mahdollisimman sovittelevasti ja käännyin vihdoin katsomaan. Anna istui peilin edessä. Pitkät vaaleat hiukset valuivat olkapäiden yli  ja peittivät osan otsasta ja vasemman silmän. Minun ihanteeni, ajattelin heltyneenä. Enkä hetkeen tiennyt oliko hän nuori vaiko jo ikääntynyt. Hän oli itkeätihertänyt.

- Mitä sinä nyt, Anna toisti  ivallisesti ja itku äänessä. – Etkö sinä saatana osaa muuta hokea kuin tuota tekopyhää mitä sinä nyt? - Yritetään puhua järkevästi, minä yllytin. 

- Järjellä ei ole täällä mitään tekemistä, Anna kivahti. 

Siinä hän on ehkä oikeassa, minä ajattelin. Ja muistin kuinka vuosi sitten riitelimme hotellissa.

Hän ei suostunut pukeutumaan  niin kuin minä halusin. – Ja pirulauta, en minä mikään huora ole! hän messusi. Kymmenen sentin piikkikorot. Miten sitnä luulet että näillä kävellään? Sinä näet minut ainoastaan jonkinlaisena hutkuna. Tai äitinä, siinä toinen vaihtoehto. 

      Tämän huomautuksen Anna teki hidastellen, ikään kuin olisi äkkiä keksinyt suuren totuuden. Hän katsoi minua kummastuneena.

      Mutta nyt minä vilkaisin häntä uudelleen ja tarkemmin. Siinä Anna istui edessäni ja huomio keskittyi jalkoihin, jotka hän oli asettanut vinoon asentoon niin etten voinut olla näkemättä: samat piikkikorkoiset kengät joista olimme riidelleet. Polvet vinosti koukussa niin, että kapea hame  pyrki nousemaan niiden päälle.

- Ei tästä mitään tule, Anna tokaisi.  – Minä lähden.

Vaikka hän sanoi sen varmalla äänellä ja vaikka kampa lyötiin päättävästi pöydälle, minä tiesin että tuo päätös oli bluffia. Ei hän mihinkään lähtisi ilman rahaa. Hän joko odottaisi minua tai jos suuttuisi vielä enemmän, syöksyisi ulos ja soittaisi sille nartulle. Lesbolle, joka tuputti häneen maailmaa mullistavia vapaamielisia aatteitaan.

      Katselin hetken aikaa ulos ikkunasta. Lumisade yltyi, Anna nousi peilin edestä ja katosi makuuhuoneeseen, josta alkoi kuulua itkuntyrskettä.

      Ja kahtia on käynyt, yö tämä lumessaan

      Vaan mitään rajaa näy nyt, ei meitä jakamaan

      Pasternack, minä ajattelin. Siunatun viisas mies. Ja sitten vielä uuvuttavan miettimisen jälkeen: kunpa minäkin osaisin olla lumihiutale joka leijaa hänen hiuksilleen.

 

OI NIITÄ AIKOJA




Vanhuus on säädytön olotila,
Joka on ehkäistävä ajoissa.
(Garcia Marquez)

Katjan pieni musta laukku nököttää edessä. Hän on lakannut puhumasta, tähyilee
ihmisiä uteliaasti. Savupilvessä, savuke sirosti vasemmassa kädessä. Hehkuva
tupakan pää vähän odottavasti lerpallaan. Onko tuttuja näkyvissä? – Tuon oon ainas-
ki nähny jossain, ja tuon. Ajatukset venkoilevat sinne tänne ja minä kuulen ne. Katja
kääntää silmänsä kohti ja oitis niihin sulaa melkein hellä, himmeä katse. – Tervetu-
loo taas. Meinaan hereille. Ja sitten voimaperäinen tupakan tumppaus. Sätkän pää 
murskautuu lasikaukalon reunaan, savu haipuu ohenevana kiemurana ilmaan. – Mä
puhun ku ruuneperi ja äijä ei muuta ku nukkuu, Katja valittaa.
Mitä  hän on puhunut?
Tauko ja arvioivaa tähyilyä, vaikutuksen mittailua. Josko pitäisi vielä jatkaa. Hän hyppää sitten äkkiä toiseen aiheeseen.
Interissä mä olin niin päissäni, et lankesin portaissa nenälleni. Sieltä säntäs heti joku portsari ja muija auttaan mua kun mun veska kaatu pitkin lattiaa. Rahat ja meikit. Ne yritti asetella tavaroita kohteliaasti takasin veskaan ja mä sanoin että riittää kun vaan kaataa ne sinne. Ei tarvi järjestellä.
Katja kiertää vasemman silmän yli pudonneen hiuskiehkuran sormella korvan taakse. Hänellä on hoidetut, sinisiksi lakatut kynnet ja valtava korvarengas. Tuntuu kuin kuulisin hidasta kellonsoittoa. 
Ja sit mua tuli hakeen joku tyyppi joka tarjos lasin toisensa jälkeen ja haki tanssiin
monta kertaa. Se  sano olevansa jostaki ministeriöstä mutta mä ajattelin että ministeriön ovimikko sä korkeintaan olet. Se teki huolellista työtä pitkään ja kiilas jalkaa mun reisien väliin.
Miksi tämä esitelmä, minä kysyn.
Siksi vaan, et sä oot jotenki erilainen. Sussa on jotain kummallista. Sä nuokut välillä niin etten mä tiedä ootko sä hereillä tai ollenkaan paikalla. Ja musta tuntuu että sä tuijotat jotain sellasta mitä mä en näe.
Katja tavoittelee taas huolestuneesti katsetta. Raskaat ripset peittävät puolittain iirikset niin, että hänen ilmeensä on vähän unelias. Mikä sai meidät löytämään toisemme asema-ravintolasta ja lähtemään tänne? Illan mittaan, hotellihuoneessa hän oli jo kirjoittanut runonkin. Tai niin hän ainakin väitti ja näytti minulle paperilappua. Se on ollu jo lehdessäkin, hän sanoi.
Ja minä sitten luin. Sinun kanssasi kulkea tahtoisin, läpi yön pimeimmän. Sua kädestä pitää tahtoisin, ja suudella valossa kuun. – Missä tämä on ollut, kysyin häneltä epäluuloisesti. Tiedän että hän on lukenut Reginat ja sydänsarjat. Kuuma, melkein ilkoinen aalto kulkee selkäpiitä pitkin. Katja rassu, tietynlaista vakavuutta tässä kyllä on,ja minä jatkan puoliääneen. - Sinä kuljet teillä vierahan, minä sinua tunne en. Olet ehkä omana toisen, minä sinusta vain haaveilen. Jos kohtalo meidät yhteen tuo, en onnea koskaan epäillä voi.
Katja näyttää nyt melkein ujolta. Poskella hiven punaa, ihan luonnollista. Hänen silmäteränsä äkkiä laajenevat säikyiksi renkaiksi, mutta samassa niihin jo läikähtää leikki. Kuin olisi heittänyt veteen kiven ja sen kaivamasta mustasta aukosta pulppuaisi  renkaita joiden pinnalla valo läikehtii. Ymmärtävä, huolestunut valo. Istun vielä hetken liikahtamatta, ettei Katja taas katoaisi. Kuuntelen ääniä, hengitystä ja liikehdintää. Yritän muistella mikä tämä matka alun perin oli ja mikä sai minut tänne tulemaan. Tutkin vielä hänen antamaansa paperilappua, johon on lapsellisella käsialalla kirjoitettu tuo runo, tai ainakin runon yritelmä. Kuulakynän jälki on vuosien saatossa himmennyt.Hän on tosissaan ja odottaa, että sanon siitä nyt mielipiteen. Ihmisiä on tullut lisää ja avoimesta ovesta kuulen liikkuvan junan pyörien kolinan. Jossakin soi kaiuttimen haikea laulu. Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin taas elää uudelleen.
Nostan laukun ja valmistaudun jatkamaan matkaa. Vilkaisen vielä kerran ympärille ja ajattelen, että tämä on sama paikka. Mutta siitä on jo neljä vuosikymmentä, ja Katjan hahmo alkaa etääntyä sitä mukaa kuin muistot väistyvät arjen tieltä.