LUKUTAPA


Kun viisas osoittaa tähteä,
niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan.
(Kung Fu Tse)

Sellainen on käsitys, että nopea, silmäilevä lukutapa on älykkään lukijan tunnusmerkki. Silmäisy sivulle riittää, ja asia tuli selväksi. Sillä tavoin syntyy pinnallinen maailmankuva. Vauhti on niin kova, että kyky empatiaan ja asian syvempään ymmärtämiseen jää puuttumaan. Niin myös kyky kriittiseen pohdiskeluun ja päätelmien tekoon. Tuo käsitys kulkee rinta rinnan nykyihmisen egon kanssa. Käsitys omasta itsestä on paisunut kuin pahanlaatuinen kasvain. Se peittää näköalan ja kasvaessaan se alkaa haista. Nopea lukija on niin viisas, ettei hänellä ole aikaa ajatella. Riittää jos näkee ketun, mutta ei ehdi nähdä mistä se tuli ja mihin livahti.

Meno on niin vauhdikasta, että tässä tulee väkisinkin vainoharhaiseksi. Nopea lukutapa pyyhkäisee arvottomina syrjään inhimilliset tunteet ja kokemukset. Teksti jonka kirjoittamiseen on käytetty aikaa ehkä vuosikausia, joka on syntynyt syvällisen pohdinnan tuloksena, pyyhitään ylimielisesti yli. Pikalukeminen on loukkaus ja kuvastaa kirjoittajaa kohtaan tunnettua halveksuntaa. Joka tuolla taidolla ylpeilee, pitäisi lähettää autiolle saarelle Kafkan teosten kanssa. Ehkä hän oppisi hidastamaan ja kertaamaan, selailemaan myös epäluuloisesti. Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan.

Nopea, pintapuolinen silmäily sopii mainosten sanoman omaksumiseen. Se palvelee kaupan ja liikeyritysten tarkoituksia, ei ihmisten. En usko että tiedemiehet, säveltäjät ja kirjailijat ovat pyrkineet pikaluvun kaltaiseen havaintojen tekoon kun ovat pohtineet kaikkeuden arvoituksia, kirjoittaneet vuosikausia yhtä ainoaa teosta tai säveltäneet 200 vuotta sitten sinfoniaa jota vieläkin kuunnellaan ja arvostetaan. Ei kirjaa lueta eikä musiikkia kuunnella pikakelauksella. Sellainen on taiteilijan pilkkaamista ja oman itsen korostamista. Sellaista, että minä pystyn omaksumaan kertaheitolla usean kirjan sisällön ja samaan aikaan syventymään pariin sävelteokseen. Ehdin siinä samalla ratkaista myös suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset ristiriidat.

Satamaton päivä? Se on päivä, jolloin ei auta lähteä etsimään  satamaa sateenvarjon
kanssa.
 

HÄMÄHÄKKI

Miete:
Aika on peili, jonka
läpi on kuljettava

Minä seisoin luokan edessä opettajan tiukan katseen kohteena. Sinäkö tämän olet piirtänyt?
Taululla oli liidulla taiteellisesti luotu hämähäkin kuva, jonka jalat sojottivat eri suuntiin ja
jonka selkää halkaisi päästä päähän pitkä viiva. Pave sanoi että se on ajatusviiva ja että sellainen on kaikilla niveljalkaisilla. Hän tiesi, koska oli jo kolmannella luokalla ja minua paljon oppineempi. Siksi hän ei ollutkaan paikalla vaan jossain toisessa luokassa opettelemassa tärkeiden vesistöjen nimiä. Ne piti osata ulkoa, samoin kuin kertomus siitä kuinka veljet upottivat Joosefin kaivoon ja faaraon tytär löysi hänet sieltä.

- Joo, minä myönsin. Pave neuvo ja sano että se on luonnontiedettä.
- Minä sille Pavelle luonnontieteet näytän, opettaja uhosi.

En minä kyllä tiennyt miksi opettaja oli hämähäkin kuvasta niin tuohduksissa, eihän se huono ollut. Jaloissaki oli karvoja niinku Pave oli neuvonut. Ajattelin että kun pääsen kotia, etsin jostakin hämähäkin ja tarkistan mikä tuossa kuvassa meni vikaan, tai menikö mikään.
- Hyvä on, opettaja kivahti. – Koska myönnät piirtäneesi sen, selviät tunnin jälki istunnolla. Oppituntien jälkeen. Käytä taitosi tästä lähtien rakentavampaan puuhaan, lue vaikka läksyjä.

Välitunnillako? Luuleeko se että välitunnilla luetaan läksyjä ja tehdään rakentavia puuhia. Pave panee pikku kiviä kauluksesta paidan alle ja isommat pojat painivat. Jos siinä joutuu käsirysyyn itseään isomman ja vahvemman kanssa, opettaja seisoo lähellä kädet takin taskuissa ja myhäilee: pojat ovat poikia. Eikä siinä auta hämmästellä jos jää aivan yksin. Katsojat kannustavat vihamiestä.

Opettaja oli jäänyt luokkaan ja piti silmällä. Hän kirjoitteli joutessaan jotain paperille ja nosti äkkiä hämmentyneen näköisenä päätään tuijottamaan minua.
- Minä en oikein tiedä mikä sinä olet, hän mutisi. – lintu vai kala? Kyllä sinä Paven tiedät  etkä ole niin tyhmä kuin mitä näyttelet. Onko pakko aina tehdä niin kuin joku muu käskee?

- Mutta tekeehän opettajakin niin, minä uskalsin puolustautua. Koko opettajan elämä perustui käskyihin. Ei oma mielipide tee sinusta suosittua vaan se, että kuuntelet mitä sinulle sanotaan. On parempi sukeltaa, jos äänet häiritsevät, äläkä nouse pintaan ennen kuin katsojat ovat kaikonneet. Heillä on kiire muualle selittämään ja kannustamaan.

Niin minä siinä ajattelin mutta en sanonut enää mitään. Arvelin että hän piti minua vähän omituisena.

KUVIOAMMUNTAA


Miete:

Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.   

WINCHESTER

Miete:
Anna hänelle se
minkä itse haluat saada

Se oli piilotettu lasivitriiniin, mutta näytti silti tutulta. Piippu oli vähän kulmikas ja liipaisimen kyljessä oli pieni lovi. Joku oli sen hionut 150 vuotta sitten, ja juuri sen
takia minä tunnistin tuon aseen. Olin monet kerrat tutkinut sitä tarkoin ja kuvitellut
kaikenlaista. Kivääri oli Winchester, 1870 –luvun mallia. Nyt se oli museossa.

- Onkohan sillä ammuttu inkkareita, poika kysyi. – Kun siinä on noita lovia.

Katsoin pojan viisaamaa kiväärin tukkia, johon oli veistetty riviin pieniä lovia.  – Voi
olla, minä hänelle sanoin, mutta muistelin jo mielessäni menneitä. Olin saman ikäi-
nen kuin oma poikani nyt, kun näin tuon aseen ensi kerran. Naapurissa asunut vanha mies oli kuollut ja hänen asuntonsa oli tyhjä. Minä tutkin uteliaana vanhukselta jäänyttä liiteriä, josta kaikki tavarat oli jo viety pois. Hämärässä nurkassa, kattopalkkia tukevan kakkosnelosen taakse jääneessä lovessa oli tuo kivääri, jonka minä sieltä otin ja kannoin salaa omaan piilopaikkaani. Se oli laudoista suoraan maan päälle kyhätty maja. Siinä oli ovi joka oli suljettu munalukolla, mutta vajaan pääsi sisään nostamalla mökin reunalautoja, jolloin siihen syntyi sopiva aukko. Velipoika oli hyvin selvillä tästä suunnitteluvirheestä ja käytti sitä joskus hyväkseen. Kun winchester muutaman viikon jälkeen katosi salaperäisesti majan nurkasta, epäilin häntä. Veli kielsi tietäneensä aseesta mitään; etkö sinä luota minuun? En minä sinulta mitään varastaisi.

Hän näytti vakuuttavalta, melkein viattomalta. – Jospa se oli se vainaja itse joka haki
omansa pois. Pate on nähny sen haamuilevan siellä liiterin kulmilla, oli kuulemma
ovet aukeillu itsestään ja outoja ääniäki se oli kuullu.

Laskin kiväärin tukkiin veistetyt lovet. Muistin jo kaukaa menneisyydestä, että niitä
oli kuusi, pahan luku. Sain nyt lopullisen varmuuden siitä, että veli oli pettänyt luot-
tamuksen. Ei vanha ase mitään merkinnyt, mutta tunsin haikeaa ikävää siitä, että
meidän välillä oli vuosikymmeniä hiertänyt tuo pedon luvun juuri. Se mikä kasvattaa lapsen mielestä aikuisen pettymyksen ja epätäydellisyyden. Jostain syystä hän oli
piilotellut sitä koko elämänsä ajan. Pedon luku oli saanut kolminkertaisen muotonsa
666, siitä oli tullut ihmisen luku. Nyt totuus oli jo myöhässä eikä sillä ollut enää mer-
kitystä, sillä veljeä ei enää ollut.

PIMEINÄ AIKOINA

Miksi pimeinä aikoina kirjoitetaan 
näkymättömällä musteella?
(Neruda) 

Katselinpa taannoin sotilasparaatia. Siinä sitä marssittiin päät kekallaan ja
nenä pystyssä vihollista kohti ja laulettiin agressiivista tappomarssia. Sotilaiden vöihin oli kirjoitettu Gott mit uns, ja vastapuoli oli samasta läsnäolosta yhtä vakuuttunut. Kenttäpappi oli toiminut asiassa välittäjänä. Hänen edeltäjänsä olivat jo vuosien ajan tehneet tuota laupeudentyötä, luvanneet turvaa ja suojelusta nuorille miehille, jotka oli pakotettu marssille puolustamaan valtiaittensa omaisuutta ja etuja. Heille hoettiin sanoja koti, uskonto ja isänmaa, mutta tärkeimmästä asiasta, vallan ja rahan puolesta taistelemisesta oltiin hiljaa. Hyvin usein oli kysymys herrojen sukuriidoista ja naimakaupoista. Koti oli jäänyt oman onnensa varaan, uskontoon oli opetettu suhtautumaan epäluuloisesti. Iisänmaa rajoittui muutamaan aariin tai hehtaariin soista  joutomaata.

Tämä on tietysti pelkistetty ja yksipuolinen kuva asiasta, joka on paljon moni-
syisempi. Euroopassa kristillisellä moraalilla on vahva pohja. Se opettaa, että
kohtele muita ihmisiä niin kuin toivot heidän kohtelevan itseäsi. Älä tapa äläkä
tee huorin. Jos joku lyö sinua, käännä toinenkin poskesi lyötäväksi.

Tietysti kohtelen toista hyvin, jos hän kohtelee minua samoin. Paheksun murhia ja tappamista, mutta katselen mielelläni niitä esittäviä filmejä ja television
uutisia. On niin rauhoittavaa kun tietää asuvansa maassa, jossa terroria ja ro-
tusortoa ei hyväksytä. Asun mielelläni seudulla, josta ääriainekset on likvidoitu
tai ajettu takaisin sinne mistä tulivat. Mitä siihen huorimiseen tulee, niin sehän
on vain tätä nykyaikaa. Täytyy olla mieleltään liberaali ja hyväksyä pienet lipeämiset kaidalta tieltä. Sateenkaaren alla on niin auvoisaa taivaltaa yhdessä ja erikseen mihin mieli milloinkin halajaa.

Mutta elämä on lyhyt ja korjausliikkeille jää liian vähän aikaa. Näin sanoo Lut-
herus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, us-
que ad annum 40.  Eli neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hä-
nelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämän-
sä jo ohitse. (Kallas:Reigin pappi)

ISISIN KIRVEKSISTÄ


Asia on kuin säkki, joka ei 
pysy tyhjänä pystyssä
(Luigi Pirandello)


Minua hermostutti ihan henkilölohtaisesti tuo Isis. Radiossa ja televisiossa oli jo
vuosikaudet kiusattu kuulijoita sössötyksellä, ja sitten keksittiin se Isis. Aivan sii-
nä vatsaa vääntää kun kuulee toimittajan ääntävän hienostuneesti lauseen vesihiisi
sihisi Iisisin hississä. Minua tämä (ilmeisesti ruotsinkielisten) toimittajien alullepane-
ma suomenkielen kehittäminen riepoi kovin. Soitin kielitoimistoon ja kysyin että
miksi? Sieltä joku nuorelta kuulostava tytön ääni valisti minua, että ulkomaalaisten
on vaikea ymmärtää suomalaista ks-taivutusta. No minä siihen, että eivätkö ne uu-
tiset ole kohdistettukin viidelle ja puolelle miljoonalle suomea puhuvalle kuunteli-
jalle sekä niille sadoille tuhansille jotka ovat täältä paenneet median suosimaa luku-
ja kirjoitustaidottomuutta. Miksi meidän omaa kieltä pitäisi muokata muiden ehdoilla?
Uusi sääntö kuulemma koskeekin vain vierasperäisiä sanoja ja nimiä, suomalainen
rahvas pitäköön jäniksensä ja panoksensa, hän minua valisti.

Vaikka siis kielikorva kehoittaisi taivuttamaan että Iiriksen ja Iineksen, niin älä usko.
Oikea taivutus on nykyään Irisin ja Inesin, sekä vielä Iisisinkin. Pitkän vokaalinkin
voi hyvällä omalla tunnolla lyhentää, sillä pitkä äänne kuulostaa niin kovin maatiai-
selta. Sama koskee myös nimen lopussa keikkuvaa hauskaa vokaalia, iitä tai aata.
ne kun ovat niin suomenkielelle ominaisia. Hotel on meillä hotelli ja Paris on Parii-
si.

Sitäkin mieltä kyllä olen, että lauseenjäsennys pitäisi saada takaisin opetusohjelmaan.
Kunnon oppilaan tulee tietää mikä on terminatiivi ja mikä on prolatiivi, potentiaalista
puhumattakaan. Suomenkielen sanat ovat joskus pitkiä, ei siis olisi pahitteeksi har-
joitella niiden parissa sijamuotoja. Mitä kaikkea sisältääkään yksi ainoa sattuva sana:
olemattomuudellansakaan. Joku ulkomaalainen tarvitsee asian ilmaistakseen koko-
naisen lauseen. Ja jos nyt uutta taivutusta halutaan suosia, on syytä erottaa alkupe-
räiset suomalaiset sanat vieraista lainoista. Kun on kysymys käännöskirjasta, puhu-
taan sen painosesta. Jos teos on suomenkielinen ja tekijäkin täkäläinen alkuasukas, puhumme painoksesta. Olkaa toki tarkkoja myös nimen Jeesus kanssa. Meillä voidaan puhua Jeesuksesta (huom. Pitkä vokaali), mutta ulkomailla Jesusista. Ja metsään mennessä nappaat mukaan tietysti kirveksen, mutta jos mukana on joku turisti, puhut hänelle kohteliaasti kirvesistä. Sehän on liettualainen lainasana.

Vaan loppujen lopuksi, ymmärsinköhän minä nyt oikein tämän Suomalaisuuden Liiton uuden taivutusohjeen?

Kuva: narratiivin kirjoittaja Matomäen
Yliopiston promootiossa kesällä 2018.

LEVOTON MIELI

     
Kuinka pitkä matka      
onkaan kauas!

Minulla oli levoton mieli ja siksi päätin lähteä vielä ulos. Ilta oli lämmin ja kaukaa kuului hajanaisia ihmisten puheita. Irrallisia sanoja, myös raitiovaunun kolinaa. Suunnistin kohti sitä valtavaa sorakuoppaa, oikeastaan laaksoa jonka olin päivällä nähnyt ohi kulkiessa. Sen jyrkällä reunalla kasvaa metsikkö, mäntyä ja lehtipuuta. Kuljin hiljaa tummien puunrunkojen lomassa ja kuuntelin. Ääni tuntui tutulta, se kuului menneisyydestä ja siinä oli  Turun aksentti. Näin että lähestyessä tuijotit minua, ja sinun kasvoillesi ilmaantui vähitellen tunnistamisen ilme. Sanoitkin jotain, mutta sanoista en saanut selvää. 

Enkä minä voinut tietää, että se olit varmasti sinä ja ettei meillä tulisi koskaan olemaan mitään yhteistä tässä elämässä, paitsi vain minulla hatarat muistot.

Kuu leyhytteli vihreää varjoa ruohikolla. Olit jo ehättänyt viereeni seisomaan neuvottomana. Olit nyt hiljaa, sillä luulimme että aika ja tietoisuus kuuluvat yhteen. Meitä molempia kiehtoivat Chopinin yösoitot. Ei tässä maisemassa eikä tässä musiikissa mikään  kuulunut muille, eikä tulevaisuus meitä kiinnostanut. Oli helppo sanoa carpe diem, kun hetket karkasivat käsistä eikä niiden määrälle vielä loppua näkynyt. Enkä minä voinut uskoa, että joku jossakin veteli naruista ja sai meidät tanssimaan harhaan. Me availimme virtuaaliovia ja astuimme maailmaan jossa mikään ei ollut, tai oli jatkuvassa jakaantumisen tilassa.  Suurimmat oivallukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava, niin minä silloin ajattelin viisaasti.

Joskus vuosia myöhemmin käyn katsomassa muinaista soralaaksoa ja muistan tämän hetken. Tuossa oli haapa, jonka edessä sinä seisoit hetken. Muistan tuon valtavan muistojen kaivannon josta on kaiketi nostettu soraa elämän rakennustöiden tarpeisiin. Äänet sieltä ovat nyt kadonneet, ne äänet jotka tunnistaisin entisiksi. Ne ovat siirtyneet portaiden yli luentosaleihin sinne missä minä näin sinut kauan sitten. Ajattelen miten sattuvasti Omar Khaijam on meistä sanonut. ”Kehässä tässä, jossa harhailemme, me loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro mistä saavuimme, ei kukaan tiedä kunne kulkenemme”.

Meitä on opetettu tiedostamaan minuus ilman identiteettiä. Että olemassaololla ei ole päämäärää ja menneisyyskin on vailla merkitystä. Muistutin sinua tuosta Omarin kehästä, mutta sinä vain katsoit minun ohitseni ikään kuin et edes näkisi minua. Jo nuorena sinua ahdisti Nietschen maailma, josta skeptikot ovat myrkyttäneet kristillisen moraalin pois.
Eikä meistä ollut yli-ihmisiksi. 

Tänään minä näin sinun kuvasi lehdessä. Se oli muistokirjoitus, vaikka sukunimesi oli jo toinen. Ja vieläkin sinä katsoit kuvasta minun ohitseni, vaikka näen että sinun silmäsi ovat lehtikuvassa vain mustat aukot.