JOTA LINTU EI VARJOLLAAN  SIPAISE

 

Miete:
Pimeitä ovat polut, pimeitä
puiston kukat.

Turhaan ne nuokkuvat lammen pintaan

jota lintu ei varjollaan

sipaise eikä aurinko peilaa

                                 Kuva:  Varjot. (T.Yli-Rajala)



Saavuimme lammen rantaan ja muistin heti kaikki men-neet tapahtumat. Täällä me joskus kauan sitten sovimme, että kun myöhemmin tavataan niin kerrotaan mitä on saatu aikaan ja koettu tässä elämässä. Mutta nyt sain tietää, että hän olikin kuollut. Ja kun vihdoin olimme tavanneet vuo-sikymmenien jälkeen, tunsin pettymystä ja huomasin että pidin hänelle luentoa.

- Minä en pyri selkeästi  rakentuvaan kokonaisuuteen enkä johdonmukaisuudesta tiedä hönkäsen pöläystä, leuhkin hänelle.  - Mitä sellainen johdonmukaisuus muka on? Mistä johtamisesta on kysymys? Eikö tarinaa voi koota hypähtelemällä aiheesta toiseen, jättää tilannnekuvat löyhiksi. En piittaa keinotekoisesta osien liimaamisesta toisiinsa, en piittaa tarkasta kuvauksesta enkä ihmisten ulkonäöstä. Yhdentekevää miltä joku näyttää, mutta on tärkeämpää nähdä mitä joku tekee ja sekin, että miksi. Tai mitä joku jättää tekemättä. Ja ennen kaikkea, että mitä tuo joku ajattelee ja millaista unta näkee. Koen tapahtumat hetkellisinä häivähdyksinä, houkuttelen lukijan siihen luuloon että hän jopa osallistuu johonkin, vaikka onkin vain statisti unessa. Ja luuloon, että hän määrää henkilöiden olemuksen. Että hän voi kuvatun ihmisen vangita valmiiseen muottiin  eikä ymmärrä, että tässä muotissa on sitä virtuaaliviinaa jota meille viisaat juottavat. Enkä minä kauan vitkastele yhdessä ainoassa hetkessä, ohitan  tuokiot jatkuvana virtana olematta aina selvillä siitä mihin päin virta vie. Tärkeintä on havainto, että virta meitä kuljettaa. Joilla on korvat, he kuulkoot, ja joilla silmät, he nähkööt.

Hän kuunteli tarkkana mitä minä selitin, ja teki johtopäätöksensä. Useimmilta nykypäivien
itseään kunnioittavilta kriitikoilta puuttuvat nuo molemmat. Kyky kuulla ja nähdä, koska he kulkevat ohi silmäisemättä kaikkea sitä, mitä pitävät vain omakustanteena. Mikä erottaa elämäntyönsä kirjojen parissa tehneen ikäkirjailijan 30-50 vuotiaasta kriitikosta, jonka tunteet ja empatia ovat latistuneet silmäilevästä lukemisesta. Puuttuuko ikäihmiseltä itsekritiikki, eikö hän osaa kirjoittaa niin kuin halutaan, toivotaan ja vaaditaan? Jos tulosta arvostellaan, niin mistä hän saisi apua joka ei pyri hallitsemaan?

 Eikö riitä että kerrot tapauksen ja kuvaat siihen liittyvät ihmiset tekemättä siitä kaikesta oikuttelevaa kaaosta, tuttuni vainaja sanoi. Sinä sekoilet ajan kanssa. Et tiedä mikä päivä nyt on, tai mikä vuosi. Etkä välitä tietääkään. Kun minä alan lukea, odotan että saan palkaksi järkevän selityksen. Ja mielen-rauhan, koska näen että oikeus tapahtuu ja kaikki menee totuttuun tapaan. Ja että kaikki loppuu selkeästi, kun loppuun on taitavasti ensin johdateltu.

Mikä on järkevä selitys joka kelpaa kaaoksessa, minä häneltä kysyin. Ihminen on vain näkevinään kaikessa järjestystä ja muotoa, vaikka näkee todellisuudessa vain sattumien järjestämän sekasotkun. Mikä on oikeus jonka sinä näet tapahtuvan mellakassa, jossa tapetaan lapsia ja vanhuksia tai oikeus joka jättää sairaat hoitamatta?

Jos vääryys sallitaan, se sallittakoon vain vuoks vallan korkeimman, ei muuten milloinkaan, minä vielä muistelin. Selitys on totuttu tapa. En nyt muista kuka antiikin valopää nuo sanat sanoi, mutta hän näki vääryyden hyväksymisen samalla tavalla kuin sinä sen näet. Kaikki mikä tapahtuu, menee aina totuttuun tapaan, eikä mitään muuta kuin vääryys pääse tapahtumaan todellisessa elämässä, jos sellaista on. Siinä luulossa elävät vain vallanpitäjät. Pitkän kokemuksen jälkeen olen päätynyt tulokseen että elämä on lyhyt, ja silti siitä selvitäkseen monet tarvitsevat vain pelkkää ajanvietettä. Eikä kuolema piittaa siitä jääkö  työ kesken. Schubertin keskeneräinen on siitä sinulle hyvä esimerkki.

Olimme ehättäneet lammen rantaan, katsoin heijastaako se hänen kuvansa. Mutta minähän olinkin täällä nyt yksin. Aamupäivällä olin saanut tietää, että hän oli kuollut ja unohtanut sopimuksen. Silti minusta tuntui kuin hän olisi istunut viereeni lammen rantatörmälle, ja että me molemmat olimme ohittaneet taas murrosiän. (2019)

BLOGIKIRJAILIJA

Miete:

Mies lähti kerran töihin ja kohtasi 

matkalla toisen miehen, joka oli 

ostanut polakan ja oli 

matkalla kotiin.

Siinä onkin oikeastaan kaikki.

(Daniil Harms: Kohtaaminen)    

(Erkki Wessmanin muistolle)   

Kuva: T. Yli-Rajala 1996 Unessa maa

Kaksi ja puoli vuotta on siitä, kun aloin kirjoitella näitä blogeja. Silloin en osannut odotella mitään, olin vain utelias näkemään kuinka moni jaksaa tavata minun vähän outoa tyyliäni.

Unet minua kiinnostavat, mutta tiedän kyllä, että useimmat ihmiset eivät niitä näe. He ovat älykkäitä skeptikkoja. He harjoittavat nopeaa ja silmäilevää lukemista eikä heidän tarvitse pysähtyä pohtimaan lukemaansa, koska he oivaltavat heti asian ytimen. Apunaan he käyttävät älypuhelinta, josta tirkistelevät viisaita asioita. Vähemmän heitä unet kiinnostavat, moni melkeinpä pelkää niitä.

Minä olen aina tuhertanut saman tarinan parissa pitkään, kääntänyt ja vääntänyt, lukenut jopa moneen kertaan. Ehkä se johtuu hitaasta järjenjuoksusta. Sellainen outo piirre minun lukemisessani on, että yritän nähdä tekstin kauneuden ja nauttia kirjailijan tavasta ilmaista tapahtumia. Minulla on taipumus jopa maistella äänteitä, arvioida miltä ne kuulostavat suomea osaamattoman korvaan ja ihmetellä sanojen kauneutta tai pöyristyttävää  rumuutta. Molempaa laatua suomesta löytyy ihan riittämiin. Joku Tolkien jopa ihastui niiden monimuotoisuuteen ja metsäiseen tuoksuun.

Vai olisiko pitänyt sanoa lemahdukseen. Bloggerin laskin on osoittautunut kiinnostavaksi tuttavuu-deksi. Uteliaana yritin saada selvää missä minulla on lukijoita tai edes sivun selaajia. Ilahduin kovin, kun jo alkuaikoina näin, että niitä oli Ukrainassa lähes saman verran kuin Suomessa. No onhan siellä rauhanturvaajia ja muitakin työtehtävissä ja ihan vain muustakin syystä.Ihmettelin tätä ilmiötä ääneen, ja seuraus oli että luvut Ukrainassa hupenivat. Venäjä nousi sen tilalle.

Seuraava kiinnostava ilmiö oli, että äkkiä ponnahtivat USA:n ja Saksan lukemat korkeuksiin, jopa 130-140: een viikossa. Suomen lukuhimoisten porukka pysytteli sadan tietämissä. Nämäkin suuren-moiset lukemat näivettyivät aikanaan, mutta eipä hätää: Alankomaissa minulla oli viimeisten tietojen mukaan 225 innokasta selailijaa ja lukijaa. Pohjoismaat sen sijaan pysyttelevät vakaasti vanhalla linjallaan, ettei Suomesta mitään kiinnostavaa voi löytyä. Parempi on kääntää meille takamus ja tähyillä Keski- ja Etelä-Eurooppaan.
Tänä aamuna koin sitten taas pettymyksen. Alankomaiden suomenkielinen intelligessi on suivaan-tunut brexitistä, koska silmäilijöiden määrä oli tipahtanut 51:een. Ihmettelenkin, että mitä ne brittien vaikeudet heille kuuluvat.

No, aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä kerittiin. Olen elämän varrella kyhännyt monenlaisia kirjoja ja vihkosia. Kustantajia niillä on ollut sieltä täältä, vain pari tunnetumpaa ja nimekästä. Heidän kustannustoimittajilleen olen kiitollinen. Pari kirjaa tai kirjasta olen itse kustantanut, koska niiden luonteen takia eivät muut voineet tulla kysymykseen. Aiheet olivat liian paikallisia. Onpa joukossa yksi yksityinenkin mesenaatti. Päätin kokeilla myös kustantajia jotka tekevät kirjansa tilausten perus-teella, mikä on järkevää, jos potentiaalinen kiinnostuneiden määrä on pieni. Ne painotuotteet ovat uponneet kirjakauppojen salaisiin lokeroihin ja antaneet sijaa oikealle kirjallisuudelle, ajanvietteelle jonka lukeminen ei päätä pakota. Roskankin mainostaminen nostaa tyhjänpäiväisen seikkailu- ja ajanvieteromaanin menekin omakustanteiksi leimattujen kirjojen ohi ja lehtien kulttuuritoimitusten ylistävän huomion kohteeksi.

Tuleepa tässä mieleen, että miten olisi nykypäivinä käynyt monien sellaisten kirjailjoiden, jotka eivät aikoinaan suostuneet kustantajien tarjoamiin valjaisiin. Jotka viittasivat kynä kourassa ja kintaalla ajan genrelle ja tavalle ilmaista kirjoittamalla asioita. Heille, jotka näyttivät kieltä auktoriteeteille ja ryyppäsivät porukassa viinaa, vaikka lääkäri oli heiltä kieltänyt huonon seuran. Jotkut heistä passi-tettiin vankilaan kirjoittelemaan lappusille salaa, tai kalkituille seinille. Jotkut ammuttiin, jotkut ajettiin maanpakoon. Joillekin pidettiin oikeudenkäyntejä jumalanpilkasta vaikka he pilkkasivat vain tekopyhyyttä.

Vaan onhan kehityksessä myönteinenkin puolensa. Kukaan ei selvinnyt hengissä, eivät myötäilijät eivätkä vastaan haraajat. Elämä kohteli tasa-arvoisesti. Ja enimmäkseen lukijat ovat nykyään tyy-tyväisiä, voivat olla jopa faneja tai kirjallisuuden kriitikoita. He hyväksyvät huononkin kirjan jos se vaan on tarpeeksi hyvä, siis viihteellinen tai edes dekkari. Sellainen voi mennä kaupaksi jopa ulkomailla. (2019)

ILMOITTAUTUMASSA

Miete:
Kaikki kellot eivät mittaa
samaa aikaa

Mies istui tiskin takana vähän huolimattomassa asennossa. Hänen olemuksensa ärsytti minua. Että kehtaakin noin näkyvästi paljastaa ylimielisyytensä. Enhän minä häneltä rahaa pyydä lainaksi vaan palvelua.
– Saanko tähän vielä henkilötunnuksen, hän kysyi ja hymyili kolkosti.
– Miksi ihmeessä? minä kysyin. Täytyyhän sen olla selvä asia että kysymys on minusta,  sillä kuka muu tätä olisi tullut tänne tiedustelemaan?
- Kysyjiä kyllä riittää, hän vastasi. Eivätkä kaikki tule tänne lakki päässä ja itsekeskeisinä. Viranhaltijaa lähestyttäessä tulee olla varuillaan ja kunnioittava.

Meidän siinä vaihtaessamme mielipiteitä kiinnitin samalla huomiota koiraan, joka juoksi ovenraosta esiin ja ryhtyi nuolemaan viranhaltijan housun lahjetta. Tämä taputti karvaista tulokasta päähän ja nimitteli otusta lempinimillä joita en tässä kehtaa toistaa, koska ne ovat niin kuvottavan hellämielisiä.
Koira osoitti kiitollisuuttaan irvistämällä minulle rumasti, ja näytteli kulmahampaitaan. Se kuolasikin vähän ja sen hengitys haisi mädäntyneelle jollekin. Ettei vaan ollutkin se Bulgakovin tiedemieskoira. – Minulla olisi nyt vähän kiire, minä sanoin.

Mies kaivoi nyt pöytälaatikosta lomakkeen, jonka kulmassa
erottui jo matkan päähän eilisen hernekeiton jättämä tahra.
- Pyritte siis tälle mallikurssille, hän kysyi minulta salaivaa äänessään. Niihin on kova tunku nykyään kun tuli tämä sukupuolineutraali suhdanne.
- Sellainen on pyrkimys, vastasin hänelle vakaasti ja silmää räväyttämättä. Eikä asia kuulu kenellekään, en ala selitellä syitä enkä seurauksia. Olen vain päätökseni tehnyt ja sillä selvä.
- Mutta kurssihan on poliittinen, mies sanoi ja katsoi vinosti kenkiäni, jotka olivat eri paria. Toinen vasemman, toinen oikean jalan kenkä, mutta väärissä jaloissa hänen mielestään.

Miten vain, mutta haluan tehdä selväksi etten ota vastaan neuvoja jotka osoittautuvat pakotteiksi. Enkä halua tunkea mihinkään talliin, jossa noudatetaan aina laumanjohtajan sanaa. Ryhmäpää-
töstä, muka. Minä haluan olla itsenäinen ja yksin, en tarvitse ihailijoita enkä ihailtavia.

Ajattelin jatkaa näitä mielipiteitä vielä pidempääkin, mutta virkailija riuhtaisi lomakkeen pöydältä edestäni ja näin miten hänen kasvonsa punottivat. Koira murisi pahaenteisesti ja irvisteli minulle.
- Teidän ei tarvitse täyttää lomakkeita, pääsette suoraan suljetulle osastolle ja uudelleenkoulutukseen. Tarvitsette lisäoppia liberaalista, länsimaisesta arvopohjasta jota täällä virastossa vaalitaan.
Vaihtakaa tuo lippalakki tupsulliseen pipoon, jossa tupsu on nimenomaan pään päällä, hän vielä lisäsi ja sulki pöytälaatikon.
(2019)

HYÖDYTÖN PUHELU


Miete:
Tässä istun, ajatukset kuin ruoho
peittävät maan ja silmät
On vaikea hengittää, eikä mikään
puutu enää pelosta, joka tanssii johonkin
mitä en tunne, joka on minusta ja jää minuun.

Kuva: Martti Y-R

Ilta oli jo hämärtymässä koska minusta tuntui, etten näe rakennusta selvästi. Se oli huvilamainen ja sisällä oli sähkövalot. Näin kuinka Anna liikkui suuressa salissa, ja
ikkunan läpi erotin myös veneen joka lähti keula kohisten kohti huvilaa. Siinä oli porukka kypäräpäisiä miehiä, aseet sojottivat heidän käsissään.

Avasin huvilan oven ja astuin suureen tanssisaliin. Se oli täynnä väkeä, mutta Anna oli nyt kadonnut. Seisoin siinä vähän neuvottomana jonkun vieraan naisen kanssa
ja selitin hänelle että minä en osaa tanssia. Tyyli on sitä askel eteen, toinen taakse.
Näitä minä hänelle selitin, kunnes huomasin olevani siinä ypöyksi ja minua alkoi hävettää.

Aloin etsiä Annaa tungoksessa ja paikkaa mihin jätimme takit tullessamme. Etsintä johti minut isoon huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen urheilutamineita. Kyselin turhautuneena vaatenaulakon paikkaa, mutta sitä ei kukaan osannut neuvoa. Kiertelin ja utelin, mutta aina minut neuvottiin samaan kohtaan. Koin sen välinpitämättömyydeksi ja aloin kiukutella. Yritin jo soittaa kotiinkin, mutta puhelimen lukitus ei auennut. Mikä piru se pinkoodi nyt olikaan?  Lopulta sieltä kuului kuitenkin vaimeaa keskustelua. Anna siellä puhui jonkun kanssa ja minä kysyin häneltä oliko Kari jo tullut. Jäin tänne takkia etsimään, lisäsin vielä koska arvelin että kohta Anna jo asiaa ihmettelisi. Kenen kanssa hän muuten puhui ruotsia? Kuka hän on, kysyin Annalta mustasukkaisesti, vaikka tuo toinen keskustelijoista oli äänestä päätellen nainen. Tämä vastasikin heti Annan äänellä: hän on Kälviällä.

Nyt oli pakko lopettaa hyödytön puhelu. Sanoin ”väärä numero” ja hengähdin vapautuneesti. Joku ohikulkija huomasi ongelman ja tarjosi minulle vanhaa armeijan radiopuhelinta. Numerokiekkoa siitä ei löytynyt, vaan joku kertoi että se on laitteen kyljessä jos vähän käännän. Tein nyt monta yritystä numeroon 4755344, mutta aina vikaan. Se oli meidän vuosikymmeniä vanha numeromme, joka oli löytynyt päiväkirjan välistä.  Lopulta sain yhteyden toimimaan ja Annahan se oli. Hän kertoi, että oli pannut jonkun hakemaan minut ihan viivana. Helpottuneena lähdin siis ulos pikkutakkisilla pakkaseen odottamaan noutajaa. Katselin kuinka laajan aitauksen takana vaelsi lauma lehmiä ja sonneja, jotka kellahtivat raskaasti sänkipellolle nukkumaan. Minä käännyin toiselle kadulle ja sain nyt perääni hämärissä ison miehenkorston. Sen saman joka oli tehnyt hävyttömän eleen sormillaan Annalle ja minulle. Mottasin äijää turpiin mutta tämä vaan nousi uudelleen ja yritti käydä kimppuun takaapäin. Puraisin miestä korvaan ja ähätin, että nytpä saitkin aidsin. Hätävalhe tehosi ja ahdistelija häipyi niin, että saatoin taas jatkaa matkaa hämärässä illassa. Siinä kävellessä mietin mihin Anna oli ehtinyt eksyä, kun ei häntä kuulunut ja puhelinkin oli taas kadonnut.  (2019)

KUN OLIN MARJASSA


Helmikuu on toivottomuuden
luvattua aikaa    (Mahler)

Kuva: Amadeo Moligniani

Opettaja piirsi taululle kirjaimia, tähtäsi liidulla ja muikisteli suutaan. Minä katsoin hänen aikaansaannostaan epäluuloisena ja päättelin, että hän antoi luokalle ainekirjoituksen aiheita. Ihmettelin aina sitä, onko pakko noudattaa kirjaimellisesti opettajan keksimää nimeä vai oliko tarkoitus ymmärtää se kirjoituksen aiheeksi. Niin että saisin itse päättää aineen nimen. Onneksi minä tällä kertaa heräsin ajoissa.
Siis niin, että onko pakko kulkea ränget niskassa ja hyväksyä se, että pitää ajatella ja kirjoittaa niin kuin kaikki muutkin?

Räväytin silmät auki ja tuijotin tuota vuosikymenien takaista nimitarjokasta:  kun olin marjassa. Siis että metsässä keräi-
lemässä marjoja, vaikka oli helmikuu. Muistin nyt henkevän kir-
jallisen keskustelun jota kävin erään asiantuntijan kanssa. Hän
oli  kustannustoimittaja.

- Mutta eihän tämä mikään novelli ole, hän minulle sanoi ja heitti arvioivan katseen kirjoitukseen
 jota olin hänelle tarjonnut julkaistavaksi. – Pituuttakin sillä saisi olla enemmän. Oletko muuten lukenut novellin tekniikasta, siitä miten hyvä novelli syntyy ja miten se rakennetaan? – Mikä tämä sinun mielestäsi on, hän vielä kysyi ja vilkaisi toistamiseen tuota onnetonta kyhäelmää jota tarjo-
sin antologiaan. - En sanoisi tätä esseeksi.

Minä nimitän sitä lastuksi kun en muuta pussia sille löydä. Proosalastuksi, sanoin hänelle vähän epäröiden. Ja aine on käsitteenä parempi kuin essee, koska aine on suomea ja essee vierasta kieltä.
Jossakin on sovittu, että kirjailijan pitää kehittää omaa äidinkieltään. Sillä hän osaa ajatella ja tuntea paremmin kuin vieraalla kielellä, jota pitää keinotekoisesti opetella. Minä opin suomea jo pari vuo-
taana ja ilman väkisin tuputusta.

Siinä me nyt tutkailimme tuota nimitystä yhdessä ja hän näytti jopa hyväksyvän sen. Kirjoittaminen on ankaran kovaa työtä, hän valisti minua ja kurtisteli kulmiaan. Realismi on kuvaus elämän raa-
dollisuudesta, eivät lukijat kukista ja väreistä viehäty.Eivätkä tuoksuista. He eivät tunnusta tunteita, heillä on vain fiiliksiä. Ja Heitä kiinnostaa vain todellisuus, arkipäivä ja sen tapahtumat.

Minä sitten olen ihan hakoteillä, sillä todellisuudesta en tiedä mitään. Minun kirjoitukseni ovat unen tajunnanvirtaa ja niiden logiikka on kuin petollinen suo. Niissä unissa ei voi juosta, vaan pitää pysähtyä ajattelemaan mikä on seuraava askel, selitin hänelle tuntemuksiani. Minusta on samantekevää onko unella näkijöitä ja kuulijoita paljon vai vähän, kourallinenkin riittää. Luulen että he pelastavat minut hukkumasta yksin suon silmään, josta kukaan ei koskaan tiedä tulla minua
edes etsimään.  (2019) 

ILMAN SIIPIÄ


Miete:
Muuttumisen lähtökohta,
joka meissä on keskeinen
jossa tasot noustessaan ylös ja alas
kaikkiin suuntiin, liikkuvat alinomaa
eivätkä suorien leikkaupisteet
pysy ikuisesti kohdillaan

Siitä on jo yli neljä vuosikymmentä. Hän kävi usein juttelemassa niitä näitä, muita asiakkaita huomaamatta. Mietin joskus, että mistä se johtui. Mikä pani kertomaan ongelmia minulle, ventovieraalle. Ei hän voinut tietää mitä ajattelin ja mitä minun päässäni liikkui, kun hän vihjaili kyllästymiseen. Että tekisi mieli irrota kaikesta ja jättää taakse, tai mihin se kaikki nyt jäisikään. Voihan olla, ettei mitään ole takana tai edessä, ylhäällä eikä alhaalla, tänään tai eilen. Jos nyt vaan voisi lopettaa tuon harhaisen kuvitelman olemassaolosta. Siitä, että on tässä ja nyt.

Sellainen filosofi hän on, minä ajattelin. Puhui Schopenhauerista ja eksistentialisteista. Piti oikein sanakirjasta mennä tarkastamaan mitä tuo viimeksi mainittu käsite piti sisällään. Ja olemisestahan siinä oli kysymys. Minua se ei erityisemmin askarruttanut.
Kun palasin työstä kotiin tunsin varmasti olevani olemassa. Radio kailotti iltatuulen viestiä, lapset tappelivat nappuloista ja palikoista. Veeran kanssa pohdittiin mistä saadaan rahat lainan lyhennyksiin tai edes korkoihin. Pitäisikö poika viedä taas korvalääkärille, kun hän pelkäsi jo parturinkin valkoista takkia.

Hän tuli työpaikalle usein muovikassia roikottaen. Minä olin vaivaantunut siitä mitä muut ajattelevat, mutta en kehdannut koskaan sanoa sitä hänelle. Muovinyytistä kuului joskus vähäisiä kilahduksia, mutta kumpikaan meistä ei ollut niitä kuulevinaan.

Eräänä päivänä hän otti puheeksi lentämisen ja minä olin varuillani. Minä luin tänään jonkun neropatin kirjoituksen, että mitä korkeammalle lentää, sitä tarkemmin ja laajemmin näkee koko maanpiirin, hän sanoi ja katsoi kiinteästi. Niissä silmissä oli outo kiilto ja siksi minä väistin katsetta. Yritin keskittyä johonkin joutavaan työtehtävään, jonka tekemättä jättäminen ei olisi suistanut maata kiertoradaltaan. Mutta tuo katse suisti minut kiertoradaltani muutamaa päivää myöhemmin.

Työpaikalla kuiskittiin niin, että oli saatava selville mitä on tapahtunut. Joku selitti. Sinähän tunnet hyvin sen tyypin joka kuluttaa usein täällä aikaansa. Se työtön luuseri, jolta akka lähti lätkimään ja vei kakrut mukanaan. Se on opetellu lentämään. Hyppäsi kahdeksannen kerroksen parvekkeelta ja viuhtoi matkalla käsiään. Ei edes huutanut, vaan mätkähti asvaltille josta se piti lapioida roskalavalle.

Kaikki olivat nyt tyytyväisiä. Salaperäisen vieraan arvoitus oli auennut koko porukalle, joka päätyi vakaumukseen että mies oli hullu. Kuka muu ilman mitään syytä lähtisi lentämään keskellä arkisinta työpäivää, ilman työtä ja siipiä.

KAIVANTO


Mikään ei ole häiritsevämpää
kuin pystyä erottamaan
yksilöt joukosta
(Karl Kraus)

Kaikki oli täällä muuttunut. Entinen piha oli metsittynyt eikä kukkapenkistä ollut jäljellä muuta kuin muisto. Rakennuksen perustuksia ei enää näkynyt, kivet oli viety muualle. Kyykistyin tutkimaan maaperää ja huomasin, että jäljellä oli vielä talonalaista hienoa hietaa. Kouraisin sitä kämmenelle ja valutin sormien läpi takaisin maahan. Kun nostin päätä ja katsoin entiseen mustikkametsään kuulin jonkun siellä laulavan Tähti ja merimies –laulua.

Minä se olin, kymmen vuotiaana ja näin, että iso peltimuki oli jo puolillaan mustikoita. Ajat sitten puretun puuliiterin lähellä kasvoi vanha petäjä, jonka runkoon oli kauan sitten naulattu lankku. Siitä riippuivat keinunarut, ja maata peittivät kävyt jotka pistelivät paljaita jalkoja.

Etsin silmillä sitä paikkaa johon olin vuosikymmeniä sitten piilottanut tärkeitä tavaroita. Kaivoin kuopan saman päivän aamuna jolloin lähdimme linja-auton kyydissä asemalle ja kauas pois. Nyt näin Svean kävelevän neulasten peittämää polkua kohti olematonta naapuritaloa, jonka pahansisuista koiraa minä pelkäsin. Sanoin Svealle hei, mutta ei hän minua nähnyt. Yritin taas etsiä kätköpaikkaa, siinä piti olla pieni kivikumpare vieressä. Ei sitä kuitenkaan näkynyt ja aloin jo katua tänne tuloa. Kello näytti kuitenkin vielä hyvää aikaa,
jonka voisin käyttää etsimiseen ja niinpä minä jatkoin.

Kätkö oli matala kohouma maassa. Olin varannut mukaan pienen lapion ja aloin kaivaa hienoa
hietaa syrjään. Sydäntä sykähdytti kun lapion terä karahti peltipurkin kylkeen. Kosteus oli irrottanut purkin kylkeen liimatun mainoksen, mutta muuten se näytti olevan ehjä. Avasin kannen ja siinä hetkessä heräsin todellisuuteen. Joku lauloi Leise flehen meine Lieder, ja minä muistin kuinka kymmenvuotiaana kopioin veljen saksan oppikirjasta lauseita. En tiennyt mitä ne tarkoittivat, mutta halusin tehdä vaikutuksen Mirjaan. Kirjoitin salaisia sanoja paperilapulle jonka nyt löysin vettä pitävästi kelmusta. Näin kuinka naapurissa asunut kersantti tukisti Paavoa ja vanhus ryyppäsi pullosta pöytäviinaa. Isä käveli ajatuksissaan alueen portilta kotia kohti, asevyössä pistooli. Näin äidin istuttamat pelargoniat ja petyynit ikkunoissa ja pihan kukkapenkissä vähän jo kuihtuneet
oranssit kehäkukat. Silloin oli alkusyksy ja vaahtera ripotteli ensimmäisiä lehtiään.

Kätketystä peltilaatikosta pursui yhä lisää ja lisää väkeä, en kaikkien nimiä edes muista. Eivät ne olleet kauniita niin kuin muistot, eivätkä ilkeitä ja synkkiä niin kuin kauna ja viha. Ne vain olivat, niissä ei ollut värejä ei tuoksuja tai hajuja. Näin lukemattomia yksityiskohtia joiden luulin unohtuneen jo kauan sitten. Jokin silti oudoksutti minua tämän unohtuneen maiseman keskella. Leise flehen oli ainoa ääni jonka kuulin, muuten täällä oli täydellisen hiljaista. Kaikki kulkivat kuin unessa, eikä heistä kukaan nähnyt minua.