TULE MINUN LUOKSENI

Tule minun luokseni, tule tule.

Kun kerran olet alkanut käydä, 

Joudun häpeään ellet tulekaan.

Tule nyt, tulethan!

(RAKASTA SINÄ VAIN. Valikoima japanilaista 

laulurunoutta, suom.. Kai Nieminen. Hki Tammi 1986) 

Kuva: Torisevan Inkeri, Akvarelli 1986 T.Yli-Rajala.

Alberto Moravia kuvaa novellissaaan Totta vai valetta ihmisen pintapuolisuutta. Rak-kaus koetaan omistamiseksi. Oma ego nousee silmittömään vastarintaan heti jos joku tai jokin sitä loukkaa. Siinä unohtuvat eettiset ja moraaliset säännöt, loukattu itsek-kyys voi vaikka kuristaa hengiltä ihmisen, jota väittää rakastavansa. Uhkaavan tilan-teen voi ratkaista vain valhe, siinä missä se saa aikaan myös raivokkaan mustasuk-kaisuuden ja kuolemanvaaran. Onko se totta vai valhetta, on koko elämän keskeisin  kysymys. Mikä ne erottaa toisistaan? 

Novellissaan Alberto Moravia kuvaa kiusaajaa joka meitä ihmispoloja riivaa. Kiin-teistötoimiston rouva oli ylistänyt Terenziolle ja tämän vaimolle loistohuvilaa 30 kilimetrin päässä. Se on omiaan juuri miehelle, joka tahtoo eristäytyä ja levätä.

Siis miehelle. Matkalla Terenzion kiukku kasvaa, hän on liikemies, jota tarinat etrus-keista eivät kiinnosta. Maasto on hankala ja eteneminen hidasta. Hän kuitenkin jat-kaa matkaa sinnikkäästi, koska tietää että vaimo, Georgia  haluaa päästä kohteena olevaan vanhaan huvilaan. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa, auringon humallut-tamien sirkkojen sirityksessä.

Valkoisen kilometritolpan kohdalla Georgia sanoo kylmästi ja tavallisesta poikkeaval-la äänellä. Olen pettäny sinua Marcon kanssa. Helteessä Terenzio ei kykene ymmärtä-mään Georgian sanoja todeksi. Normaali käytös, suuttuminen ja halveksunta eivät valtaa heti  hänen mieltään. Vaimon lempeä olemus ja hymyilevä suu eivät ole voineet muotoilla tuollaista lausetta. Mutta pehmeän ja hiljaisen äänen tilalla oli nyt demoni-nen, voimakas ja kova kaiku. 

Terenzio ei halua uskoa. Hän kehottaa vaimoa palaamaan omaksi itsekseen. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut, tiedän vain ettet sinä voi sanoa mitään tuollaista. Hän us-koo, että muutoksen takana on demoni, kuin joku puhuisi Georgian vatsasta. Mutta Georgia pistää sen pilkaksi. Että muka demoni, hän tuntee olevansa enemmän selvä-järkinen, ja tajuissaan  enemmän kuin tavallisesti. Tyttäresi Ella on todellisuudessa Marcon tytär. 

Näinhän ihminen voi nautinnolla tehdä jopa rakkaimmalleen. Tämän kipu ja tuska tuottavat pirullista mielihyvää, niin että siitäs saat kun olet niin omahyväinen et-kä  huomaa minua tarpeeksi. Sitten Georgia paljastaa miten he Marcon kanssa rakastelevat samalla kun hän kiroilee ja sättii aviomiestään Terenziota. Kun Terenzio katsoo vaimoaan, on hän näkevinään suun seudulla hilpeän hymyn. Hän käy vaimon kimppuun ja he juoksevat autosta ulos. 

Alberto Moravia kuvaa  uskottavasti raivokkaan mustasukkaisuuden, mutta hänellä on siihen myönteinenkin  asenne. Tapaus ratkeaa siihen, että Georgia pyytää anteeksi, hän ei tiedä mikä häneen meni. Kaikki palaa nyt siihen hetkeen, jollon he saapuivat kilometri pylvään luo. Miksi sinä päästelit sellaisia valheita, Terenzio kysyy vaimol-taan. Koska minä rakastan sinua ja minusta tuntuu että sinä laiminlyöt minua. 

Sekä Terenzio että hänen vaimonsa näkevät kaikissa elämän tilanteissa vain itsen-sä. Onko se totta vai valhetta, ja Terenzio kuulee oman äänensä kysyvän: rakastel-laanko? Ja Georgia vastaa: Rakastellaan vain. 

Niin pintapuolista voi olla tunne, jota rakkaudeksi nimitetään.

Torisevan Inkeri 2 (Hukkunut nainen)

Alberto Moravia: Perjantain huvila, Tammi 1992

 

NAAPURISELLISSÄ

 

Nyt olet saanut pääsi seinän läpi.

Mitä aiot tehdä naapurisellissä?

(Stanislaw Jerzy Lec)

Vuosia sitten löysin kirjastosta aarteen. Olihan niitä toki paljon muitakin, mutta tähän

minä sillä kertaa ihastuin. Tuo aarre oli Stanislaw Jerzy Lecin aforismikokoelma, Vastakarvaan. Luin mietelauseita silmät sirrillä ja ihmettelin, miten joku osaa lyhyesti, parilla kolmella sanalla tai lauseen pätkällä ilmaista niin paljon. Tietysti mieli alkoi  saman tien askarrella aforismeissa, kirjoitin niitä kymmenittäin ja näytin ne Teuvo Saavalaiselle ja hänen Letulleen. (Lettu oli "vanhan Saavan" vaimo) Kyllä minun itsetuntoani sieppasi vähän, kun tuo pari ilmaisi mielipiteensä. Nehän ovat vitsejä!

Vaan kun olen itsepäinen kuin muuli, lähetin mietelauseita  tuttavalleni pienkustanta-jalle. Tulos oli sikäli ilahduttava, että kertoivat nauraneensa niille maha väärällään. Ei siksi, että ne olisivat huonoja olleet, vaan siksi että minä olen synnynnäinen irvistelijä. Laskettelin hienoisen pilkan lisäksi myös itseironiaa, eivätkä kaikki sitä ymmärrä. Syynä lienee karjapohjalainen kulttuurikehys. Otin mielipiteet vastaan kiitollisin mielin, koska tiesin että ne olivat vilpittömiä eikä niitä kääritty teennäiseen tärkei-lykuoreen. Opin myös sen, että aforismi ei synny tilauksesta, se asuu jossakin aivo-lohkon oikeassa syrjässä ja yllättää kaikki. 

Siirryin sitten "vakavampaan" kirjallisuuteen, mutta siinäkin onnistuin suututtamaan jonkun feministin, vaikka muuten palaute oli myönteistä. Olen nyt jatkanut vähän outoon tyyliin proosalla joka ei noudata  odotettuja juonipolkuja. Niistä olen saanut yllättävän suopeaakin arvostelua, mutta valtaosa kirjojani lukeneista katsoo par-haaksi olla sanomatta mitään. Jerzy sanoi  tästä ilmiöstä, että satiiri ei ikinä selviä  tutkinnosta, sillä sen kohteet istuvat lautakunnissa. Minä puolestani totean, että  mikäpä tässä on hännätönnä eläessä. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.

Ihan huvikseni olen joskus lukenut aforismeja, joita nykyään tulee kuin putkesta. Usein niissä tökkii pyrkimys sanoa jotain viisasta. Niistä kuultaa tekemisen tarve, mietteitä rustataan ja pyöritellään niin, että jäljelle jää sileä ilmakupla. Aforismia muokataan niin, että siitä tulee lyhyen oivalluksen sijasta selitys. Kun eteen lyödään selitys, ei se ole enää aforismi vaan yksivakaa lakipykälä.

Muistan lukeneeni että Lec kirjoitteli mietelauseitaan kapakoiden servietteihin ja paperin paloille, pöytäliinoihin. Samanlaisia menetelmiä on ollut muillakin, sillä moni on halunnut paeta totalitäärisen yhteiskunnan häkistä, mutta se on vaikeaa. Jos pako onnistui, Lec esitti heille kysymyksen. Nyt kun olet saanut pääsi  seinän läpi, mitä aiot tehdä naapurisellissä?

Noita sellejä on kaikkialla ja samanlaisia ne ovat, olipa kysymys mistä yhteiskunnasta hyvänsä. Niitä on sielläkin, missä puhutaan demokratiasta mutta tarkoitetaan tasa-päisyyttä. Niin se vaan on, että lain kirjain pitäisi liittää aakkosiin, sillä mikä hyvin-vointivaltio täytyykään olla sen, jossa toinen puoli väestöä voidaan pitää poliisin palveluksessa. Tämä on hyvä muistaa myös pohjoismaisessa demokratiassa, aina kun tulee tarve harkita sellin vaihtoa. 

Stanislaw Jerzy Lec. Ks. myös: Mikko Ilkka, Kananhoitokirja. Otava,1922., Kuv.

922, kuv.

 KUKAAN EI TUNNE KETÄÄN

                                            Kuva: Illansuu, öljy. K.Yli-Rajala 2021.

                                     

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena,

sitä vanhemmaksi hän tulee

(Friedrich von Hardenberg)

Sytytän yölampun uudelleen, sillä uni ei ota tullakseen. Mielessä pyörivät arjen kokemukset, vuodet ja ihmiset. Ja ennen kaikkea Roosa. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot hetkeksi elämään. Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien vuosien jälkeen? Tänne,  missä kukaan ei tunne ketään.

Annan katseen kiertää huoneessa. Kalustus on osittain outo, mutta peili on samalla paikalla kuin kauan sitten. Lieneekö jäänyt siihen minulta kun lähdin? Sen puisissa, maalia hilseilevissä kehyksissä on tuttuus. Muistan miten kahdeksan kolmatta ikäisenä, siis paljon myöhemmin, katsoin eteisen peilistä omaa kuvaa. Näin siinä vanhenemisen oireet jo silloin, ja nyt, yli kaksi kertaa vanhempana etsin kuvasta nuoruutta. Samasta, vuosien kellastamasta pinnasta jota tähyilin kammatessani suavea hiuksiin, jotka saunan jälkeen siirottivat sinne tänne.

Musiikki on vaiennut. Syvä hiljaisuus muhii autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu. Kuva peilissä näyttää pelokkaalta ja tiedän kyllä miksi: jos vain nostan katsetta, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä, siellä missä kuu hitaasti pyörii. Mikä meitä, minua ja kuvaani estää putoamasta tuohon syöveriin, ammottavaan kuiluun joka ilkkuu meitä lukemattomilla tähdillään? Neljätoistiaana ostin kirjakaupasta kirjan, jonka nimi oli Avaruuden valloitus. Tuohon aikaan pakonopeus oli vielä saavuttamattoman etäistä utopiaa. Tuossa samassa vuoteessa minä tuota kirjaa tutkin aamuyöhön asti.  Mitähän sinä yritit todistella, kysyn peililtä ivallisesti ja heitän siihen arvioivan katseen. Mittaan ja rekisteröin harmaat ohimohiukset, valkoisen parran ja kaljamahan.Vaikka eihän minulla sellaista voi olla, kun en latki olutta.

No, enpä tiedä. Ehkä se oli eräs muoto paosta, joka lähti todellisuudesta liian pienellä lähtönopeudella. Muutenhan minusta olisi voinut tulla tähtitieteilijä eikä tällainen itsetunnon puutetta poteva humanisti, jolle joku osastopäällikkö käy aika ajoin keljuilemassa. Katselen hävyttömästi kuvaa, laihaa, murros- ikäistä hahmoa, jonka hyökkäävä asenne hämmentää minua. Luulin sitä araksi ja introvertiksi, että se on aina puolustuskannalla. Että sen olisi vaikea ilmaista todelliset ajatukset. Arvaan nyt, että se parhaillaankin elättelee päiväunia tytöistä, jotka muissa olosuhteissa pyörisivät ympärillä koskaan minua näkemättä.

Jos yrität ruveta naljailemaan minulle, niin arvaa kuka jää toiseksi, sanon kuvalle.  Minun itsetuntoani ei horjuta enää mikään, uhoan peilille joka katsoo minua vinosti. – Niinhän sinä luulet, se vastaa tietoisena siitä, että minä vain nukun. Vedän peiton taas korville ja käännän kylkeä. Himmeä tuikku jää palamaan, mutta jääköön. Tällainen keskustelu on hedelmätöntä ja minä ärsyynnyn nykyään liian helposti. Koen tuon murrosikäisen luihun olemuksen loukkaavaksi, sillä vielä äsken se piilotteli sotilaiden leveiden selkien takana, ampumapaviljongin takana. Karl Krausin tapaan perustelen kantaani niin, että en tosiaankaan seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyttävät sanaa ”tosiaan”.   

Ummistan silmät varmuuden vuoksi uudelleen, keskityn katselemaan tähtitaivasta kouluaikojen kodin yläkerran ikkunasta ja odotan näkeväni Halleyn pyrstötähden. Mihin Roosa hävisi, häivähtää vielä ajatuksen pohjalla. Ehkä hän jossakin makaa? Minua nolottaa, sillä en ollenkaan muista miten minä olen tänne ullakkohuoneeseen päätynyt.

Murrosikä. 

 

SIELUTON KOSKETUS

                                                Sieluton kosketus 1998 T.Y-R.

Miete: Mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Kesämökin seinustalla, varjon puolella roikkui naulasta vanha kalaverkko. Olin nukkunut rauhattoman yön koska ihmissuhteet masensivat minua. Ne olivat kuin tuo vanha verkko, johon tartuin aikeissa viedä se ulkovajan suojaan. Verkosta lehahti räpyttelemään sokea lepakko, ja useitakin. Mietin miten saisin ne vietyä turvaan, mutta koskettaa en niitä halunnut. Lepakoihin liittyy paljon perinteisiä ennakko-luuloja, minä ajattelin, ja muistin Jules Renardin lyhyet mutta osuvat muistiinpanot. Ihmisen yö kuluu käytössä, se kuluu kuin vanha hame. Niin se oli minultakin kulunut. Katselin säikkyjä lepakoita, jotka pyrkivät etsimään turvaa valolta. Joka aamu, kun yö palaa takaisin sinne mistä on tullut, siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu. Se oli Renardin näkemys noista hiiren näköisistä riippuliitäjistä.

Niillä on terävät, ilkeän näköiset hampaaat. Niiden näkeminen puistatti, ja niiden silmissä näin uteliaisuuden mutta en vihaa. Suurella vaivalla sain nuo pyristelevät otukset pussiin ja kannoin ne ulkovajan hämärään.

Olin illalla sytyttänyt ikonin edessä olevan tuohuskynttilän ja pohtinut Gregorios Nyssalaisen käsitystä ihmisen sielusta. Minua vaivasi taas kerran tekopyhä tunne ja  häiritsi se, että noita käsityksiä sielusta tuntui olevan muillakin pyhillä isillä ja hyvin monenlaisia. Aina ne poikkesivat toisistaan. Silti tuo epätietoisuuden viidakko oli lohdullisempi ja uskottavampi kuin nykyajan saarnaajien ehdoton totuus, jonka vain he tiesivät ja joka perustui aineellisen maailman lakeihin. He puhuivat arkisista asioista ja luulivat että ihmisiä kiinnosti vain raha ja kilpailu. Eivät he muista sielua. 

Renard ennusti, että kiihkeämmin kuin rakas ihminen , lepakot imisivät minunkin vertani kunnes olisin kuollut eikä ihmissuhteiden välisiä ongelmia enää olisi. Ehkä nämä synkät ajatukset johtuivat unettomasta yöstä. Olin kuullut kuinka peura hamuili mökin pihalle istutettuja kukkia. Unessa kuulin myös kuinka Robert Schuman soitti Claralleen säveltä joka oli jo kaikilta unohtunut.

Ajattelin nyt, että ihmiset liioittelevat ja näkevät kaikessa vain nurjan puolen. Eivät nuo riippuliitäjät ilkeitä ole, vakuutin itselleni koska olin mökillä aivan yksin. Ne eivät milloinkaan kosketa minua, vaikka niitä hätistelen yöuniltaan. Kauas ne lepattavat ja yön lapsina ne vain vihaavat valoa. Pienillä hautajaishuiveillaan ne etsivät minun tuohukseni, jotta voisivat sipaista sen sammuksiin. Lepakot ovat tunteettomia, niillä ei ole eilistä eikä huomenta, ei tätä päivää. Vain lyhyt hetki, teodikean ongelma  jonka aikana minä käännän pääni pois, koska pelkään epäpuhdasta, sielutonta kosketusta.

Jules Renard: Kuvien metsästäjä. Otaava 1973. Teodikea. Clara Schumann.

 

K A A P I S S A

                                                

                                                Kuva: Puistokävelyllä kihlatun kanssa 

                                                          (Akvarelli Tarmo Yli-Rajala)

Olin viettänyt aamupäivästäni kaksi tuntia vaatekaapissa. Meillä se on kohtalaisen tilava ja hyvin ilmastoitu. Naftaliini siellä kyllä tuoksuu, mutta minkäs teet. Kaapin siivous on ajankohtainen aina ennen joulua ja sitten taas keväällä. Meillä puhutaan joulu- ja kevätsiivouksesta. Erona on suursiivous, joka tehdään useimmiten  mieli-johteen perusteella.

Hyllypölyä pyyhkiessä palautuivat mieleen merkittävät määritelmät esineistä, joiden kanssa nuhteeton virkamies joutuu päivittäin tekemisiin. Yksi noista kohteista on kaappi. Tuon sanan viides merkitys pitää sisällään loputtoman määrän adjektiiveja ja monimutkaisia kaapin sanallisia määritelmiä, jotka on tiivistetty yhdeksi ainoaksi sanaksi ”kaappi”. Tämän tiesi jo Daniil Juvatsov.

Iltapäivällä sain tehtävänjaossa uuden projektin. Tavaratalossa on alennusmyynti, siispä sinne tarvikkeita ostamaan. En muista mitä kaikkea. Siivousvälineitä ainakin, mäntysuopaa, harjoja, lysolia ja putkimiestä. Santapaperia, ilmanraikastimia, kärpäs-paperia jota riiputamme tuulikaapissa. Sideharsoja tai terveyssiteitä, en muista kumpaa, mutta ostin molempia. Kadulla tarpoessa kohti tavarataloa pohdin kaapin merkitystä juuri minun henkilökohtaisessa elämässäni. Esineellä on ihmisen tajunnassa neljä käyttömerkitystä ja yksi sanallinen merkitys (siis ”kaappi”) Kaappi sanana ja kaappi konkreettisena esineenä ovat olemassa kosketeltavassa maailmassa, rinnan muiden esineiden kera, kuten kivien ja taivaaankappaleiden. Sana kaappi sijoittuu käsitemaailmaassa rinnan sellaisten sanojen kanssa kuin ”ihminen”, ”hedelmättömyys”, ja niin edespäin.

Mikä tahansa joukko esineitä, joka rikkoo yhteytensä neljään käyttömerkitykseensä, säilyttää kuitenkin yhteytensä tosiolevaiseen, eli viidenteen merkitykseensä. Tällainen joukko edustaa esinemaailman ajattelua. Kun tällaista joukkoa tarkastellaan uudel-leen muodostuneena esineenä, sille voi antaa kolme uutta merkitystä: Kuvaava, esteettinen ja tosiolevainen. Päätin siivoustoimet puoli viisi ja vihelsin vanhaa  biisiä Yö ja päivä. (Night and day) Kalevi Hartin yhtye sitä esitti jo 1949, mistä hälle kiitokset.

Ja sitten ostoksille, eli shoppailemaan niin kuin hienompi, kielitaitoinen väki asian ilmaisee.

Mieli raittiista ilmasta ja syvällisistä tuntemuksista avoimena astuin tavaratalon ovesta sisään ja sieltä heti liukuportaisiin.  Osastoilta poimin tarpeelliset tavarat ja suuntasin oitis kassalle. Sille kassalle jonka tunsin hyvin ja joka aina katsoi minua pitkään. Ladoin tavarat hihnalle ja kysyin kassaneidiltä mitä kuuluu. Lyhyen tuokion näin hänet siinä rinnat paljaina, näin myös tuon sievän ja ujon katseen. Stirb in mir Welt und alle deine Liebe, minä siunasin mielessäni Bachin tavoin ja kysyin uudelleen: mitä muuta kuuluu. Kiitos vielä hyvää, hän vastasi ja alkoi palvella toista asiakasta.

Kotona sain tyytyväisen vastaanoton ja istahdin vaimon kanssa juomaan kupposen päiväkahvia. Iltapäivisin meillä menee yleensä hyvin.  

Siinä kaikki. (2022

Daniil Harms, esineet ja muodot. Sattumia, wsoy 1988.

NAINEN JOKA SESOI PIHALLA

 

                                       Kuva: Nainen pihalla (Hiili+akvarelli, T.Y-R 1979)

Miete: Hän oli riippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita oli riiputettu.

Sade oli iltapäivällä lakannut ja kun katsoin ikkunasta pihalle, näin siellä naisen joka piteli seinäkelloa sylissään. Lähdin ulos, kävelin naisen luo ja kysyin paljonko kello on. Tämä vastasi että katso itse. Kun sitten silmäisin kelloa, huomasin ettei siinä ollut viisareita. Huomautin tästä naiselle, joka katsoi nyt kelloon ja sanoi: se on neljännestä vaille kolme. Kiitin tiedosta ja lähdin kävelemään portista kadulle. Kuulin kuinka nainen huusi jotain jälkeeni, mutta minä jatkoin itsepintaisesti matkaa. En tiennyt mihin olin menossa, mutta valitsin kadun aurinkoisen puolen ja vihelsin sitä. Päätin, että tästä lähtien valitsen huolellisemmin kirjat joita ajan kulukseni luen.

Vastaani käveli edesmennyt luonnontieteen opettaja, joka kysyi mitä me oppilaat arvelem-me, voittaako ihminen luonnon. Pysähdyimme siihen kadun kulmaan ja minä viittasin, koska uskoin ihmisen kykyihin. Pastorille olin sanonut, että ihminen on ainoa eläin joka muistaa ja jolla on käsitys tulevaisuudesta. Hän väitti vastaan ja huomasin miten pastorin naama alkoi punoittaa. Ihminen ei ole eläin, hän tivasi ja käännähti päättävästi luokan ikku- naa kohti ja piiloutui verhon taakse. Nyt kun olin viitannut luonnontieteiden opettajalle tässä kadulla, kerroin hänelle näkemykseni. Ihminen voittaa luonnon. Sitä hän ei hyväksy-nyt, vaan kuvasi useita esimerkkejä siinä, miten luonto peitti vuosien mittaan alleen kaikki ihmisen aikaan saannokset. Suuria kaupunkejakin on peittynyt viidakoihin.

Kävellessä mietin kuinka oli hyvä, että valitsin jo kouluaikana tiukan humanistisen linjan ja elämänasenteen. Ei tästä selviä vain numeroiden kanssa leikiten. Lisäksi olen sitä mieltä, että perimmiltään matematiikkakin on humanistista filosofiaa, samoin on myös musiikki. Ilman ihmistä ei olisi matematiikkaa eikä musiikkia, joka muuten onkin sitä. Nimittäin matematiikkaa eli laskentoa niin kuin se suomeksi sanotaan. 

Ajattelin nyt esimerkiksi Schubertin Winterreise sarjaa. Mitähän skeptinen opettaja sanoisi jos tietäisi, että meret ovat täynnä ihmisen sinne kylvämää saastetta, että deodorantit poraa- vat ilmakehään aukkoja joista avaruuden tappava säteily pääsee maahan. Että ihmiskunta paisuu kuin raatokärpästen parvi ja tunkee kaikkialle, ja että tilan puutteessa rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Ja että vieläkin että.

Kun tarpeeksi asiaa pohdin, saavuin asemalle ja päätin matkustaa entiselle kotipaikka-kunnalle,jonka nimen olin jo unohtanut. Junassa istuin ensimmäisen luokan osastoon ja aprikoin, että ehkä opettaja sittenkin on oikeassa. Linnunradan musta aukko vartoaa meitä, eikä sitä ihminen pysty täyttämään saasteilla. Mutta nyt aiheen kehittely jäi kesken, sillä junailija, joka mitä ilmeisimmin oli humanisti hänkin,  komensi minut junasta ulos metsätaipaleella. Liputtomilla ei hänen mielestään ole oikeutta ajatella valtion rautateillä. (2022)

Hakusana: valtion rautatiet.

 

kuva:Ruska (Sekavärityö K.Y-R., 2019)

OPTINEN HARHA

Paranoija on vanhuuden leikkitoveri 

elämän hietalaatikolla

Eräänä kesäisenä päivänä minulle kävi kuin Semjon Semjonovitsille. Kuljin tutun kuusen ohi ja panin silmälasit silmilleni, varmuuden vuoksi. Kuusen oksalla näin istumassa miehen joka irvisti minulle. Hän näytti vihreältä tontulta jolla oli punai-nen nenä. Otin lasit silmiltä aikeissa korjata niiden asentoa, ja kun katsoin oksaa kohti nyt ilman laseja, en nähnyt siellä ketään.

Tämäpä omituista on, ajattelin nyt ja panin lasit taas silmille. Vihreä hahmo kökötti edelleen oksalla, irvisti ja lateli minulle hävyttömyyksiä. Ajattelin, että kysymyksessä täytyy olla joku traumatisoitunut kommunisti. Se ei kuitenkaan sopinut kuvaan, sillä kaikki tuntemani entiset kommunistit olivat hyvänluontoisia eivätkä missään tapauksessa olisi irvistelleet ja ladelleet hävyttömyyksiä. Paitsi mitä nyt vähän vappumarssilla. Jotkut heistä olivat jopa perhetuttuja. Minähän kävin aikoinani pitkät keskustelut Vapaan Sanankin päätoimittajan kanssa, eikä meillä ollut riidan poikastakaan. Joskus 1960-luvun loppupuolella.

Otin taas lasit silmiltä ja puhdistin niitä säämiskän palasella, jota aina kannoin mukana. Mietin että mikä tai kukahan tuo punavihreä ukko oksalla on. Panin lasit taas silmille ja näin, että siellähän se ukko yhäti istui oksalla. Nyt se näytti minulle keskisormea. Eihän se kommunisti voinut olla, nehän ovat kuolleet nykyään jo sukupuuttoon. Mutta jotenkin vapaamielinen sen täytyy olla. Sillähän on vihreä huppu ja punainen nenä. Tiedän että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole siellä missä heidän kuuluisi olla, eikä nyt ainakaan kuusen oksalla.

Näissä mietteissä muistin Daniil Harmsin käsityksen, että määritelmä esineistä pätee myös ihmisiin. Ihmisen viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain hänen ulkopuolellaan, eli se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen ihminen leijuu. Paitsi ihmiset, myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia. 

Ajattelin sitä ukkoa kuusen oksalla, ja näitä miettien jatkoin matkaa torille ostamaan tutulta kauppiaalta kiepun lenkkimakkaraa. Minulle oli kuusen luona siunaantunut kova nälkä. Ja siinä kaikki, niin kuin Daniil tapasi sanoa.

Daniil Harms: Sattumia, Daniil Ivanovits Juvatsov.