UNOHDUS ON SYVÄ ÄITI

Kuva: Meri. Unohdus on syvä äiti.

Akvarelli 1998 T.Y-R.

Kauan sitten sain minäkin häivähdyksen kuuluisuuden kirouksesta. Oli jokin tauko, porukat olivat hajallaan pitkin Suvikunnan  pihamaata. Siitä on jo kauan, muistan vain hämärästi tapahtuman. Jossakin etäämpänä istui yksinäisen näköinen mies kumpareella, ja minä kun olen empaattinen luonne, päätin mennä seuraksi istumaan. Siinä me sitten kökötimme kuin pulut oksalla ja vaihdoimme harvakseltaan mielipiteitä. Muu porukka pysytteli etäämpänä, mutta moni pälyili meidän suuntaamme. Alkoi tuntua kiusalliselta, vähän kuin joskus marjassa kun olin vahingossa istahtanut muurahaispesän päälle. Siellä matkan päässä oli joku tehnyt päätöksen, ottanut kamerat mukaan ja lähtenyt määrätietoisetsi hölkkäämään meitä istujia kohti. Olin vähän epäluuloinen, sillä mies suuntasi suoraan kohti ja sojotti kameraansa vieressä istuvaa yksinäistä kohti. Sain siinä minäkin osani, hän toi kameran nenäni eteen ja nappasi parit kuvat. Muurahaiset ravasivat entistä kiivaammin pitkin selkäpiitä, oli pakko kohentaa vähän jo asentoa. Mielikuva muurahaisista katosi, tunsi äkkiä itseni linssiluteeksi. En muista miten asiat siitä eteen päin kehittyivät, mutta Gösta Ågren lähti hiljakseen omille teilleen ja minäkin sain jalat alleni. Hävetti niin pirusti, sillä olihan selvä että ulkopuoliset asioista hyvin selvillä olevat pitivät minua linssiluteena. Sain osakseni merkitseviä silmäisyjä.

Minä olin maalaispoka, joka ei tuntenut muita kuin itsensä. Eipä tullut mieleen, että säntäsin istumaan kuuluisuuden viereen ja ihan viattomasti. Juttelimme siinä niin syvällisiä, etten enää muista mistä aiheesta. Ehkä hämärästä, joka vaanii meitä jokaisen elämän nurkan takana. Ehkä hän muisti siinä runonsa, jonka nimi oli Hämärä.

Minut unohdetaan, hän ajattelee

Unohdus on syvä äiti.

Kukaan ei kosketa sinua siellä,

kukaan ei enää unohda sinua

Minunkin kuvani kaiketi päätyi kustantajan kuvakokoelmiin. Lieneekö siellä enää, ja jos on niin hävettää sekin. Tuohon aikaan olin kasvattanut pitkän ja muhkean parran, joka sai minut näyttämään Korkeasaaresta karanneelta orankilta. Värikin oli sama. Vaadin, että kuva poistetaan kokoelmista ja sen tilalle pannaan ylioppilaskuva, jossa näytän vähäjärkiseltä. Parempi sekin kuin apina, koska  mielikuva  on ennen kaikkea realistinen.

Kuuluisuutta ja mainetta en kaipaa. Riittää että on olemassa pari sataa ihmistä, jotka haluavat lukea lyhytproosaa. Pitkät novellit ja romaanit ovat tässä iässä jo turhan työläitä eikä taito riitä sen pidemmälle kuin ennenkään. Dekkarit ja elämäkerrat, virkkausohjeet ja käytösoppaat ovat epäkirjallisuutta, jota on syytä välttää. Voin vain nauttia siitä tietoisuudesta, että joskus sain tilaisuuden istua nimekkään kirjailijan vieressä vaikka en häntä tuntenut, eikä hän minua. Mutta vapaita me molemmat olemme vieläkin.

Vapautta ei voi teljetä lukkojen taa, sillä ei ole ruumista,

sitä ei ole itsensä ulkopuolella

Kun ihminen vangitaan, hänen täytyy erota vapaudestaan

ja luovuttaa se ystäville, niin kuin kansanlaulu hämärissä.

Eihän vapauskaan ole muuta kuin laulu. Oikeastaan sitä ei ole,

niin kuin ei ole mitään mikä on ikuista.

Asiasana: Gösta Ågren: Tääl. Wsoy 1989. Suvikunta, Wsoy.

OCCAMIN PARTAVEITSI

Olen rippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita on riiputettu.      Kuva: Hyvä ja paha. Sekaväri, T.Y-R.1990

          

Aamukävelyllä askarrutti mieltä tämä elämän kaksijakoisuus. Kaikki näkyy kahtena vaikka ei olisi edes humalassa. On valo ja pimeys, hyvä ja paha. Täysi ja tyhjä. Siinä kävellessä oli koko ajan kiusallinen tunne, että housut valuvat alaspäin. Vyö on taas hellittämässä tiukkaa otettaan. Muistin, että olen tästä aiheesta joskus kirjoittanut merkittävän esseen, mutta en muistanut milloin. On myös olemassa kahdenlaisia ihmisiä, jatkoin lajittelua. Jotkut ovat tunteettomia, he muistuttavat eläimiä joilla ei ole tunteita eikä tunnelmia. Eläimillä on näet vain vaikutelmia, sellaisia kuin että tuo on syötävää ja tämä ei ole. Sitten on sellaisia ihmisiä, joilla on niin vahvat tunteet, että niitä on pakko tarjota väkisin muillekin. Jos ei muu auta, niin pitää särkeä ikkunoita ja heitellä vaikka kiviä. Suihkia maaleja kalliilta näyttävän auton konepellille ja huutaa ohikulkeville mitä kuuluu ja kuka käskee. Nuoruuden puuskassaan nämä ihmiset kirjoittavat betoniseinään: tämä maa tarvitsee anarkiaa. 

Siinä kävellessä tuli tarve heittää vettä, joten pälyilin ympärille. Ei ketään näkyvissä. Ohjasin virkistävän suihkun kuivuudesta kärsivälle kukkaistutukselle. Kuulin takaani äkeän äänen, ei siihen tollo. Ei siinä mikään julkinen käymälä ole. Mene muualle siitä.

Katsahdin suuntaan johon yllättävä asioihin puuttuja oli vinkannut, ja näin siellä vain tavaratalon kutsuvan oviaukon. Sinne en mene, eikä ole enää tarvettakaan. Päätin jatkaa ajatusketjua ja matkaa, jonka määränpää oli unohtunut. Mutta mitä tekisin, jos opetushallitus määräisi minut takaisin kouluun? Yliopistoon en enää voisi mennä, koska allekirjoitin  mummulleni sopimuksen, jonka mukaan pitäydyn syrjässä toistaiseksi. Väitöskirjaa en halunnut kyhätä, koska kavahdan kaikenlaista erimielisyyttä ja väittelyä. Olen oikeassa, joten turha siinä on alkaa riitaa haastamaan mitättömistä asioista. Professorikin katosi heti lisensiaatin tutkimuksen tarkastuksen jälkeen. Mikä siis eteen? Olen tullut huomaamatta tienhaaraan, joka on tuntematon vaikka sen piti johdattaa lähes kotiin. Tuota männyn käkkyrää en kyllä tunne, ja tien viitta on käännetty väärään suuntaan. Näköä haittaa kuin olisi muovipussi päässä.

Mietin vielä vähän tätä elämän kaksijakoisuutta. Joku vihjaisi taannoin, että olenko alkanut unohdella päivän tapahtumia. No, turha kysymys! Niistähän minä en piittaa. Mutta kysykääpä minulta mitä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten, muistan kaiken kuin eilisen päivän. Ja sitähän se onkin, eilispäivää. Nyt minun pitäisi vain ratkaista olenko oikealla vai väärällä tiellä, koska entinen naapuri näyttää kulkevan takaperin väärään suuntaan. Onko jo oikea hetki räpytellä vähän silmiä, hieraista niitä ja ratkaista kysymys kaksijakoisuudesta. Ovatko alzheimerin tauti ja dementia saman oireyhtymän kaksi eri puolta, vai onko niin, että alzheimer on dementian jalostu-neempi muoto.

Vaan mitäpä merkitystä sillä on terveelle järjelle. Minulla ei ole kumpaakaan, ei dementiaa eikä alzheimeria. Järki on kuin partaveitsi. Minun tapauksessani ongelman ydin on ilman älykoneita ja laitteita occamin partaveitsi. Kaksi vaihtoehtoa, mutta vahinko vaan, että kumpikaan niistä ei ole oikea.  2023

Asiasana: Occamin partaveitsi

Mietteitä:

JOS TEET TAI SANOT JOTAIN MERKITTÄVÄÄ, LAKKAAVAT IHMISET TERVEHTIMÄSTTÄ

jÄRKI ON IHMISEN ONGELMISTA VAKAVIN

kANSAINVÄLISTÄ HUMALAA SEURAA  AINA KANSALLINEN KRAPULA

KATEUDESTA ON VAIN KUKON ASKEL PILKKAAN

KARJALASTA KAJAHTAA. NIMITTÄIN VENÄJÄNKIELI

 

                          Marusja

                                                                 Marusja onnen aikaa, tuot liekö muistanet viel

                                                                      Kukkia Marusjalle. Akvarelli 1987 T.Y-R. 

Annamaria kuoli espanjantaudin kuumeeseen keväällä 1927. Kymmenen vuotta ennen minun syntymääni. Tiedän hänestä vain sen, mitä olen kuullut kerrottavan. Hän oli pieni, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli perinyt vanhalta kansalta noitakeinoja ja loitsuja, opetti äidilleni monia taikaloruja. Myös outoja pelkoja ja uskomuksia. Kun me orpanatytön kanssa leikittiin lattialla ja puettiin mustaa huivia vuoronperään toisetemme silmille, aikuiset kauhistuivat. Ei sellaista saa tehdä, se tietää kuolemaa. Kun lintu lensi ikkunalle, toi sekin huonoja uutisia. 

Velipoika kuului sotilaspoikiin, se oli eräänlainen partio. Hän ei perustanut kummi-tuksista eikä uskonut huiveihin. Hän sitoi salaa maton reunaan hakaneulalla rih-man, jota hallitsi vähän matkan päässä meistä orpanoista. Pieni nykäisy rihmasta, niin meidän rakentama postikorteista koottu korttitalo luhistui. Toistuva tapaus heitti epäilyksen varjon, jonka takana liehui kummitus. Epälin minä myös veljeä, joka näytti liian viattomalta kirjansa takana. Luki taas sitä Sandikirjaansa ja nauraa hekotti.

Meitä jännitti kotiin paluu Rovaniemelle. Aikuiset puhuivat rauhasta ja siitä, mitä saksalaiset nyt tekevät. Liikkui kaikenlaista disinformaatiota. Sakut olivat paloi-telleet suomalaisen naisen jossakin sorakuopassa. Äiti sanoi, että se on ryssien pro-pagandaa, mutta kuultiin kyllä, että moni uskoi siihen.

Ne puuhasivat lähtöä. Mekin lähdettiin Oulusta takaisin, ja koti löytyi entisel-lään.  Postin mukana oli tullut kirje, jonka reunat olivat mustat. Joku on kuollut, äiti sanoi. Olisitte jättäneet sen huivin kanssa leikkimättä. Kirje avattiin, ja kävi ilmi, että vainaa oli isän serkku. Se oli kaatunut jo talvisodassa, mutta ruumis oli vasta nyt löytynyt ja tuotu kotiseudulleen. Sitä ei näytetty kuin lähimmille sukulaisille. Sen kasvot oli peitetty mustalla huivilla, äiti kertoi niin kuulleensa.

Nyt hän kertoi myös isoäidistä, Annamariasta joka oli haudattu Viipurin maalais-kunnassa. Äidin isä, minun ukkini oli jossain vaiheessa Juustilan hovin muonamies. Perheen leipä oli tiukassa, mutta punikkeja ei oltu. Niin äiti sanoi, ja minä ihmettelni että mitä ihmeen punikeja. Äiti itse oli lotta, ja hänellä on sellainen sotilaallisen näköinen tanttu ja kaati, mutta ei pussihousuja eikä kauluslaattoja. Minun isoäitini Annamaria oli noita, niin äiti nauroi, mutta kertoi samalla monet taiat ja ihmeet joita mummi oli loihtinut aikaan. Hän ei ollut kreikanuskoinen, vaikka monet hänen alkuperäisessä kotikylässään olivat sellaisia. Äidistä oli hauska seurata niiden kirkonmenoja, isoja ja pieniä kelloja jotka kilisivät ja helisivät kesän illassa.

Ennen vanhaan laulut olivat surullisia. Sanottiin että ne olivat alkujaan venäläisiä. Nyt aikuisena minä en tuota käsitystä niele itsestään selvänä. Kuka tietää miten paljon siellä kulttuurien ja heimojen keitossa on mistäkin kotoisin. Ugrikansat olivat alkuperäisempiä, eikö heidän kulttuurinsa perimästä ole mitään jäänyt jäljelle?

Oli miten oli, niin kauniit ja melodiset mollisävelet lyövät kirkkaasti sen länsimaisen-renkutuksen jota meille radiosta ja muusta mediasta jatkuvana tajunnan virtana syötetään. Hyi seh! Ehkä on nyt hyvä muistaa, että sieltä Venäjältä on tullut paljon muutakin kuin uhoa ja uhkaa. Kansallisen herätyksen aikana alettiin laulaa tsaarin puolesta sävellettyä ortodoksista sävellystä, en nyt muista mitä. Taidetta sieltä on tullut ja kirjallisuutta.

Suhde kaikkeen venäläiseen on ristiriitainen. Ihmettelen miksi meiltä ryöstetty-jen hautojen on annettu jäädä tulvavesien alle ja miksi hautakivet on raahattu porrraspieliin. Se mitä isovanhemmista on jäljellä, lojuu jossakin unohdettuna, eikä heitä kukaan elävä enää muista, paitsi minä, jolla on norsun muisti. Muistan senkin, kun vielä joskus 1990-luvulla etsittiin syitä siihen, miksi suomalaisilla on niin kieltei-nen suhtatutuminen Venäjään, vaikka Lenin lahjoitti meille itsenäisyyden. Niinpä niin!

Asiasasaoja: Kaati = esiliina Ilmajoella.  Tanttu = leninki, hame Ilmajoella.  Orpana = serkku Karjalassa. Espanjan tauti.

Marusja = venäläinen lauilu, isoäidin laulama

Kotona odotti mustareunainen kirje. Paappa kuollut Pohjanmaalla

Juustila: piispan kartano Viipurin läheisyydessä. Hovi=kartano Karjalassa.

Mietteitä:

Epäjumalaa kuvaavan veistoksen mallina on ihminen

Etsin tietoa ja löysin yksinäisyyden

Jumala on tiettävästi protestantti, koska määräsi karjalaiset reservaattiin

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita?

  LASTATTU ERHETYKSIN 

                                                      Varjot paperilla. Akvarelli T.Yli-Rajala 1996.

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan.

Katsoin taulua seinällä vielä uudelleen. Olin nähnyt ihan oikein, tekijä oli nimekäs taiteilija, taulu 1930-luvulta. Isäntä uhosi, että joutaa tuokin taulu kaatopaikalle. Silmäilin sitä ihastelevasti. - Älä nyt sentään kaatopaikalle, siinä on arvokkaat ja kauniit kehykset. Anna se minulle, maksan noista kehyksistä mitä vaan pyydät, jos kohtuudessa pysyt, minä maanittelin äijää jonka tiesin ahneeksi.- No, jos vaikka pari kymppiä, hän arveli.

Annoin heille pari kymppiä taulusta, jolle oli jossakin määritelty hintaa yli 300 euroa. Vein taulun kotia ja hakkasin sille naulan muiden viereen. En minä niitä vieraitten katsottaviksi kerännyt, vaan omaksi ilokseni. Valtaosa ihmisistä pitää taideteoksia vain siksi, että vieraat arvostaisivat heidän sisustustaitojaan. Minä keskityn hiljaisuudessa kuuntelemaan taulujen mielipiteitä ja kertomuksia. Tämän taulun maalaaja oli viinaan menevä ja niin köyhä, että kuoli nälkään. Hänellä ei ollut rahaa ruokaan, koska värit ja pensselit maksoivat, ja lisäksi piti saada sitä absinttia. Hän oli niin vanhan aikainen. Kotona näin, kuinka taulun purjelaiva otti tuulta ja kuulin kuinka vesi pärskyi sen keulaan. Taiteilijan askel oli kuin merimiehen, hän huojahteli ja maalatessaan hyräili  hävtöntä vanhaa merimieslaulua.

Minä’ olin tehnyt tänään hyvän työn. Sen työn moraali ei mieltä vaivannut. Ostin hänen luomuksensa ja maksoin sen kehyksistä pari kymppiä. Sillä saisi jo tuopin kaljaa ja leivänkyrsän. Vahinko vain, että olin vuosikymmeniä myöhässä.

En tiedä, mitä haluankaan. Suvella värjyn, talvisäässä palan. (2023)

Haku: Sonetteja Lauralle, Petrarca. Suomennos Elina Vaara

Mietteitä:

Kirjallisuus on kielen juhlaa. Vaan minkä kielen?

Kirjoitinpa taas tarinan, jota joku lukee silmiä räpytellen

Kaupan apostolit julistavat kilpailun evankeliumia

Kesti tuhat vuotta ennen kuin suomalaiset älysivät elävänsä Euroopassa

Koho kelluu, mutta mitä miettivät kalat?

 

MISTÄ SINÄ TULET

Joka ei tiedä mihin on matkalla

ei päädy mihinkään (Garcia Marquez)

Kävelin kadulla jota reunustivat lehmusrivit. Tai ehkä muistan väärin, oli kevät ja katuvieri valkoisten sireenin kukkien peitossa. Olin matkalla kirjastoon koska minulla oli siellä tapaaminen. Hidastin kulkua vähän neuvottomana, sillä kadun varressa, sireenin kukkien alla  istui maassa vanha mies, jonka edessä oli risainen lippalakki. Ohikulkijat olivat lakkiin heitelleet lantteja, ja mies katsoi minua anovasti. - Mihin sinä olet menossa, hän kysyi.  Sanoin hänelle mihin olin matkalla : kirjastoon, jossa voi oppia asioita joita ei arkipäivisin juolahda mieleen.

Hän jäi siihen istumaan. Minä jatkoin matkaa koska en löytänyt taskun pohjalta yhtään kolikkoa. Tapaus kalvoi vähän omaatuntoa. Miehellä oli kainalosauvat ja sokeain valkoinen keppi, silmillä mustat aurinkolasit. Niiden läpi hän oli minut heikos-ti nähnyt, mustan hahmon kirkkaassa kevätvalossa.  Jatkoin matkaa, ja perillä kirjas-tossa näin tutut kirjapinot, mutta en muistanut enää niiden tarkoitusta. Olivatko ne jonkun muistelmia? Oliko niiden sivuille kätketty jonkun toisen ihmisen tunteita ja ajatuksia. Mitä minä niillä tekisin, ja miksi. Koko ajatus alkoi häiritä. Aloin olla kärsimätön ja valehtelin, että minulla oli vielä  muitakin tärkeitä asioita toimitettavina, Tämä oli vain yksi niistä. En täsmentänyt hänelle mikä oli tärkeä tehtävä, joten virkai-lija vain hymyili osaaottavasti. Ainakin piti käydä uuden liikkeen avajaisissa.

Lähdin paluumatkalle samaa katua pitkin ja toivoin, että vanha mies olisi kadonnut paikaltaan. Mutta petyin pahasti, sillä siellä hän istui vieläkin, ja kun saavuin hänen kohdalleen, kuulin taas uteliaan kysymyksen. Mistä sinä tulet ja mihin olet taas menossa? Tällainen uteliaisuus alkoi  jo ärsyttää. Vilkaisin vähän ylimielisesti lakkia johon oli kertynyt joitakin kolikoita. Minulla oli vain paperiseteleitä enkä halunnut alkaa niitä siinä kadulla jakamaan. Kertyisi vielä lisää kerjäläisiä jotka alkaisivat seurata jonossa minua. 

Että mihinkä minä menen, kivahdin kerjäläiselle joka istui kadun varrella.  Kauppaan tietysti! Siellä on alennusmyynti ja tavaroita saa nyt edullisesti. En kehdannut tunnus-taa, että kirjastosta en saanut enää mitään, koska olen menettänyt lukutaitoni ja ymmärryskin on vuosien myötä rapistunut. Käyn siellä vain istumassa ja aikaa kuluttamassa. 

Mutta nyt minulla oli kiire. Kaupan ovet tultaisiin jo kohta avaamaan. Ne olivat uuden liikeyrityksen avajaiset. Katsoin rannekelloa. Aamupäivän aurinko häikäisi silmiä niin, että aloin epäillä oliko tämä sama mies jonka aiemmin olin nähnyt. Jotakin tuttua hänen olemuksessaan kyllä oli, mutta myös vierasta. Missä minä olin hänet joskus nähnyt, missä häntä kuunnellut?

Mies tähysti minua aurinkolasien läpi. - Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi, hän sanoi. Ja minä ajattelin, että hän onkin sokea joka ei tiedä mistä tulee ja mihin menee. 

Matt.10:31

                                      

                                 SOTAPOLIISI  ISTUI  PUSIKOSSA

Sotapoliisi istu johonaki pusikos. Akryyli tai joku sekavärityö,

Kerttumaria 2o23.

Kerron nyt vähän Suomen ja Venäjän välisestä rajakahakasta 1939-40. Miehet olivat lähtemässä hiihtelemään metsään, kun kesken kaiken jokin harhaluoti lävisti ranteen. Siitä tuli elämän pituinen vaiva. Koko ikänsä haavoittunut moitti vihollista, joka käytti aseitaan holtittomasti ja ammuskeli minne sattui.

Minun vaarilleni kävi niin, että sattui luoti lävistämään olkapään, juuri kun hän oli joukkueen kanssa saanut tehtäväkseen käydä puhuttelemassa noita holtitto-mia vihollisia. Hän oli porukan ainoa kielitaitoinen ja oli varautunut toivottamaan kohteliaasti drastuit i dobryi vetser tavaritsit, rugi ver. Mutta luoti se vaan vei vihulaisten sotasairaalaan, jossa hän sai maata vankina levossa pitkään. Sairaalassa hän sai hypochondria oireyhtymän. Tämä ns. sivistyssana on latinaa, joten epätietoinen lukija voi tarkistaa sen merkityksen googlen englanninkielen sanakirjasta, josta kaikki ongelmat nykyisin selviävät. Siellä osataan jopa latinaa, joskin amerikkalaisella aksentilla.

Kun erimielisyydet oli sovittu ja vihulainen saanut sen, mitä välttämättä tarvitsi, pääsi vaarikin takaisin kotiin. Vaarilla oli alzheimerin tauti ja niinpä hänet pantiin sairaa-lassa tutkimuksiin ja pois näkyvistä. Kertausharjoituksiin häntä ei kotimaassa enää määrätty. Joka yö unessa hän istui pensaikossa ja siitä ohi käveli sotapoliisi. Aina hän heräsi, hieraisi leukapieltään ja nukahti uudelleen. Sitten hän näki sellaista unta, että hän itse käveli pensaikon ohi ja sotapoliisi istui pusikossa. Hän heräsi taas, taittoi päänsä alle sanomalehden, jonka nimi oli Pravda (Totuus) ja nukahti taas uneen. Hän käveli nyt pensaikon ohi ja näki, että siellä istui sotapoliisi.

Nyt hän nousi ja päätti olla nukkumatta, mutta nukahti silti. Unessa hän istui nyt sotapoliisin takana ja näki kuinka pensaikko kulki heidän ohitseen. Se kantoi banderollia jossa luki: ohi on, ohi on, tämä marssmme pian ohi on. Joku hänen vieressään kuului sanovan, että asia ei ole näin, vaan se on aina väärinpäin. Älä usko kaikkea mitä lääkärit sinulle valehtelevat. Antaa vihollisen marssia, se on kaikkien pienten kansojen puollella.

Niin kauan hän kärsi tuosta painajaisesta, että alueterveyshallinto kiinnostui tapauksesta ja antoi määräyksen, että ajatteleminen ja puhuminen oli häneltä vast´edes kielletty. Hänet vietiin pakkopaidassa uudelleen sairaalaan, eikä kukaan enää häntä uskonut. Hyvin vapaamielinen politrukki häntä siellä valvoi ja esitti resita-tiivisella kurkkuäänellä otteita ulkopolitiikasta ja kansainvälisyydestä. Sanomaa hän ei ymmärtänyt, mutta nuotti oli aina sama.

Tämän tarinan olen joskus kuullut luotettavalta sotakirjeenvaihtajalta, Daniil Ivanovits Juvatsovilta, joka saattoi olla vaarin kummin kaima, kaksoiskansalainen Priozerskista. Hänellä on joskus taipumus muuntaa totuutta.

Resitatiivinen. Talvisota. Daniil Juvatsovits Harms.