VALO JOKA MEISSÄ ON

Tämä syksy.  Se riettaasti  kattoja vihmoo, koivuja kaulailee

ja korviin kuiskii

                                                  

                                                                      Parakki.  

Juomavesi tuotiin hevoskärreillä jostakin kaukaa. Siellä oli lähde. Vesi laskettiin ovipielessä jököttävään tonkkaan, jonka kannen isä oli maalannut punaiseksi. Mistähän syystä, sitä em tiedä. Parakkien eteen oli istutettu pyöreisiin multapenkereisiin kehäkukkia. Niiden keltaiset silmät tähyilivät taivaalle, jossa puski tuuleen kaksitasoinen lentokone. Veli sanoi, että se on hävittäjä. Hän veisti niitä mallin mukaan puupalikoista, maalasi ne hopean värisiksi. Niihin tuli hienot laskutelineet, joiden pyöriksi hän etsi äidin lankalaatikosta pienet mustat napit.

Meillä oli keittiö ja yksi olohuone, jonka seinustalla oli kellertävistä tiilistä takennettu uuni. Siihen viritettiin talvisin tuli. Koivuhalkoja noudettiin ulkovarastosta. Ruokaostokset tehtiin kaupungissa, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne matkattiin linjurilla tai moottori-junalla, joka pysähtyi varikon portin lähellä. Maitoa noudettiin kymmenen kilometrin päästä, Öijan kylästä. Siellä oli maalaistalo, josta meillä oli maitotinki.

Kun juna lähestyi pysäkkiä, kuului jo etäältä sen moottorin möyrintä ja kiskojen kolke. Me pojat pantiin joskus kiskolle markan lantti, joka junan mentyä löytyi lattanaksi litistyneenä radan varrelta. Portin edessä olevan tasoristeyksen ohittivat useimmiten tavarajunat, jotka veivät kuormansa Ykspihlajan satamaan. Huuruisina talvipäivinä matkustajaliikenteeseen oli pantu vuosisadan alun kulmikkaita puuvaunuja, joiden nurkissa oli kamina. Veli sanoi, että ne vaunut olivat sellaisia kantti kertaa kantti kertaa lippa vaunuja. Sisätiloissa palelsi, mutta onneksi matkat olivat lyhyitä.

Varikolle pääsi vain vartiotuvan kautta. Siellä oli vartio, jolla oli konepistooli ja kypäri. Portin lähellä näkyi iso varasto, jonka eteen oli tuotu rivi tykkejä. Me pojat kuljettiin var-tiotuvan läpi vaivatta, meidät tunnettiin koska saunakin oli siellä piikkilanka-aitojen takana. Se oli everstin asunnon kellarikerroksessa, ja talon pihalla hölkkäsi iso susikoira jota pelät-tiin. Saunamatkaa oli puolisen kilometriä. Sitä käveltiin tähtikirkkaina pakkasiltoina, kun kuu heitteli valohuntunsa lumisen maiseman yli. 

Iltapäivällä joskus syyskuussa istuttiin keittiössä pöydän ääressä syömässä hernekeittoa. Kovin kummoisia eivät ateriat olleet. Sitä keittoa, näkkileipää ja vedellä jatkettua maitoa. Äiti nimitti sitä kurriksi. Isä viipyi vielä työssä, hänellä taisi olla jokin päivystysvuoro. Ul-koa kuului rapinaa, sieltä pyrki joku koputtelemaan ovea. Kolkuttajalle avattiin, ja sisään työntyi rähjäisissa vaatteissa mies, vähän kumara ja anteeksi pyytelevän näköinen. Löytyisikö jotain syötävää? Mies silmäili pöytää ja näki hernekeiton.

Hän sai lautasen ja lusikan, piimää ja näkkileipää. Istui pöydän ääreen ja teki outoja käsi-merkkejä otsalleen ja rintaansa. Me veljen kanssa katsoimme kummeksuen. Äiti jutteli miehen kanssa, kyseli mistä tulee ja mihin on menossa. Ateriansa jälkeen hän jäi hetkeksi istumaan ja lämmitteli puuhellan kupeessa. Sitten kun mies oli lähtenyt, veli kysyi että mitä se huitoi käsillään ennen kuin alkoi lusikoida. Äiti oli hetken hiljaa ja näytti kuin olisi muis-tellut. Se mies oli kreikkalaiskatolinen, hän sanoi. Se teki ristinmerkin ja kiitti ruoasta.

Minä mietin ja tunsin myötätuntoa yksinäistä vaeltajaa kohtaan. Minne hän meni ja mistä tuli. Mikä pani äidin tarjoamaan ventovieraalle ruokaa ja hetken rauhaa lämpimässä kodissa. Kysyin äidilttä miksi teit niin, vaikka kukaan ei käskenyt. 

Äiti katsoi minua ja sanoi. - Kyllä joku käski. 

Miehen hahmo viipyi vielä hetken pihaportilla, josta hän lähti hitaasti kohti kaupunkia. Kä-vellen. 

-  Äiti jatkoi keskeytynyttä lausetta. Se joka käski, on  Se valo joka meissä on. (2023)

Öija, = ruotsinkielinen kylä 

Mietteitä:

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita? 

Oppi on uskonnon paradigma. 

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit.

 MIHIN AIKA ON PAENNUT

 08.10. 86 vuotta

Ystävän Aulis Aarnion muistolle.

Miete: Hiljaisuus muka. Ja täynnä ajatuksia.

Monet tiet ja polut ovat tulleet tutuiksi. Joka kesä minä käyn kääntymässä portilla, joka on jätetty keskelle pensasaitaa. Siellä jossakin on piilossa talo, jota olen vain kerran käynyt vilkaisemassa. Se on yksinäinen ja autio, sen pihoilla ei liiku ketään. Kesällä, heinäkuussa polun varteen kasvaa pitkävartisia pietaryrt-tejä. Syksyisin käyn niitä tervehtimässä joka päivä. Pensasaidan vierustoilla kasvaa myös valkovuokkoja keväisin, ja etäämpää kuuluu sepelkyyhkyn kujerrus, ja punakylkirastas. Ilmassa tuoksuvat kukat, rikkaruohot ja entiset puutarhakukat, jotka ovat karanneet vapauteen. Heinäkuussa ojien pientareita täplittävät puna-ailakit. Parhaaseen kukinta-aikaan teknisen osaston pyövelit käyvät katkomassa niiden kaulat, leikkurit päryyttävät säikyt linnut pois, ne lehahtavat tästä hetkestä ilmojen pyörteisiin. Männyn juurelle kasvanut kurtturuusu leikataan ja myrkytetään, horsmien vaalea puna on kadonnut menneelle vuosisadalle.¨

Olen aikamatkalla ja tiedän, että tätä kaikkea minä tulen kaipaamaan. Vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua ja tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Mutta nyt aika ajaa minua kaikesta yhä etäämmäs, kohti mustaa aukkoa josta kukaan ei ole muka koskaan palannut.

Kesää tuoksuineen ja tuulineen, tihkusateineen ja helteineen minä kaipaan jo nyt kun syksy tulee. Se on kuin mennyt elämä toisessa ulottuvuudessa. Nuuhkin puiston maatuvia lehtiä ja seuraan niiden kieppumista kohti kuolemaa. Silti ne herättävät toivoa, sillä niissä ovat kaikki värit ja niistä hehkuu vielä vähän aikaa elämä, joka katoaa ja vaihtuu taas kerran muistoksi ja kirlian kuviksi. Korvissa soi etäisenä Schubertin Winterreise sarjan nostalginen Gute Nacht. Talvella, kauan sitten minä katsoin kaukoputkella mustaa taivasta ja näin siellä Venuksen sirpin. Kiinnitin silloin seinään neulalla kirjan välissä kuivatun vaahteran lehden, jonka pintaan kirjoitin mennyt aika. Veli pysähtyi sen kohdalle ja luki tekstin. Hän ei tiennyt, että se oli kuva joka projisoitui tulevaisuuteen. Hän ei tiennyt, että aika on anakronismi, joka lepattaa aina pois eikä anna tarttua kiinni. Se on kuin minun sydämeni rytmihäiriössä. Voi minua, minne aika on paennut kysyi Nietzche.

Tuoksuja ja värejä, elämän muistoja minä tulen kaipaamaan.

Minun veljeni aika lehahti tuntemattomuuteen jo kauan sitten. Minä katselen vielä kevättä ja kesää, nuuhkin niiden tuoksuja. Olen tullut vanhaksi ja tuntuu siltä kuin kävelisin tyhjän päällä. Käykö minulle kuin sille opetuslapselle, joka säikähti vellovaa vettä ympärillään, koska oli menettänyt uskonsa olevaan ja oli vähällä hukkua.

Viimeiset kukinnot pientareilla ovat saaneet kirkkaan kuurahunnun, taivaalta sataa tähtiä. ja minä kuuntelen taas hiljaisuutta. Vielä minä elän, ja kun aika loppuu, jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Lintujen laulua ja tuulen hyväilyä, Pelkoa ja rakkautta minä kaipaan ja puhumattomuutta. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kaipaan tätä elämää. (2023)

Haku: Aulis Aarnio.

Mietteitä:

Kuolemallakin on elämäntehtävä

Merkkien palvominen on oire aivojen rappeutumisesta

Monesti viisaus käy etupäässä takaperin ja huomaamatta

Moni sahaa innokkaasti Euroopan kulttuurin oksaa, jolla istuu

Nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa

KAAPATTU  MINUUS

                                                                

Puhelin soi. Oletko se sinä, ääni kysyi. Jäin hetkeksi miettimään. En ole varma, sanoin äänelle. Ehkä minä olen unta jota joku näkee. Kun puhelin alkoi soida, ajattelin, että se on nyt hän. Sama aikuiseksi kasvanut, joka murrosiässä, kolmetoista vuotiaana merkitsi minun nimikirjaimieni perään = 0.  On yhtä kuin nolla. Nyt minä haluaisin kysyä miksi niin teit, mutta tänä aamuna näin lehden kuolinilmoituksista, että sinä olet vainaja. Olemme tässä elämässä päässeet melkein yhtä pitkälle. Sinä sinne, minä tänne.

- Sinä olet väärässä, ääni sanoi. Etkö muista? Minä olen se, jonka kanssa juteltiin siitä mitä meistä joskus tulee sitten aikuisina. Sinä sanoit, että minusta tulee joku kauppias tai sellaista, ja minä sanoin, että sinusta tulee varmaan munkki. Koska olit niin hiljainen ja vauhko. Puheltiin näin, vaikka oltiin ystäviä.

- Mutta ikääntyessä ystävät katoavat ja niiden tilalle tulee vain tuttavia, minä sanoin. Ystävyys lehahtaa lentoon kuin pakeneva lintu, jonka iloinen laulu katoaa arjen yöhön. Jäljelle jää vain kaksi yksinäistä ihmistä, jotka etsivät jotain tietämättä mitä haluavat. Eivätkä löydä mitään.

Pidettiin pientä taukoa. Muistin miten hän mietti pää vähän kekallaan ennen kuin sanoi jotain. Hän luki myöhemmin matematiikkaa, koska luuli että sillä voi ratkaista kaikki arvoitukset. Rakkaus, hän puhahti halveksivasti. Se on kemiaa ja molekyylejä. Tyhjiä sanoja, small talkia.

 Hän oli saanut pakit nuoruuden ihastukseltaan, joka meni naimisiin pummin kanssa. Ystäviltä ei löytynyt myötätuntoa eikä empatiaa, luulen että hän salaa nautti tilanteesta. Minä en hänelle mitään sanonut asiasta, mutta hän kyllä tiesi etten halunnut tuomita kumpaakaan, en ihastusta enkä sitä onnetonta pummia. Auta häntä ja yritä lohduttaa, minä häntä neuvoin.

- Vai että lohduttaa, hän sanoi ilkeästi. Minä hänelle myötätunnot näytän, olisi kuunnellut minua silloin kun meni sen pummin kanssa avioon. Ja ajatustauon jälkeen hän jatkoi melkein äänettömästi.

- Sinä hiot nyt vielä aikuisenakin niitä vuorisaarnan opeja. Oletko koskaan ajatellut miten typerää on elää jonkun 2000 vuotta sitten eläneen puusepän neuvojen mukaan.

Minä kuuntelin ja mieleen palautui katkera muisto siitä, miten hän katosi minun elämästäni ja pakeni omille teilleen. Murrosiän ystävyys on todellista, sitä seuraa vain pettymyksiä. Kuuntelen mieluummin puuseppää kuin puhelimen ääntä, joka nollasi minut yli seitsemän vuosikymmentä sitten. 

- Miksi sinä sen nollan piirsit minun yhtälööni, kysyin häneltä nyt, kun aika oli paennut ja hän, niinkuin Nietschekin,  ihmetteli jossakin toisessa ulottuvuudessa, että mihin. Mihin aika on paennut? Puhelimesta kuului enää rapinaa, hän pani sen syrjään eikä halunnut enää muistella. Turhaa se onkin, ajattelin. Tiesin kokemuksesta, että jokainen menneisyydestä löytynyt ystävä on enää vain tuttu, eikä meillä ole mitään yhteistä.

Mietteitä

Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja  muistelen tulevaisuutta

Historia on liturgia. Papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan

Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Jos katsot nyt taaksepäin, näet ystävän

 

           

Sananen sielunvihollisesta

                                                                  

Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle

ja seisovan huojumaan. (Nietsche, Näin puhui

Zrathustra)

Ei helvettiä ole olemassa, kirkko vaan pelottelee sillä ihmisiä. Niin että jos eletään annettujen oh-jeiden mukaan, ei tarvitse pelätä rangaistusta. Pirulla on sorkat ja otsassa sarvet. Sillä on vuohen silmät ja ketun moraali. Pirun ulkonäkö ja olemus voivat tietysti vaihdella sen mukaan, millaises-sa kulttuurissa eletään. Jossakin se on poliittisen politrukin tai salaisen poliisin hahmossa, jossa-kin se on miljardööri joka makaa loistoristeilijällään ja nauttii auringosta. Kumpikaan näistä pi-ruista ei tunne käsitettä myötätunto, mutta kateus ja kauna ovat heille tuttuja tuntemuksia. En nyt sano fiiliksiä, koska olen niin perin juurin kansallismielinen, etten hyväksy koirien kieltä. Vii-meksi mainittuahan puhuvat kaikki muut, paitsi me jotka puhumme oikein.

Alkujaan pirukin oli hyvin kansallismielinen. Se perusti jopa puolueita, joista mainittakoon tässä fasistit ja natsit. Hän suosi noita lyhenteitä, koska tiesi että ihmiset pitävät sanaleikeistä. Niillä on hyvä hämätä ja johdatella. Vastapainoksi hän on kehitellyt internationalismin, jolla on helppo sot-kea yksinkertaista rahvasta ja saada sen pää pyörälle. Kaikki ovat siinä internationalismissa tarsa-arvoisia, ja tuomarina istuu itse piru. Liput liehuen ja torvet soiden sielunvihollisen joukot käyvät taistoon, jossa kaikki ovat lopulta tappiolla ja edustavat siis hävinnyttä osapuolta.

Vaan palataanpa taas tämän suurenmoisen esseen lähtökohtaan, siis helvettiin ja sen isäntään, itse piruun.Sen olemassaolosta ei ole epäilystä, kun katselee ja kuuntelee kaikkea, mitä maailmalla ta- pahtuu ja mitä siellä puuhataan. Suuruudenhullut johtajat leikkivät ydinaseilla. Viljan kuljetuk-set pysäytetään siksi, että se on jonkun vallanhimoisen etu. Siellä sorretaan kansaa ja täällä mur-hataan kansakuntia. Niitä ajetaan pakomatkalle tai kuljetetaan härkävaunuissa kauas kotiseu-duiaan,

Jostakin käsin piru seuraa tilannetta, pyörittelee peukaloitaan ja antaa valtioiden tapella ja tap-paa toistensa nuorisoa. Sivustakatsojan rooli on pirun etu. Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Katso-kaapa vaan murhaajien ja tappajien silmiin, ne hehkuvat vihaa. Katsokaa heitä, kun he tekopy-hästi osallistuvat piispojen johtamiin palvelusmenoihin. He kumartelevat kyllä nöyrästi, mutta vain itselleen. Valtiomiehet sielunvihollista nöyristelevät.

Sielunvihollisen ei tarvitse toimia aivan yksin. Hänellä on parvi apureita. Hän on pannut koko su-kunsa toimeen. Tätä sukukuntaa nimitetään demoneiksi, ja he pyörivät kaikkialla ihmisten jalois-sa ja keskuudessa, tekevät ehdotuksia ja antavat ohjeita. Koko suku kaikkineen muodostaa dy-nastian, jonka kruununperimys kulkee aina samaa reittiä ja päätyy itse pääpiruun, jonka tun-nemme monilla nimillä ja joka nauttii kaikissa kielissä jakamatonta suosiota.

Onko tuo kaikki edellä esitetty kesiaikaista ja naurettavaa höpinää? Miten se voisi olla keskiai-kaista, kun me siinä maailmassa juuri nyt elämme? Kuka voi väittää, ettei ilkeys voi ruumiillis-tua? Sehän on ilmiö, jonka näkee heti kun silmänsä vain avaa. Rahan aateli hallitsee sekä autori-taarisia että demokraattisia yhteiskuntia.

Kaiken sekasorron ja demonien hallitseman maiseman keskellä kulkee näkymätön ja yksinäinen mies, joka sanoi seuraajilleen: älkää luulko, että minä tuon teille rauhan. Hän tiesi ja tunsi ihmis-luonnon, jolle on annettu kyky ja oikeus tehdä valintoja. Hän tiesi että rauhan saa vain hän, joka valitsee pimeydessä pilkottavan valon, hän joka haluaa nähdä, että aine ja henki ovat yhtä. Vain yksi puhallus, ja yksi katse niin demonit kaikkoavat.                                                        

Kyrie eleison!

Mietteitä:

Revisionistille päämäärä on tärkein. Hän ei vain tiedä, missä se on.

Rutikuiva realismi tappaa kaunokirjallisuuden

Saatana viihtyy saarnastuoleissa

Sielunvihollisen mietelause on tee se itse

Skeptikko ei usko sieluun, koska tutkii sitä mikroskoopilla

 

Oletko lukenut         

                                                Kimnerialainen nainen

Sinäkö olet lukenut sen Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies, ja väität sitä sekavaksi? Olet selvillä siitäkin, että ne, jotka pyörivät kustantamoiden ympä-rillä, eivät ole niin kuin ennen. Runoilijoita ja romaanikirjailijoita. Tämä on hetki länsimaisen kulttuurin historiassa, jolloin esiintymistään paperilla eivät etsi yksilöt, vaan kollektiivit: Opintoseminaarit, toiminta- ja tutkimusryhmät. Aivan kuin älyllinen työ olisi liian masentavaa yksin tehtäväksi. Kirjailijan hahmo on monis-tunut ja se liikkuu aina ryhmässä , koska ketään ei voida valtuuttaa alistamaan ketään. (Italo Calvino)

Sinä tietysti kuuntelet, mutta et sano mitään. Jo murrosiästä asti olet suhtautunut mielipiteiden pakkosyöttöön kielteisesti. Et kaipaa ohjausta etkä holhoamista, teet kaiken itse. Et usko yhtälöiden valtaan ja aksioomeille annat piut paut. Jos joku sanoo, että tee näin, niin sinä teet sen väärinpäin. Kun olit lukenut sen Italon Talviyön, pohdit pitkään mistä hyvästä mies sai teoksestaan nobelin. Oliko hänellä niin vinoutunut huumorintaju, että hän virnuili kirjaa ylistäville kriitikoille?

Minulta loppui huumorintaju siihen, että sain etsiä pitkään ennen kuin löysin tuon kirjan antikvariaatista, sinä sanot. Sitä myytiin siellä kovaan hintaan ja minä sen ostin. Luin sivun kerrallaan ja muistelin kouluaikojen äidinkielen tunteja. Siellä luettiin ajattelematta opettajan määräämää tekstiä ja saatiin pysyvä epäluulo niin sanottua kirjallisuutta kohtaan. Jotakin yhteistä sillä on television aamuniinkutuk-selle. Kun tarpeeksi monta kertaa sitä kuuntelee, niin asia unohtuu ja jäljelle jää vain niinku.

Vaan tämähän ei koske Calvinoa eikä kirjallisuutta. Tiedetään, että lukeminen ei ole muotia, koska ihmisillä ei ole aikaa, tunteita eikä kykyä syventyä mihinkään. Minä puolestani yritän kirjoittaa sekavia, siitä olen saanut kiitoksia, minä sinulle luottamuksellisesti kerron. Joku pyysi proosakokoelmaani lainaksi ja minä annoin sen hänelle omistuskirjoituksin. Kun jälkeenpäin kysyin, mitä pidit, mies näytti kiukkuiselta. Oli pakko jättää se kesken, kun en ymmärtänyt yhtään mitään hän kiukutteli. 

No, sinähän et usko, että vastaus kuulosti hyvältä. Oletko lukenut koskaan Kafkan novelleja, kysyn nyt ihan vain ärsytyksen näkökulmasta, ja  epäluuloisena.

Kuka se on, sinä kysyt epäluuloisesti.

-Se oli sairas mies joka ei jäänyt odottelemaan että joku ymmärtäisi. Hän vain kirjoitti selontekoa akatemialle, jonka jäsenet olivat apinoita. Hän kirjoitti myös esseen Erään koiran tutkimuklsia, ja nykyisin hän on tunnettu ja tunnustettu klassikko, mutta kuollut. Näitä esimerkkejä on kirjallisuudessa pilvin pimein. Kaikki eivät osaa kyhätä tylsää arkiproosaa, jota lukiessa tulee täihin. Kirjastojen varastot täyttyvät kirjoista, mutta tilinpäätökset, pörssiuutiset sekä juppien elämä ja dekkarit kiinnostavat lukijoita enemmän. He ovat vaihtamassa äidinkielensä englanniksi siitä ilosta, että Helsingin seudulla asuu nykyään enemmän ulkomaalaisia kuin suomalaisia. Calvino tiesi, että me elämme Kimneriassa.

Haku: Franz Kafka. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. 

Mietteitä:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.

Hiiri ja norsu pääsivät sopuun demokratiasta. Molemmilla on äänivaltaa painoarvonsa verran.

Historiaa kirjoittaa kynää pitelevä käsi.

Hän suoritti kaikki oppiarvot ja pätevyydet kiitettävästi, mutta elämään hän ei oppinut.

Imperialismin ongelma on uskottavuus. Sen ylläpitämiseen tarvitaan armeija.

HEINÄKUORMA

Talo. Sekaväri 1998 T.Y-R

Vanha maailma on katoamassa. Viimeiset muistot häipyvät, niin kuin katoavat ihmisetkin. Vain hämäriä elämän riekaleita jää enää lepattamaan tuulessa, jonka nimi on aika. Minun aikani kieppuu kohti loppua niin kuin kieppuu syyslehti puusta. Muistan päivän, jolloin pyörimme serkun kanssa heinäpellolla viisi vuotiaina. Viikatteet suihkivat viljaa kumoon, salakavalia teriä piti varoa ja kiertää viikatemies kaukaa. Siihen sisältyy symboliikkaa, joka tänään ihmetyttää. Me serkun kanssa kinusimme heinäkuorman päälle, kun hevonen lähti sitä kiskomaan mukulakivistä soratietä pitkin ahdetta ylös, kohti talon kartanoa. Niin siinä heilutti ja vatkasi kyyti, että vierähdin kuorman päältä kärrin pyörien viereen. Taju oli kankaalla niin kauan, että heräsin vasta talossa, jossa kuunneltiin apinain Tarzanin seikkailuja radiosta. Serkkutyttö ei ollut moksiskaan, hän lauloi sitä iskelmää Kun ilta tummentuu ja syttyy tähdet taivaan,. Minua vähän kiukutti, päätä särki ja otsassa oli iso kuhmu.

Tarzan jäi viidakkoon koko viikoksi, joten aikaa oli nyt muuhunkin kuin hänen edes-ottamustensa seurailuun. Talossa oli orisvarsa, jota piti vähän pelätä. Se juoksenteli pihalla iloisesti ja saattoi kopistella jopa tupaan, jos ovet olivat jäneet auki. Molemmat isoisäni, toinen ukki ja toinen paappa. Olivat intomielisiä hevosmiehiä. He kuulemma rakastivat hevosia. Ukki hoiti niitä Juustilan hovin talleilla ja hätisteli siellä öisin kummituksia. Paappa taputteli hevosia ja syötti porkkanoita, toimitti niille asioita. Mutta varsalle oli nyt suunni-teltu katkera kohtalon päivä. Porukka äijiä kertyi kartanolle ja varsa pakotettiin makaamaan avuttomaan asentoon. Kiersivät siltä pallit, niin minä kuulin ja ihmettelin. Tunsin empatiaa varsaparkaa kohtaan, joka kiljui tuskissaan. Eikä myötätunto jäänyt tähän tapaukseen, muistan pässin jota pihalla lyötiin vasaralla päähän ja sitten suolistettiin. Sellaisia lapsuuden muistoja ei hevin unohda, ne ovat muhineet mielen pohjalla vanhuuteen asti. Ei pitäisi olla näin tunteellinen, sillä eihän eläimillä ole sielua. Niin vakuutti pappi, ja hän jos kuka tiesi nämä asiat. Liperit väpättivät vakuuttavasti hänen leukansa alla. 

Oli yleisesti tiedossa, että talossa kummitteli. Haamuja nähtiin ja kuultiin siellä täällä. Etenkin niitä nähtiin kokilla ja vaunuvajassa, jossa vainajia säilytettiin ensimmäisinä päivi-nä. Tai ainakin päivänä, en oikein muista. Parhaiten asioista selvillä olivat isommat pojat, serkut ja krannin klopit. Siihen aikaan ei ollut sisävessoja. Asalla käytiin puuseessä, joka oli jossakin ulkorakennusten takana. Matkan varrelle jäi tuo edellä jo mainittu vaunuvaja, jonka ohittaminen yksin syyspimeässä otti koville. Näin siellä minäkin joskus hämäriä hahmoja, mutta niillä oli serkkupojan tai minun veljeni ääni, mikä oli epäilyttävää. Kokilla oli nähty verkatakkiin puettu mies, joka käveli siellä edestakaisin ja puhui itsekseen. Mummu kertoi, että se oli edesmennyt setävainaa, joka kuoli lavantautiin sata vuotta sitten. Ei ollut känny-köitä eikä läppäreitä. Taulutelevisio seinällä oli tulevaisuuden utopiaa, jollaista kukaan täysjärkinen ei suostunut edes ajattelemaan. Saati että olisi sellaisista puhunut. Ne olivat sielunvihollisen harhoja, joista puhuminen saattoi johtaa erimielisyyksiin mummon kanssa. Sillä oli ryhmysauva jolla se tomautti persuksille. Synnit karisivat lattialle. Meillä mukuloilla aika kului iltaisin, kun leikittiin piilosilla. Joku piilotti jotain jonnekin ja muut hajautuivat sitä kätköä etsimään. Kun laskettiin osallistujille vuoroja, luettiin että enten tenten teelika menten, viisaat sukset lammet loo. Akka putos avantoon eikä päässyt pois.

Minussa kaksijakoisuus on säilynyt lähes huomaamatta. On vaikea erottaa mikä on vasta ja mikä on vihta. Idässä serkkujen leikit olivat samat kuin lännessä, mutta kieli aiheutti joskus ongelmia. En tiennyt kumpi on oikein, teelika menten vai teelikka mentten. Opettaja sanoi, että kyllä minä tiedän, että teillä itäsuomalaisialla on tapana jättää aspiraatio pois. Ja minä ihmettelin, että mikä hemmetin aspiraatio? Minä olin käynyt syntymässä Laatokan-meren rannalla, mutta isän sukujuuret olivat 1500- luvulta lähtien Ilmajoella. Aspiraatioita en ole nähnyt, ja ihan saman tekevää on missä ne pyörivät tai onko niitä edes olemassa. Teelika vai teelikka, kysymys on heikosti äännetystä suomenkielen kerakkeesta tai vahvasta konsonantista jolla on indoeurooppalainen naamataulu. Se on nykypäivien kummitus.

Toimittaa= jutella, puhua. Kokki= ullakko. Kloppi: poijan nulkki. Kranni= naapuri. kartano= piha

Mietteitä:

Vain perusteellisesti arvioidulla kirjalla on selkeä loppu. 

Inkvisiittorin pojasta voi hyvinkin tulla vielä paavi.

Introvertti ihminen on mieluummin hiljaa kuin aina samaa mieltä

Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen

 

UNOHDUS ON SYVÄ ÄITI

Kuva: Meri. Unohdus on syvä äiti.

Akvarelli 1998 T.Y-R.

Kauan sitten sain minäkin häivähdyksen kuuluisuuden kirouksesta. Oli jokin tauko, porukat olivat hajallaan pitkin Suvikunnan  pihamaata. Siitä on jo kauan, muistan vain hämärästi tapahtuman. Jossakin etäämpänä istui yksinäisen näköinen mies kumpareella, ja minä kun olen empaattinen luonne, päätin mennä seuraksi istumaan. Siinä me sitten kökötimme kuin pulut oksalla ja vaihdoimme harvakseltaan mielipiteitä. Muu porukka pysytteli etäämpänä, mutta moni pälyili meidän suuntaamme. Alkoi tuntua kiusalliselta, vähän kuin joskus marjassa kun olin vahingossa istahtanut muurahaispesän päälle. Siellä matkan päässä oli joku tehnyt päätöksen, ottanut kamerat mukaan ja lähtenyt määrätietoisetsi hölkkäämään meitä istujia kohti. Olin vähän epäluuloinen, sillä mies suuntasi suoraan kohti ja sojotti kameraansa vieressä istuvaa yksinäistä kohti. Sain siinä minäkin osani, hän toi kameran nenäni eteen ja nappasi parit kuvat. Muurahaiset ravasivat entistä kiivaammin pitkin selkäpiitä, oli pakko kohentaa vähän jo asentoa. Mielikuva muurahaisista katosi, tunsi äkkiä itseni linssiluteeksi. En muista miten asiat siitä eteen päin kehittyivät, mutta Gösta Ågren lähti hiljakseen omille teilleen ja minäkin sain jalat alleni. Hävetti niin pirusti, sillä olihan selvä että ulkopuoliset asioista hyvin selvillä olevat pitivät minua linssiluteena. Sain osakseni merkitseviä silmäisyjä.

Minä olin maalaispoka, joka ei tuntenut muita kuin itsensä. Eipä tullut mieleen, että säntäsin istumaan kuuluisuuden viereen ja ihan viattomasti. Juttelimme siinä niin syvällisiä, etten enää muista mistä aiheesta. Ehkä hämärästä, joka vaanii meitä jokaisen elämän nurkan takana. Ehkä hän muisti siinä runonsa, jonka nimi oli Hämärä.

Minut unohdetaan, hän ajattelee

Unohdus on syvä äiti.

Kukaan ei kosketa sinua siellä,

kukaan ei enää unohda sinua

Minunkin kuvani kaiketi päätyi kustantajan kuvakokoelmiin. Lieneekö siellä enää, ja jos on niin hävettää sekin. Tuohon aikaan olin kasvattanut pitkän ja muhkean parran, joka sai minut näyttämään Korkeasaaresta karanneelta orankilta. Värikin oli sama. Vaadin, että kuva poistetaan kokoelmista ja sen tilalle pannaan ylioppilaskuva, jossa näytän vähäjärkiseltä. Parempi sekin kuin apina, koska  mielikuva  on ennen kaikkea realistinen.

Kuuluisuutta ja mainetta en kaipaa. Riittää että on olemassa pari sataa ihmistä, jotka haluavat lukea lyhytproosaa. Pitkät novellit ja romaanit ovat tässä iässä jo turhan työläitä eikä taito riitä sen pidemmälle kuin ennenkään. Dekkarit ja elämäkerrat, virkkausohjeet ja käytösoppaat ovat epäkirjallisuutta, jota on syytä välttää. Voin vain nauttia siitä tietoisuudesta, että joskus sain tilaisuuden istua nimekkään kirjailijan vieressä vaikka en häntä tuntenut, eikä hän minua. Mutta vapaita me molemmat olemme vieläkin.

Vapautta ei voi teljetä lukkojen taa, sillä ei ole ruumista,

sitä ei ole itsensä ulkopuolella

Kun ihminen vangitaan, hänen täytyy erota vapaudestaan

ja luovuttaa se ystäville, niin kuin kansanlaulu hämärissä.

Eihän vapauskaan ole muuta kuin laulu. Oikeastaan sitä ei ole,

niin kuin ei ole mitään mikä on ikuista.

Asiasana: Gösta Ågren: Tääl. Wsoy 1989. Suvikunta, Wsoy.