VÄHÄSEN k0HTELIAISUUDESTA

Lyhyenläntää proosaa

Kutomus Maria 5  v.

Suomalaiset ovat moukkia. Italialaiset ovat kuulemma sitä mieltä. Suomalaiset ovat epäluuloisia kaikkia ulkomaalaisia kohtaan. Jos avaat heille oven kohteliaasti, he kysyvät mihin sillä pyrit? Onko tässä nyt koira haudattuna? Jos tarjoat junassa paikkaa tiineelle rouvalle, tämä luulee että aiot kosia tai että olet vähän tärähtänyt. Ja niin luulevat kaikki muutkin. He tuijottavat noloina jonnekin muualle.

Nuorille Suomessa opetetaan, että on kohteliasta istua rauhallisesti jos vieressä seisoo liikuntavam-mainen. On epäkohteliasta kiinnittää moiseen huomiota, hän nolostuu helposti. Ruokapöytään istu-taan aina pipo päässä ta lippa vinossa, koska aikaa ei pidä haaskata ja on kiire pelaamaan. Tarkoitus on ahmia eikä haastella joutavia.

Small talkia harrastavat vain ulkomaalaiset, joilla ei ole mitään järkevää aihetta esimerkiksi jalkapallosta tai golfista. Myös kansainvälisyys on suosittu puheenaihe, sillä onhan  se noloa ettei joka mummo maaseudulla osaa tervehtiä englanniksi.

Minun nuoruuteni naapurissa asui pahan sisuinen juoruakka. Hän puuttui kaikkeen ja neuvoi kaikkia. Ei ollut mihinkään tyytyväinen. Minä päätin raikastaa ilmapiiriä ja toimitin hänelle joululahjan pukin toimesta. Rullaluistimet. Valitettavaa on, että akka pian joulun jälkeen erkani tuon ilmaisiin tapaturmaisesti. Oli luistellut väärään suuntaan ylikäytävällä. Rauha hänen muistolleen! 

Suomalaiset poikkeavat muista eurooppalaisista. He ovat ruotsalaisten mielestä sen näköisiäkin. He kuuluvat eri kielikuntaan. Jos suomalaiselta kysyy mitä kuuluu, niin hän ei vastaa älykkäästi entä mitä itsellenne. Hän alkaa kertoa juurta jaksaen kuulumisia ja käy läpi kaikki taudit ja yskät. Luulee, että vieraat ovat niistä kovin kiinnostuneita.

Mikä siis eteen tässä ongelmassa? Kehitys on myönteinen, sillä syntyvyys maassa laskee ja tulevaisuudessa heitä on yhä vähemmän. Maahan muuttaa muualta kielitaitoista väkeä sen verran, ettei kantasuomalaisia erota muista enää tikullakaan. Mikä ilahduttavinta, kaikki puhuvat helppoa englantia. Se taito on samalla tasolla kuin somekieli, niin että turhalta syvällisyydeltä vältytään. Riittää kun ymmärretään mainoksia ja Putinia. Sivistystaso nousee kohisten, Suomi on kohta kansainvälisempi kuin suurimmat imperiumit, jotka ovat liittovaltioita. Niitä, joissa yksi vie ja muut vikisevät.

Miettehiä:

Ei meitä syyhy vaivaa, vakuuttivat kirput yksimielisesti

Ongelmia työpaikalla? Kutsu konsultti. Hän löytää esimiehen.

Onko mikään rasittavampaa kuin väittely opportunistin kanssa

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita?

Asiat:  Käytöstavat.   Kasvatus. 

JOTAKI  VAA

Lyhytproosaa

               

           Lampi. Akvarelli 2012 T.Y-R

                Teksti on epäselvää jos kirjaimet eivät pysy pystyssä ja rivissä

Arvostella saa vapaasti mutta ei kaikkia. Jos arvostelee, voi saada kutsumattomia vieraita jotka eivät ymmärrä huumoria. Silloin voi olla vaikka henki kysymyksessä, sillä arvos-teltavan puolustajilla on puukko hampaissa ja varma käsitys siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Hän katsoo oikeudekseen kostaa lapsille ja vanhuksille, kaikille jotka ovat liian heikkoja tunte-maan ainoan oikean valinnan. Sen, minkä hän on kuullut toisilta kaltaisiltaan. Hän peittää kas-vonsa ja siksi minunkin on pakko katsoa poispäin, koska pelkään kosketusta. Tiedän, ettei ole nurkkaa jota ei yön helma laahaisi. Ja että joka aamu, kun yö palaa takaisin, sen helmasta irtoaa repaleita jotka riippuvat missä sattuu. Muistelen Renardia, joka kirjoitti lyhytproosaa siitä huoli-matta, ettei kukaan häntä ymmärtänyt. Elämä yksinäisyydessä on raskasta, arvostelijat voivat huokaista helpotuksesta. Kukaan ei uskalla puuttua asioihin, joita vain heillä on oikeus käsitellä. He perivät maan, röyhkeydellä ja häikäilemättä. Heillä on jumalallinen tehtävä muuttaa kaikki muut ihmiset itsensä kaltaisiksi ja pakottaa lapset puhumaan heidän kieltään, joka on muita pa-rempi. Arkkipiispat suihkivat rukoussavua heidän ympärilleen ja tuomiorovastit pyörittävät peukaloitaan. Joka miekkaan tarttuu, he uhoavat, mutta jättävät puheensa kesken.

Tänä aamuna kuulin uutisista, että pilkattuja on kaatunut sodassa tuhansittain. Pilkkaajat vievät heidän lapsiaan joita käännyttävät samanmielisiksi kanssaan. Jos pilkattu miekkaan tarttuu, hä-nen käy huonosti. Hän saa kääntää poskensa vain lyötäväksi. Entiset ystävät eivät käännä poskea, he kääntävät selkänsä ja ilmoittavat olleensa aina eri mieltä pilkatun kanssa. He käyvät kauppa-neuvotteluja, joiden tarkoitus on aiheuttaa nälänhätää ja ajaa pilkatut mereen. Pilkattuja on lupa pommittaa ohjuksilla ja päätteeksi järjestää paraateja. Niissä pilkkaajat marssivat nenä pystyssä sankareina, joita maailman tulee ihannoida. Aika on lineaarinen tarina. Suorastaan narratiivi, niin kuin nykyään kuuluu sanoa jos aikoo päteä tieteen avantgardessa.

Ajalla on kuitenkin salakavala taipumus poukkoilla sykleissä ja hämmentää pilkattujen silmät. Heissä on niitäkin, jotka paineen hellittäessä kääntävät takkinsa ja pyrkivät napittamaan sitä väärältä puolelta. He muodostavat viidennen kolonnan joita tunnetaan kaikkialla maailmassa ja jotka ovat valmiit myymään vanhan mummonsa, että voisivat osallistua paraatiin. Moni on tutustunut siihen marssisäveleen. Vaan yksi asia on ylitse muiden. Mikä ero on pilkkaajalla ja pilkatulla? Kääntele tietoa miten päin tahansa, niin aina löytyy syyllinen. Jos ihminen on tyhjä, hänet täytetään valolla. Jos hän on jakaantunut, hänet täytetään pimeydellä. (2024)

Asiasanat: Hepatiitti.  Viides kolonna.  Renard.

Mietteitä:

Tasavalta on sitä, että työt  jaetaan tekijöille ja valta niille,  jotka töitä teettävät 

Tiedoksi hyvät kanat! Ennen pääsiäistä teillä on taas ylityötunteja

Tietääkö vasen käsi aina mihin oikea pyrkii?

Syrjähyppykö? Sitä että annat lahjaksi hajuvesipullon ja saat vastalahjaksi hepatiitin

Takaperin kävellessä oppii kaatumaan kunnioittavasti

BLOGI: Vähäsen kohteliaisuudesta on joutunut informaatiosodan uhriksi. Teksti heittää häränpyllyä joissakin laitteissa, toisissa on ihan o,k, Pistän siis tämän kohteliaisuuden syrjään ja korvaan sen toisella. Korjaan ja julkaisen joskus uudelleen paremmalla onnella. 

 

SYLLOGISTINEN KILPI

Lyhytproosaa

                 

                                                             Looginen syllogismi.    Akvarelli  1990(?) T. Yli-Rajala                                                                                

Noutajan tulon tajuaminen ei onnistu loogisella syllogismilla, sanoin Pekalle joka makasi kuolinvuoteellaan. Hän oli nähnyt mustan hahmon sairaalan ovella tuijottamassa kohti. Hahmo oli ikään kuin havahtunut, ja hän kuuli sen sanovan: en minä sinua vielä tullut hakemaan. Sen suu ei liikkunut, lieneekö sillä suuta edes ollutkaan.

Pekka oli nukahtanut kauhuissaan ja heti herättyään ajatellut, että tuollaiset näkymät johtuvat kuumeesta. Niitä sanotaan hallusinaatioiksi. Mutta kukaan ei ole koskaan yrittänyt selittää niiden aineellista olemusta. Mikä saa hallusinaation siirtymään minun mieleeni, olenko minä vastaanotin joka on viritetty hallusinaation aallonpituudelle. Ja kuka hitto sellaista tekisi, hän pohti. Vai olenko minä itse hallusinaatio? 

Eikä hän sitten kuollutkaan, sillä kertaa. 

Minä kuuntelin ahdistunutta kuiskintaa ja esitin tuon tekoälykkään mielipiteen Noutajan tulon tajuamisesta. Olin kuin bysanttilainen soturi ja nostin ristillä koristellun kilpeni suojaamaan itseäni pelolta. Pekalla ei tuota kilpeä ollut, sillä hän ilmoitti olevansa skeptikko.

Minä ajattelin, että pelkkä epäilys elämänkatsomuksena on masentava. On parempi luoda allegorioita ja uskoa niihin. Toivo on parempi seuralainen pitkälle matkalle noutajan seurassa kuin masennus ja epäily. Että tyhjyyden pohjalla on vain pimeys. Sense datum.

Kului pari vuotta, Pekka parani sairaudesta, mutta jäi halvaantuneena pyörätuoliin. Ehkä juuri siksi hän tarrautui toivoon ja unohti entiset puheensa. Näkemäänsä mustaa hahmoa ovella hän ei halunnut muistella, koska ei ollut enää varma sen todellisuudesta. On parempi sanoa ei, ennen kuin joku muu sanoo kyllä.

Hän lähti lopullisesti matkalle vähän yli kolme yöllä. En ehtinyt antaa hänelle puoli väkisin matkaan sitä ristillä koristeltua kilpeä, koska olin unohtanut sen nuoruuden muistojen mukana pimeään nurkkaan. Se nurkka  pelotti minua tyhjyydellään. Kun häntä nyt muistelen, palaa mieleen logion : joka on tullut tuntemaan maailman, on löytänyt ruumiin. Joka on löytänyt ruumiin, sille maailma ei ole minkään arvoinen, (log 83)

2024

Mietteitä:

Ei elämässä ole juonta. Se on hektistä ja sykleissä poukkoilevaa. Juoni on kirjailijan valhe. 

Ei elämä noudata romaanin kaavaa eikä lyriikan muotoja. Se ei pääty koskaan halutulla tavalla. 

Anna hänelle se, minkä itse haluaisit pitää.

Ennen vanhaan kritiikkiä ei tarvinnut odotella. Nykyään tulee hiljaisuus.

Ero erilaisuuden ja eriarvoisuuden välillä on korvien välissä.

UNESSA VOI

Lyhytproosaa

                                                Kuva: post mortem   Akvarelli TY-R 2021

Sydämen muisti karsii 

huonot muistot ja muistaa hyvät 

(Garcia Marquez)

Unessa voi olemisesta rakentaa teorian, jonka merkitys on syvä olemattomuus. Ilta voi nyt näyttää hyvin epätodennäköiseltä, lunta tupruttaa katulyhdyn valokeilassa. Sein und Zeit ilman selityksiä. Isä oli kuollut pari viikkoa sitten, vietin yhtä  hautajaisten jälkeisistä arkipäivstä. -Mieskvartetti lauloi haudalla Aleksis Kiven Sydämeni laulun,  Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, vaikka hänestä vielä keväällä leikattiin vuosikymenien takaisia kranaatin sirpaleita, pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. 

Katsoin lehdestä uutista, joka kertoi tämän päivän konsertista. Taidan mennä sinne, sanoin hänelle ja tiesin että hänkin olisi halunnut. Vaan eihän niillä uusillakaan kivuilla voinut, hän lähti vain sairaalaan. Hei nyt sitten, minä sanoin. Nähdään taas maanantaina.

Ei nähty silloin enää, mutta minä lähdin nyt, vuosia myöhemmin, kun olin luvannut. Olo oli vähän sekava, niin kuin se aina kuoleman jälkeen on. Kuin olisi eksyksissä ja kaikki ovet kiinni. Sain paikan aivan salin edestä, läheltä orkesteria. Cembalisti istui ihan liki, minun edessäni. Luiset sormet tanssivat cembalon hampailla, nuottiavaimien lomitse soljuivat vihreät kuukivet. Kuuntelin Schubertia, sitä keskeneräistä taas. Minua alkoi sietämättömästi nukuttaa. Pinnistin katsetta. Eivät ne kivet todellakaan helmenharmaita olleet. Ne olivat himmeää vihreää, kuin luonto kesällä. Soittajan frakin häntä heilui tahdin, jalka polki pedaalia. Improvisaation solmuista hän kutoi salin kattoon seitin, joka oli täynnä lupauksia. Mietin, että tuo oli kuin Salvador Dalin kevään öinen uni. Mikäpä oli soittajan soitellessa kun virittäjä oli kaikonnut jäljet-tömiin. 

Krouvikansa polkee, nostaa jalkaa, ruostehäly cembalosta kauas kalkkaa. Hei hulinaa, minä huudan. Tämä musa vasta ilon irti saa, riemun kattoon nostaa! Käynti tässä ka- pakassa aina kannattaa.

Raotin vähän silmiä, niin että palava kirahviko ja sähkökitara vaan?

Soittajan sormissa oli se jokin, tai lieneekö vika päässä. Cembalon ääneltä ei kukaan kuullut kuiskutuksia, joita Nietsche hoki minulle pöydän alta. Herra soittaja vain päätään vatkaa, hymy kulmahampaat paljastaa. Frakin helmat maata laahaa, hei hulinaa! Aattoiltaa juhlitaan!

Heräsin ja havahduin ankaraan kätten taputukseen. Cembalisti nousi seisomaan soittimensa eteen ja kumarsi yleisölle. Hän teki hajamielisen viittauksen kohti soitinta, joka luimisteli ujona yltävillä. Toivottavasti eivät vaadi esittämään toistamiseen koko konserttoa, minä ajattelin epätoivoisesti. Eihän se mikään keskeneräinen ollukaan.  Miksi isä näitä minulle suositteli? Hän istui usein kamarin laiskanlinnassa ja luki Uutta Suomea, otsa vähän rypyssä. Häntä huolestutti minun musiikkimakuni. Ei kai taas sitä Louis Armstrongia, hän kivahti. Kuulin kuinka lehti rapaji tyytymättömänä.

Mutta tänään minä olin kuunnellut Schubertia. 

Konsertin jälkeen, kotona menin istumaan hänen laiskanlinnaansa, enkä  enää kuunnellut Jazzia. Louis oli kuollut ajat sitten ja minä saatoin vapaasti kuunnella vaikka irlantilaisia kansanlauluja. Etsin silti Schubertin Requemin.

Unessa voi olemisen yhteydestä rakentaa teorian, jonka merkitys on syvä olemat-tomuus, minä pohdin taas. Ilta voi nyt näyttää hyvin epätodennäköiseltä, lunta tup-ruttaa katulyhdyn valokeilassa. Sein und Zeit ilman selityksiä. Isä oli kuollut , vietin nyt jotakin hautajaisten jälkeisistä arkiöistä. Mieskvartetti lauloi haudalla Aleksis Kiven Sydämeni laulun. Vielä keväällä hänestä leikattiin kranaatin sirpaleita. Pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Katsoin lehdestä uutista, joka kertoi tuon päivän konsertista. Taidan mennä sinne, sanoin hänelle ja tiesin että hänkin olisi halunnut. Vaan eihän niillä kivuilla voinut , hän lähti sairaalaan. Hei nyt sitten, minä sanoin. Nähdään taas maanantaina. 

Ei nähty enää. Kello oli kolme yöllä, demonien vapautuksen hetki. Nyt minä olin kuunnellut taas Schubertia.  Isästä en tiedä. (2023)

Asia: Ferdinand Schubert: Requiem. Eksistentialismi. Heidegger. Dali: Palava kirahvi.

Mietteitä:

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa. 

Ajatuksen pää. Mutta kumpi niistä?

Elämä on lyhyt. Sen kuluttamiseen moni tarvitsee ajanvietettä

Elämän genre on tietoisuus vapaudesta

Elämän paradigmat löytyvät vuorisaarnan yhtälöstä

Ensimmäinen ääni jonka lapsi kuulee on äidin sydän

 

                                                     

             

SADE  KATTOJA  VIHMOO

Lyhytproosaa

                                            

                                                                                                    Aivan yksin. Pastelliliitu 1998 T.Y-R.

Tämä hetki on vihreä pullo ikkunalla, mustia lintuja taivaalla. On vielä  syksy ja sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Kuuntelen Brucknerin neljännen sinfonian andantea ja kävelen tuttua kärritietä pitkin kohti jokirantaa. Tai ainakin kuvittelen niin, ja nostan jalat sohvapöydälle. Nivustaipeessa on taas pakottanut, on vaikea löytää hyvää asentoa. Ennen tuota Brucknerin kevättä pyöri mielessä joutavanpäiväinen nuoruuden iskelmä, Bei dir war es immer so schön. Kolme viikkoa sitten istuin sinun kanssasi yläkerran kamarissa ja katsoin kun sinä kirjoitit nuo sanat romaanin kanteen, ja alle nimen Renate. Se oli käsikirjoitus, Se mitä ei ole lupa tuijottaa. Keskeneräinen ja epäonnistunut, mutta annoin hänen lukea sen käännökenä. 

 Silloin, kauan sitten sinä olit itäsaksalainen sairaanhoitaja jolle minä lähetin kuvani jokirannasta. Istuin siellä ruovikossa ja näytin niin typerältä kuin kahdeksantoistias vain saattaa näyttää. Vuosia kului ja eräänä päivänä löysin sinut uudelleen. Olit vapaa ja Suomeen muuttanut. Vanha kirjeystävyys johti tapaamiseen. Vaikka minäkin olin jo aikuiseksi kasvanut, elättelin vielä mielessä romanttista kuvitelmaa Renatesta. Ainoassa valokuvassa joka minulla oli, hän näytti kauniilta, tummatukkaiselta naiselta siraanhoitajan hilkka päässä. Totta kai meidän piti tavata, ehkä hänelläkin oli vielä muistikuvia niistä kirjeistä joita hänelle lähetin. Olin ihastunut valokuvaan, todellinen Renate eli toisessa maailmassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi ja tunsi jonkinlaista empatiaa murrosiän ohittanutta poikaa kohtaan. Ehkä häntä kiehtoi myös muurin takainen maailma, josta hänelle oli annettu vääristynyt mielikuva.

Odottelin asemalla puoli tuntia, juna saapui vähän myöhässä. Kun se sitten tuli perille,tunnistin Renaten jo kaukaa. Hän oli sama valokuvan tummatukkainen nainen. Kohtaaminen sujui kuin olisimme vanhoja tuttuja todella, ja hänen kanssaan oli luontevaa puhua small talkia, vaikka minä sitä vihaan. Turhaa suun pieksämistä. Sain nopeasti tehdä selvää matkan vaiheista ja uteliaan kysymysparven sain pyörimään korvien ympärillä. Hänen asuntonsa oli vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Rappukäytävässä viipyi tunkkainen haju ja ovikilvessä suomalainen sukunimi. Oliko hän alivuokralainen? Ahdas nurkkahuone, pöytä ja sohva, sellainen avattava malli. Hyllyn kulmalla oli valokuva, joka esitti sotilasasuista miestä, koppalakki päässä. Renate huomasi, että tuijotin kuvaa. Hän on minun veljeni, joka tulee vasta kesäkuussa tänne. Tuo kuva on kymmenen vuoden takaa, hän oli silloin rajavartiossa.  

Bei Dir war es immer so schön, kauan sitten yksinäisessä ullakkohuoneessa. Tuo mies oli hänen veljensä, he olivat saman näköiset. Renate tapaili täällä muita. 

Istuin hänen vieraanaan toista tuntia. Renate tarjosi drinkin ja kertoi elämästään ja työstä. Minä eksyin yhä syvemmälle jokirannan ruovikkoon. Tuntui kuin olisin jäänyt äkkiä yksin asemalle ja juna lähtenyt matkaan. Katsoin rannekelloon ja päätin lähteä takaisin kotiin. Ulkona kadulla kaikki muistot ja kuvitelmat lehahtivat parvena tuuleen ja olin taas hyvin yksin, 1990-luvulla. 

Asia: Berliinin muuri

Mietteitä:                                                                                                                                                

Vaiteliaisuus on myöntymisen merkki. Paitsi työpaikalla

Vakavin huhuista on valuutta. Se heiluttelee meitä

Valkoiset kanat eivät siedä mustaa kanaa joukossaan, koska tuntevat kukkonsa käytöstavat

Velallinen on sijoittaja, jota pankinjohtaja ei tervehdi

 ELETTYÄMME AURINGON LASKUUN

Lyhytproosaa

                                                                       

                                                                                                                                 Kristus pantokrator

Minullaon muistikuvia kirkosta aina lapsuudesta asti. Niihin kuuluu muiden muassa joulukirkko. Sinne lähdettiin aamupimeässä, kylmään pakkaseen. Hevoset vetivät rekiä, joihin ihmiset olivat ahtautuneet paksuissa talvipukeissa. Ehkä minä istuin reessä mummon lähellä ja äitini kanssa, en muista enää tarkoin. Mutta kirkon muistan, sen kiinnostavan alttaritaulun jonka sanoma jäi minulle epäselväksi. Jykevien penkkien kätkössä pojat pelehtivät virsikirjoilla ja katsoivat viattomina pappia joka nousi arvokkaasti puhujan pönttöönsä. Sanoivat sitä saarnastuoliksi. Joku kylän mies oli sanonut, että saatana viihtyy parhaiten saarnastuoleissa, mitä lausuntoa minä kyllä ihmettelin. En ollut koskaan moista herraa täällä nähnyt, mutta kuulin kyllä sen nimeä usein mainittavan. Se tuntui olevan papin mieliaihe, ja kovasti hän meitä hätyytteli synnintunnosta ja anteeksiannosta.

Koulussakin se synnintunto oli usein läsnä. Naisopettajat pitivät aiheesta itkuisia saarnoja ja sitten veisattiin loputtoman pikiä virsiä, raskaaseen poljentoon, jota minä seurasin tuijottamalla harmoonia soittavan opettajan hurskasta kenkää. Seurasin kaikkia muita tapahtumia niin tarkkaan, etten siinä läksyjä muistanut opetella ulkoa niin kuin monet tekivät. Tiesin että Aaprahamilla oli poikia, mutta mitäpä minä niiden nimistä olisin piitannut.

Eräänä päivänä sain päähäni idean etsiä vanhojen kirjoitusten käännöksiä. Siinä keitoksessa olivat latinat, kreikat ja koptinkieliset sananselitykset sekaisin. Eivätkä ne ihan yksimielisiä olleet. Kirjava joukko teologeja oli niitä tutkinut parin vuosituhan-nen aikana, kokoelmia oli koottu ja akanat puisteltu eroon jyvistä. Huomasin, että apogryfikirjoitukset olivat kiinnostavia, koska ne avasivat uusia näkökulmia itse asiaan. Jokaisen näkökulman taustalla oli jonkun saarnamiehen näkemys siitä mikä on oikein ja mihin kirjoitus tähtää.

Tuli siinä mieleen Occamin partaveitsi. Yksinkertaisin kaikista vaihtoehdoista on todennäköisimmin se oikea. Olin jo kauan sitten päättänyt vaihtaa kirkkokuntaa.

Oli tuulinen syyskuun ensimmäinen päivä. Tuuli oli niin voimakas, että sitä saattoi pitää melkein myrskynä. Olin poikennut aina silloin tällöin ennenkin tänne, mutta nyt menin ovesta sisään varmemmin. Näin tuoksut ja haistoin värit. Näin kymmenet palavat tuohukset ja ikonostaasin. Näin itäroomalaiseen asuun pukeutuneen papin, joka ei kiivennyt saarnastuoliin vaan liikkui kuulijoiden keskellä. Hän lauloi evan-keliumin tekstiä resitatiiviseen tapaan, koska ei halunnut vaikuttaa sanoman sisältöön omilla painotuksillaan. Häntä puhuteltiin isäksi. 

Rukousten savu pyöri pääni ympärillä ja kuulin ehtooveisun hyminän. Tuntui kuin olisin palannut pitkältä matkalta takaisin kotiin.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä. Jumalan poika, elämänantaja, kohtuullista on, että kaikkina aikoina, hartain äänin ylistystä veisataan. Sen tähden maailma sinua ylistää

Asiasanat: Apogryfi.  Occamin partaveitsi. Koptilainen. 

Pantokrator= kaikkivaltias, kteikk.

 

LINNUNRADAN KESKIPISTE                            

Lyhytproosaa

                                  

                                                                   Tähtisumua Akvarelli 1991, T.Y-R.

Matkalla juttelimme sputnikista. Meitä häiritsi se, että väärä porukka oli onnistunut lähettämään ensimmäisen tekokuun. Lauri oli innostunut tähtitieteestä. Hän kuulusteli minua. Tiedätkös sinä mitä on Linnunradan keskipisteessä? Hän kysyi ja näytti omahyväi-seltä. Ei siellä mitään ole, vastasin ja olin oikeassa silloisen tietämyksen mukaan. Ei tuohon aikaan vielä tiedetty mustista aukoista mitään. Hän näytti pettyneeltä, koska luuli että minä kuvittelen, että siellä on jokin auringon kaltainen keskustähti.

Aikuisena hänestä tuli mies, joka arvosti tiedettä. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kykenee luomaan ajattelevan ja tuntevan robotin. Siksipä minua hämmästytti, kun kuulin että hänestä tuli lopulta pappi. Kun joskus tapasimme, jatkui meidän välisemme debatti. Halusin ärsyttää tuota omahyväistä neropattia joka ei halunnut erottaa henkeä aineesta. Minä luennoin hänel-le ärsyttävän itsevarmasti. Puhutaan älylaitteista. Mitähän ne muka ovat? Tietoisuus ei pii-lottele laitteissa. Se ei ole samanlaista kuin jokin ohjelma radiossa tai televisiossa. Tietoi-suus ei synny jonkin elimen toimintojen tuloksena. Sitä voi verrata energiaan tai informaa-tiokenttään. Maailmankaikkeudessa tietoisuudelle ei tarvitse kuvitella ihmismäisiä ominai-suuksia. Ei tarvitse kuvitella tarkoituksia, sitä että se pyrkii johonkin päämäärään. Opetuslapset kysyivät, milloin kuolleet pääsevät lepoon? Milloin uusi maailma ilmestyy? Jeesus vastasi heille: se mitä odotatte, on jo tullut, mutta te ette sitä käsitä.

Uskonto ja tiede eivät ole verrattavissa samoilla argumenteilla. Ne oikeuttavat olemassao-lonsa käyttämällä metaforaa ja kuvaamalla riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia samaan tapaan. Kuvaaminen riippuu siitä kuka kuvaa ja tulkinnat ovat tulkitsijoiden mielikuvia. Skeptikko on yhtä oikeassa kuin kiihko uskovainen. Minä haluan jutustella papin kanssa, en halua kuulla teologin saivarrusta, sanoin Laurille josta oli tullut rovasti. Hänellä oli loukatun pälyilevä ilme.

Jos kone opetetaan ajattelemaan, tunteeko se empatiaa, myötätuntoa väärin kohdeltua koh-taan, minä häneltä tivasin. Omaksuuko kone opettajansa maailmankatsomuksen, onko ko-neella omatunto? Miten kone suhtautuu oppiin, joka kieltää tappamasta? Onko metallista ja muovista kootulla ihmisen luomuksella oma itsetunto.

Näin me kuljimme vanhoina nuoruudesta tuttua siltaa kohti. Taivaalla lensi satelliitti, joka seurasi meitä ja teki havaintoja. Vaan se meitä ei kiinnostanut, koska emme siitä tienneet. Minä pohdin, että mikä tässä elämässä oli meiltä jäänyt huomaamatta. Onko meidän elämämme anakronismi? (2023)

Mietteitä:

Kaikille opettajavainajille tiedoksi. Ähäkutti, tiedän nyt paljon enemmän kuin te!

Järki on ihmisen ongelmista vakavin.

Onko niin, että vain huppu päässä saa pankinjohtajan heltymään?

Onko neitseys kristillisyyden seurausta vaiko päin vastoin?

Vasen, vasen, vasen! Alkutahdit Narvan marssiin,