YÖN HIUKSET

LYHYTPROOSAA

Yön hiuksille nyrkkiin puristunut         

pieni musta  käsi, Koko yön se painaa sinettejäjään

 kuun nimissä  (jules Renard: Kuvien metsästäjä 1973

Suomennos                                                                                        

                                                                                            

                                                                                                     Vihollinen aikaan: sekavärityö

                                                                                                               T.Yli-Rajala 1979                                                                                              

Heräsin aamuyöstä kolmmelta, vihollisen aikaan. Se on jo kaksi vuosituhatta tiedetty saatanan kellon ajaksi. Selkää särki, vasen käsi oli puutunut. Päässä humisi ja unta pakenevissa silmissä näin hahmon, joka juuri äsken oli käynyt koskeettelemassa minun peittoni kulmaa. Muistin kuinka utelias katse sillä oli, ja kylmä värisytti jäseniä. Herää nyt, minä näytän tien se kuiskasi.

Ja minä heräsin. Laahustin keittiöön kahvin tekoon, sillä yösyöminen alkaa aina nukut-taa, vaikka kahvin pitäisi virkistää. Mietin mihin kuiskaaja, se hahmo oli kadonnut. Olohuoneen ilmassa tuntui vain ohut rikin haju, mikä sai päätä särkemään. Kahvia kulauksen juotuani suljin silmät ja näin jatkoa unelle.

Pitkä jono sotilaita marssi aseet tanassa kylää kohti, ja ihmiset siellä pakenivat heidän tieltään kuka minnekin. Metsään, tien siltarumpujen alle, raunioiden taakse piiloon. Jostakin kaukaa kuului Sostakovitsin toisen valssin ihastuttava sävel. Näin upseereiden juhlatamineissaan tanssittavan pakolaisia, naisia joiden silmissä eli pelko. Muuta elävää heissä ei ollutkaan. Näin myös lapsia jotka pyörivät tanssijoiden ja kiväärimiesten jaloissa.

Seinäkello kuului lyövän kolmea, pimeys hiipi ikkunan takana. Nyrkkiin puristunut karvainen, musta käsi kuristi minua. De profundis clamo ad te, Domine.  Kylmä yö oli maalannut jääsinettejä kamarin ikkunaruutuihin. Toinen valssi alkoi hidastua ja häipyi hiljaa korvista. Katsoin vaistomaaisesti ranneekelloa, mutta en nähnyt viisareita. Muistin taas sen Nietschen ihmettelyn, mihin aika on paennut. (2025)

Aatoksia:

Ryhmäpäätös on jatulintarha. Siitä ei ole ulospääsyä

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

Jos sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi haarukka

ASIA: Sostakovits. Toinen valssi ("Venäläinen valssi") JulesvRenard.

         

OJAN POHJALLA

lYHYTPROOSAA

                                      

                                                                Sammon ryöstö.          

Oja ei ollut tarpeeksi syvä. Ryömin sen pohjalla ja kastelin polvet sekä housun lahvit. Koska minua vähän pelotti, niin kertasin mielessäni kertotaulua. Yhdeksän kertaa  yhdeksän on kuusikymmentäkuusiko? Vähän kauempaa kuului koirien haukku ja joku huusi, että se on mennyt täältä piikkilanka-aidan ali. Lähtään heti perään niin saadaan se kiinni ja pannan kuuntelemaan kunnon musaa. Viedään se väkisin Ruisrokkiin.-

Kurotin päätä vähän ojan reunan yli. Siellä ne tosiaankin lähtivät ravaamaan pitkin pellonlaitaa. Se naapuri, jonka kanssa en tule toimeen, heilutti juostessaan paksua astaloa. Se oli taas kuunnellut uutisia, joissa kerrtottiin ilmaston muutoksesta. Tieto sai hänet aina kiukkuiseksi. Viha kohdistui minuun ja perheeseen joka oli viaton. Ennen näitä tapahtumia olin onneksi patistanut vaimon ja lapset maakellariin piiloon, jonka kannen päälle asetin jakkaran. Takavarikoin heiltä kännykät ja tabletit ja neuvoin olemaan hiljaa. Jos joku kysyy että miksi, niin sanokaa ettei se kuulu heille.

Jatkoin taas kesken jäänyttä kertotautua ja huomasin, että vainoojat olivat kaikonneet baarin ovesta oluelle. Siellä heitä palveli se paksu kaunotar joka oli kammannut tukkansa tiukalle ja sitonut niskaan ruman nutturan. Hän luuli olevansa artisti. Minä kerran valitin siitä, että baarissa oli äänisaastetta ja radio huuti liian täysillä. Eikä riitä että kuullaan uutiset, on pakko alistua jonkun valitsemaan kakofoniaan. Mikä lie vapaamielinen sekin akka.

Nousin nyt ojasta ja puistelin moskat housuista maahan. Tiukka tilanne oli saanut vatsan sekaisin, oli pakko lähteä etsimään vessaa. Se oli tuon samaisen kapakan oven takana. Hiivin paikalle ja tarkistin, ettei asiointi ole maksullinen. Ei ollut, ovella oli vain kyltti we speak only english here. Minä siitä viis veisaan, ajattelin ja kertasin vielä vähän kertotaulua. Vessan kopperossa heitin reippaasti vettä ihan kansainväliseen tapaan ja lauloin Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjolaa, ei löydy maata sen armaanpaa.

Mietin siinä sepalusta sulkiessa, että maailma oli menossa väärään suuntaan. Tästä lähtien minä en suostu kuuntelemaan uutisten yhteyteen ujutettua pakkomusiikkia enkä osta ikinä merkkivaatteita. Syön vain rössypottuja ja mustaa makkaraa ja juon raikasta kylmää kevytmaitoa. Kaiken kaikkiaan haistatan närhen munat niin sanotulle kansainvälisyydelle.

Seisoin pihalla ja katselin nyt takaa-ajajia, jotka purkautuivat ulos baarin ovesta. Kaikki olivat oluthumalassa ja naapurikin pudotti astalon maahan heti minut nähsessään. Säikähti raukka niin. Tevehdin miestä kohteliaasti ja kysäisin Kuis hurisee. Hän ei vastannut, koska oli jo unohtanut mitä oli tekemässä. Ei mitään, niin kuin tapana on meillä päin sanoa. (2025)

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa Venäjän järjestämät vaalit.

Oikea ja vasen silmä luovat harhakuvan syvyydestä. Pinnallisuus syntyy vain yhdellä silmällä. Ummista molemmat silmät, niin näet totuuden.

Olen anakronisti, jota aika ajaa takaa saamatta koskaan kliinni.

Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin.

ASIA: Sammon ryöstö: mollisävellajin muistoksi. Kansainvälisyys. Rokkifestivaalit. 

 

RAVINTOLA  EINES

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                                             Händel : Passagalia, Zhanna 

                                                                                             Kovaleva

Talossa oli kolme kerrosta, se oli kivitalo. Joku oli sanonut että siinä oli ollut toimintansa lopettanut liikeyritys. Meille lapsille se oli kolkko ja kummitusmainen rakennus, jonka melkein tyhjissä tiloissa asui vain muutamia ihmisiä. Perheitä sen pieniin, lokeromaisiin tiloihin ei mahtunut. Oli pitkiä käytäviä ja niiden varrella ovirivejä, tyhjiä ja lukit tuja koppeja. Yhdestä huoneesta minä löysin korkean puukaapin, johon oli sullottu vanhoja lehtiä. Selasin niitä joutessani ja löysin Hakkapeliitan sivuilta Nuijasodan.

Mitä minä silloin ajattelin ja tunsin, en enää muista. Vaan nyt kun vanhana asiaa muistelen, luulen että kysymys oli silloinkin rajojen tarkistukseen liittyvästä operaatiosta.

Mihin lehdet myöhemmin jouituivat, en tiedä. Paperikeräyksiä ei siihen aikaan tainnut olla. Luulen että minä vähän myöhemmin lähdin niiltä sijoilta satamaan ja sille pitkälle laiturille. Vasaan tuli laiha musta mies, joka hymyili leveästi ja tarjosi minul-le, yhdeksän vuotiaalle tupakkaa. Camel taisi olla sen merkki. Äiti sanoi sitten kotona, ettei ulkomaalaislta saa otta mitään vastaan koska he ovat vieraita eikä niistä koskaan tiedä mitä aikovat. Aina ne ovat jotakin vailla.

Veli onki pieniä kaloja laiturin rakosista. Hän sanoi, että lähään tästä kaljalle rantaravintolaan. Sinne mentiin ja veli haki meille lasit tummaa, hyvältä maistuvaa limonadia. Siellä ravintolassa oli myös Ritva. Hän oli sen myyjänaisen tyttö, minun ikäiseni. Kerran hietakentällä kiusattiin muurahaisia ja hänellä oli vanha peitto jonka päällä maattiin auringossa. Ritva makasi selällään ja katseli pilviä. Kuule, mennään peiton alle niin sun veli ei näe meitä. Ja me sinne ryömittiin. En tiedä mistä se johtui, että makoilu aivan hänen vieresssän tuntui mukavalta. Ja sitten minä pussasin häntä.

Seuraavana päivänä satoi. Rantahietikko oli autio, vain lokit kaartelivat sen yli. Äidiltä kuulin, että Ritvan perhe muuttaa pois,kun sen isä oli saanut työpaikan joltakin tehtaalta. Olo tuntui yksinäiseltä, koska kaikki muutkin olivat kesän mittaan kadoneet. He tulisivat kyllä takaisin syksyllä, mutta Ritva ei enää koskaan.

Kun silloin jo, kun maailmamme loit, minulle moiset tavat kaavioit. Niin millä oikeudella helvettiin minut, ja kaltaiseni heittää voit, kysyi Petrarca. Ritvasta tuli outo pakkomielle, joka palasi alituisesti muistiin.

Aika lepatti karkuun enkä saanut otetta sen helmasta. Vuosikymmeniä myöhemmin palasin laiturille ja hietarannalle. Lokit kaartelivat vieläkin taivaalla, eivät ne olleet kadonneet metsänrajan taa. Tunnistin paikan jossa olin kauan sitten maannut päi väpeiton päällä kiusaamassa muurahaisia. Rannassa oli vieläkin se ravintola,jossa veljen kanssa käytiin limonadia latkimassa. Nyt kun menin taas tuohon tuttuun kapakkaan, siellä tarjoili ihan saman näköinen nainen kuin ennenkin. Ei se voinut Ritvan äiti olla, se oli Ritva. Tytön kasvot olivat aikuisen kasvot ja kätensä ryppyiset. Vain katseessa oli jotain tuttua. Jostain syystä hän tunsi minut heti.

- Vieläkö sinä olet täällä, kysyin hölmösti. Tiesin että hän esiintyi joskus kauan sitten musiikkiohjelmassa. Soitti pianoa. Miksi hän oli palannut tänne?

Hän katsoi minua nyt tarkkaan ja hymyili vähän. – Täällähän minä olen aina ollut, etkö muista? Minä jäin sinne peiton alle, ja usko pois, moni on siellä käynyt sinun jälkeesi.

Kun nyt oikein tarkoin näin hänen kasvonsa, löysin niistä ikääntymisen merkit ja tyhjän katseen.Ritva katosi hitaasti kauas smenneeseen, eikä häntä enää ollut. Minä otin lasin ja kävelin takaisin paikalle, jossa olin istunut kuusi vuosikymmentä sitten. (2024)

Miettehiä: 

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on vikaa

Elämä on vakava kokemus, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle¨

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille

Parasta on, että diplomaatti pysyy ulkomailla

Asia:  Rudenin talo, Ykspihlaja. Zhanna Kovaleva. (youtube)

              

MUISTIN PALIKOITA

Lyhytproosaa

                                                         Marleena. Informalismia, kuva

                                                                    Marleena Luukkosen näyttelystä                                                 

Valokuvat ovat muistin palikoita. Niistä koostuu menneisyyden pyramidi, jonka sisään on haudattu pakkomielle. Se on muumio joka luulee liikaa itsestään, jonka sisälmykset on säilötty muovipurkkiin. Sen kyljessä lukee päänsärkyyn, latinan kielellä. Valokuvia katsel-lessa saatan kuulla vanhoja säveliä vuosien takaa, sellaisia kuin Dona Dona Dona. Ja näenhän minä lopulta tuon Donankin. Hän oli yhdeksätoista vuotias ja viihtyi minun mat-kassani minne kuljinkin, paljon ennen kuin minusta tuli farao. Donalla oli vihreä mini-hame, kadeksän sentin piikkikorot ja hän olimeikannut silmänsä egyptiläiseen tapaan. Dona oli korkoinenn vähän minua pidempi ja puhui kielellä jonka olen unohtanut. Joku sanoi, että se oli nuorison slangia, mutta oli mitä oli, minua se siihen aikaan ihastutti. Joskus siinä oli turkulainen aksentti, toisinaan Kokkolan ruotsin.

Minun aksenttini on nyt vanhan äijän. Kiihtyessä se pyrkii vinkumaan. Tieto siitä rasittaa ja saa äkeäksi. Minkä sille voi että ikä alkaa painaa ja kuuluu puheessa; että sanat unohtuvat ja lauseet katkeilevat kesken puheen. Valokuvat kokoan taas pyramidiksi ja päätän karsia niistä kaikki mitättömät muistot. Niitä on kuitennkin vaikea löytää. Huo-maan, että kaikki muistotovat tärkeitä, niistä rakentuu koko elämä. Ja opettavaistakin valokuvien katselu on, sillä ne muistuttavat jokaisesta lyhyestä hetkestä Siitäkin, kun seisoin puun runkoa vasten nojaten Dona kainalossa ja joku otti meistä valokuvan, mus-tavalkoisen. Himmeän ja harmaan. Sellainen oli myös Donan hymy joka on lentänyt kauas pois.

Kasa valokuvia säilyy, yhtäkään en halua heittää roskiin. Niistä rakentuu nuoruuden  elämä, joka on yhtä turha kuin tuo kasa. Siihen kasaan mahtuvat pettymykset ja vastoin-käymiset, se on hutera eiikä siitä voi koota näyttävää korttitaloa. Joku voi puhaltaa sen hetkessä kumoon ja sanoa, että se on virtuaalitodellisuus jolta voi ja jolta pitää piiloutua. Sanoa, että minulta puuttuu suuntavaisto jonka avulla voin jatkaa matkaa ilman päämää-rää.

Hän on jo vuosia ollut laulaja, artisti joka on kiertänyt maata pitkin poikin. Eikä hän enää näe minua, ei edes yritä laulaa.

Joku  on neuvonut, että valokuvia ei tarvitse koota ja pinota pyramidiksi. Ne pitää indeksoida ja syöttää tietokoneen kovalevyn kitaan. Siellä ne sulavat puuroksi josta ei yksityiskohtia enää erota.  (2025)

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan. 

Olen kulkenut ennenkin tätä tietä. Kaikki muistot seuraavat nyt minua.

Naisnäkökulma? Ehkä vika onkin juuri siinä kulmassa.

Asia: Abstrakti taide. Informalismi. Impressionismi.

Sieppasin kuvan tietokoneen näytöltä. En osaa etsiä tarkkoja lähdetietoja, mutta ehkäpä asia hoituu niin kuin kuvan alla seisoskelee. Anteeksi Marleena! Kuva on kerrassaan komea impressionistinen kuvaus hetkesstä elämässä.

 

 

ILTA PIIRTÄÄ VARJON

Lyhytproosaa

Olli Joki: Paluu kotiin. öljyvärityö 2010.

Työpöydällä palaa punakuuppainen lamppu, jonka valo lentää suoraan erään ta-lon ikkunaan. Siellä kaukana verho raottuu ja silmpari näkee tuon valon. Meidän välissämme on kilometri syksyistä tummaksi kynnettyä peltoa. Sälekaihdin sulje-taan ja pimeyteen jää vain viidensadan watin pihavalo valaisemaan puistoa.

Avaan kirjan ja yritän keskittyä. Tarina kertoo pikku pojasta, joka joutuu eroon perheestään. Siinä elettään toisen maailmansodan Puolassa. Seuraan myötätunnolla pojan kokemuksia ihmisten parissa. Häntä hyljeksitään ja häneltä kiellettään kaikki tarpeellinen mitä tarvitaan pimeässä talviyössä. Lukeminen on vaikeaa, sillä kirja on englanninkielinen, Kosinskyn Painted bird, Kirjava lintu.

Pojan rikos oli olla juutalainen.

En enää muista tarkoin miten pojan lopulta kävi. Kirjavan linnun jälkeen luin paljon muutakin, koska ihminen ongelmineen kiinnosti minua. Olin seitsemän-toista ja pelehdin vaikeuksissa, joita arkipäivä satoi harteille. Lukeminen antoi lohtua, monilla muillakin meni huonosti. Etsin pakopaikkaa kirjoista, yritin opis-kella omin päin ranskaa ja luin kaiken mitä siihen aikaan tiedettiin aurinkokun-nasta ja paleontologiasta. Koulukirjat eivät kiinnostaneet, ne esittivät asiat pitkä-veteisesti. Tuntui että opettajat arvostivat enemmän ulkolukua kuin omia sanoja, ja niitähän oli minusta vaikea saada irti.

Matematiikka oli minun käsityksissäni turhauttavaa numeroilla leikkimistä. Algeb-ran kirjakin oli hukassa koko lukukauden. Kaikis ta viheliäisistä oppiaineista eng-lanti kiinnosti, koska luin Lifeä ja Picture Postia. Seurasin arkeologista sarjaa sume rilaisesta kulttuurista ja keräsin suuren sanavaraston tarpeettomia sanoja. Opinnot huipentuivatkin sitten keväällä improbaturiin ja syksyllä melkein laudaturiiin. Silloin ei ällän ja cum lauden välimuotoja käytetty. Minulta löytyi yksi iso virhe.

Kun nyt, hyvin jo vanhana katselen muistoissa tuota nuoruuden ikkunaa, valtaa haikea masennus mielen. Onko kaikki mitä elämän varrella on tapahtunut yhtä turhaa kuin nuoruuden haaveet. Kaikki on kuin ennenkin on ollut, päivät toistuvat samanlaisina. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta.Varpusella on oljenkorsi nokassa, ja maa huokaa, on raskas.

Varpuset ovat kadonneet, enää niden tirskutusta ei kuusiaidasta voi kuulla. 

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin varpuset ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Mihin aika on paennut, kysyi Friedrich Nietschekin. (2025)

Miettehiä

Yksi lensi yli sorsanpesän. Loput ammuttiin.

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutsenlammella.

Yksinkertaisuus on vaikeinta. Se koostuu mielikuvista, joita yksinäisyys pyrkii monistamaan. Et elä yksin.

Uudissanat ilmaisevat rakkautta äidinkieleen. Valitettavasti ne  ovat kaikki nykyään englantia.

Petomainen. Siis maallinen peto. Taivaalliset pedot piileksivät usein hurskaiden kansien välissä.

Asia: Kosinsky, Painted bird Bantam Book 1973 USA.

                                            

                                                       

Unien vihreät niityt

Lyhyt prooaa unessa

  

                                                        Aikojen taa. Sekaväriryö, 2009 T.Y-R. 

Itseensä rakastuneen on turha

odottaa muilta vastarakkautta.

Nopea yö, hiusten lävitse putoaa tyhjään. Näen ylhäällä sinisiä ja keltaisia, punaisia ja vihreitä tasoja joita pelkään. Tämä näky toistuu aina iltaisin kun suljen silmät ja nopea yö, auf der grunen Wiese täyttää makuuhuoneen. Kuulen unen läpi kuinka äiti puhuu saksaa sen aliupseerin kanssa.Auf der grunen Wiese steht ein kleines Baum. Minä aloin pudota noiden värillisten tasojen läpi ja siitä kaikki alkoi. Putoan yhä edelleen vaikka ikää on jo vuosia seitsemän yhdeksättä. Kuulen joskus hälytyksen sireenin ulvonnan ja vaivun uneen. Vihreille niityille, joilla kasvoi elämänpuu.

Olin 3-4 vuotias. Isä oli sodassa, minä, äiti, veli ja Aune-serkku Rovaniemen kodis-sa. Oli ilta ja nukkumaan piti mennä. Äiti oli opettanut iltarukouksen, mutta nyt sen saneli minulle serkku joka oli meillä pitkään. Syytä en tiedä, ehkä se johtui olo-suhteista. Äidin sisko oli eronnut ja seurusteli jonkun miehen kanssa. Turussakin oli pommituksia. Aune oli 13-14 vuotias ja ihmettelen miten hän oli yksin matkustanut sota-ajan junalla Turusta Rovaniemelle. Vaunut olivat tupaten täysiä ja usein myös humalaisia sotilaita. Matka kesti varmaan melkein vuorokauden, kun se vielä 1960 vaati 9-11 tuntia.

Äidiltä saamansa tehtävän mukaan Aune opetti minulle iltarukouksen. Jumala suo-jele pikkusta Tarmoo, issää ja äitii, Raimoo ja Aunee. Sanojen taivutuksissa oli jo turkulainen aksentti, sillä serkku oli lapsuutensa elänyt Turussa. Olihan siinä yksi itäinen geminaaattakin, tuo ”issää” Jos tuolle muistolle tuhahdat ylimielisesti, muista että autuaita ovat lapsenmieliset. Lapsuus elää meissä, vaikka sitä kuinka peittelisi. Sen tunnistaminen helpottaa mieltä ja löydät lopulta mielenrauhan.

Nyt kun avaan television näen taas aikuisena nuo tasot. Niiden yllä risteilee ohjus-ten valojuovia ja katujen reunamilla, kaduillakin lojuu ammuttujen ruumiita. Van-huksia ja lapsia eivät murhaajat ole erotelleet. Kaikki tämä on saatu aikaan vallan-pitäjien voiman osoituksena, myötätunto on peitelty juoksuhautoihin. Kun suljen silmät, kuulen kuinka minun omat lapseni puhuvat valloittajien pelossa englantia vieraiden sotilaiden kanssa. Nämä ovat miehittäneet maan, jota minun isäni kävi rintamalla puolustamassa ja haavoittumassa kaksikin kertaa.

Voi sua troikka, voi lintuani sua Kuka on sinut keksinyt? Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa siinä mikä ei leikkiä laske , vaan tasaisena tanterenaa on levälleen heittäynyt, täyttäen puolen maailmaa. Ja menepäs lukemaan virstoja siinä, kunnes rupeaa silmäsi huikaisemaan . (Gogol, Kuolleet sielut 1880-l. painos)

Gogol oli ukrainalainen, siksipä tuntuu oudolta tuo yletön Venäjän suuruuden ylis-täminen. Hänen kuvauksensa sopii kaikille suuruudenhulluille liittovaltioille, joi-den vallanpitäjät kokevat vaaraa ja kilpailua joka puolella ja jotka ovat valmiiita aina puolustamaan epäoikeudenmukaisuudella vallattuja alueitaan.

Pitäisikö taas sulkea silmät ja ojentautua vihreälle niitylle katselemaan taivaalla kiitäviä valojuovia niin kuin piti katsella joskus lapsuudessa. (2024) 

Aatoksia:

Millainen on Stalinin puheiden gnostilainen tulkinta

Mikä takaa ettei tekoäly valehtele meille?

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa venäläisten järjestämät vaalit

On ihmisiä, joita tiukka ilme naurattaa. Ainakin aluksi.

Tulosvastuu ? Jos menee hyvin, esimies vastaa tuloksista. 

ASIASANA: Optinan isien rukous. Gnostilaisuus. 

Kirjoitusohjelmasta puuttuu saksalaisen yyn merkki.

 

Besame mucho

(La primera vez)

     

Alppiruusu                                                        Lyhytproosaa

Ai kun minä niin tykkään tuosta espanjasta. Oikein tässä sielu lepää kun kuuntelee sen lämmintä ääntä. Se on kaunista ja pehmeää, se ei koskaan kuulosta agressiiviselta tai ylimieliseltä herrakansan honotukselta. Aivan erityisesti viehättää tapa, jolla Inez lähestyy minua ja räpyttelee vähän silmiään. Besame mucho tämä tyttö hokee. Estoy lejos muy de ti, niin että alkaa oikein pyörryttää.

Heräsin juuri äsken päiväunilta ja löysin työpöydältä pienen lappusen johon Inez oli kirjoittanut sievällä käsialallaan, että lähtäänkö bailaamaan un poco. Hän ei tietenkään käytä tuota rumaa amerikan väännöstä ”bilettää” joka on Suomeen omaksuttu niinkuin kaikki mikä sieltä tulee. Sanoin hänelle, että minulla on vaikeuksia iskiashermon kanssa ja tasapainokin vähän vippaa, niin että jätetään väliin ja keskittytään seurustelemaan. Selitin tämän hänelle selkeästi, mutta eihän tuo raukka osaa suomea, vaikka tämä on Euroopan virallinen kieli.

Taaskin hän lähestyi minua ja hoki tuota besame, besame mucho.

Minua kiusaa tieto siitä, että kaksi etuhammasta on syödessä irronnut toissa päivänä, ja että hengitys haisee vaikka syön tervapastilleja, Quiero tenerte muj cerca mirar me. Ihmettelen että eikö hän ole huomannut pientä ikäeroa joka meillä on. Vaikka enhän minä mikään ikäloppu vielä ole, vasta täytin 87. Bailaan vielä nykyäänkin sitä lambadaa mummon kanssa. Luulen että meillä Inezin kanssa olisi vielä hauskempaa.

Vaan on hänellä toki huumorintajua. Hymyilee nätisti vaikka ei ymmärrä mitään. Muuten, miksi sinä kirjoitat lauseen alkuun kaikki kysymys- ja huutomerkit ylösalaisin, minä häneltä tiedustelin.

Inez oli hämmentynyt. Totta kai kirjoitan, sehän on meillä päin tapa.

Hän pitää pientä laulutaukoa, ja ehdotan, että mentäisiin tästä tänään Promesan kartanoon kyläilemään tulevan markiisin, Manuelin ja hänen tyttöystövänsä Janan luo. Saadaan siellä tasokasta keittoa ja  sisarensa hilloa. Tasokasta on sekin, sillä Manuelin pikkusisko johtaa kartanon hillobisnestä erään kreivin kera. Outoa on, että tuo porukka nimittelee Janaa hanaksi. Miksi te niin sanotte, kysyin Inezultä joka vähän kohautti olkaansa. Minun mielestäni on rumaa nimitellä naista kraanaksi. 

De nada, Inez vastasi ja aihe oli pakko jättää avoimeksi. Hän ei oikein ymmärtänyt.  Minkäpä noille ulkomaalaisille tekee, vaikka kyseessä onkin erinomaisen nätti artisti. Nyt hän kietoikin vasemman kätensä minun ylävartaloni ympärille ja alkoi taas hokea sitä besamea. Jäin aivan sanattomaksi ihastuksesta. Päätin mennä takaisin loikomaan ja keskityin kuuntelemaan.

Besame, besame mucho perderte que tengo miedo, perderte amor !

 Miksi ei niinkin, eikä aina englanniksi, minä ajattelin. (2024)

Asia: Inez Maharani. (You tube)

AATOKSIA:

Elämä on kuin Sostaakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja kolmannen äänentoistossa on vikaa

Ihmisellä on kaksi päätä. Ylä- ja alapää. Vain toisella ajatellaan.

Ei luulisi hevin, että kananpee on joillekin herkullinen ruokalaji.

Huumorintajuko? Taju on tallessa, mutta huumori hukassa.