B0CCHERRININ MENUETTI

                                                                         Sofia.

Lyhytproosaa unessa.  Humanisti  Oulussa.

Mikä siinä minua viehättää? Äänentoisto voisi olla parempi, kaiuttimet ovat yli 40 vuotta vanhat. Boccherrini kääntää kylkeä, hän on rauhaton. Soittavat vähän liian nopeassa tempossa, se häiritsee minuakin. Nätti viulisti viehättää, hän soittaa silmät suljettuina ja vakavana. Isken hänelle silmää, sitä sokeaa vasemman puoleista. Ei hän sitä näe, ei tietenkään koska minun silmäni erottaa vain tummia hahmoja.

Madetojan sali on täynnä tärkeän näköisiä musiikin ystäviä. Kapellimestari huitoo orkesterin takariville ja irvistää vähän. Hän huitaisee mielenosoituksellisesti tahtipuikkoa ja vilkaisee ohi mennen viulistia. Tavoitan hetkeksi naisen katseen, hänen silmissään pilkahtaa hymy. Myöhemmin iltapäivällä tavoitan hänet kadulla. Anna minä kannan sitä viulukoteloa, sanon hänelle. Kävelemme Ojakatua pitkin kohti Franzenin puistoa. Perillä Hän panee viulukotelon puiston penkille ja kuunelemme Sofia Magdalenan kirkon iltakumahtelua. Runoilija-piispa vilkuilee minua äkäisesti. Pulut tepastelevat sorakäytävällä.

Minä en oikeastaan saisi istua hänen kanssaan tässä. Hetken aikaa tuntuu kuin jostakin lehahtaisi vanhan sataman tervainen tuoksu. Muistan että tuo satama olikin tässä aivan lähellä, maan alle vajonneena. Siitä meitä sadat vuodet erottavat ja suuri tulipalo. Tuo kirkko rakennettiin vasta sen jälkeen. Nainen katsoo nyt minua ja sanoo: en minä ole Magdanena jos niin luulet. Olen vain Sofia. Hän avaa soitinlaukun kannen ja paljastaa salaisuutensa. Se kihisee täynnä pieniä nuottiavaimia.

Niin minä katson, ja äkkiä olenkin taas yksin. Lähden palaamaan samaa reittiä takaisin. Ojakadulla vanhan musiikkiopiston ikkuna on raollaan ja kuulen kuinka Sofia soittaa siellä Boccherrinin menuettia. Hän elää siis rokokoon kautta, ja tuoksuu puuterille. Miksi minä aina täällä käyn, vaikka tämä näky kuuluu nuoruuteen? Se on pakkomielle, josta ei pääse irti hartioita ravistelemalla.

Sofia kurkistaa ikkunasta ja näen vieläkin hänen hymyilevän.  (2025)

Miettehiä:

Sanotaan että stressi valvottaa öisinn Minua se nukuttaa päivisin.

Sateenkaaren tuolta uolen löytyy vain muusukupuoli. Se on väritön ja kylmä.

Asiasanat:

Boccherrini, Luigi.  Rokokoo. Magdalena Sofian kirkko.

PS. Aina kun jäät neuvottomana ihmettelemää, muista että unessa on erilainen logiikka kuin arjessa. Voipa olla niinkin ettei logiikkaa ole ollenkaan.

             EHTOO

LYHYTPROOSAA

 

Laki js oikeus ovat ihmisten luomia käsitteitä. Nillä ei ole mitään tekemistä luonnon kanssa. Raakuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat osa luontoa, niin myös ovat niiden vastakohdat, myötätunto ja tasa-arvo. Osa luontoa on sekin, että oikeuden edessä kaikki ovat saman arvoisia ja heitä tulee kohdella samoin kuin itseään. Luonto tarjoaa puitteet, ihminen tekee valinnat.

Vao ja  pimeys on vanha allegorinen vertaus monissa kulttuureissa. Materian maailmassa niillä on selkeä selitys, ihmismielessä niiden ero on eksistentiaalinen. Ysilö kokee olemassaolon voimakkaasti ja haluaa tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä.

Kun vanha Rooman valtakunta jakautui, kehittyi lännessä suuntaus joka korosti lakia ja oikeutta. Valtakunnan itäisessä osassa saivat tunteet ja värit enemmän merkitystä. Se puhui kreikkaa. Uskonto ei ollut sanaristikko jossa sanat piti panna oikeaan järjestykseen. Se oli enemmän näky, jossa väreillä ja äänillä oli keskeinen merkitys. Tuo näky kumpusi syvätä ihmisyyden sydämestä, aivojen oikeasta lohkosta.. Oli tärkeämpää kuunnella ja katsella kuin lajitella järjestykseen.

Aineeellisessa maailmassa kuvaamataide ja musiikki voivat edustaa joko valoa tai pimeyttä. On valittava, ja valinta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elmä lähtee kehittymään ja miten se päättyy. Äänet ja värit sulavat ihmismielessä yhteen ja luovat tunnelman jossa elämän perusta avautuu. Tuntuu kuin silmät avaisi ja valo syrjäyttäisi pimeän. Kaikista äänistä ihmisen ääni on tutuin ja läheisin, mikään soittopeli ei sitä voita. Se ääni kumpuaa syvältä mielen pohjalta ja siinä erottuvat toivo ja rakkaus. 

Ja hämmentyneenä minä sitä kuuntelen.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä.

Jumalan poika, elämän antaja, kohtuullista on, että sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä vesataan

Ehtooveisun sanat ovat vanhat, mutta niissä on taustalla voimakas kaipuu turvasta. Se on pimeyden pelko, jonka ranskalainen kirjailija Patrick Modiano  ilmaisi näin: Ja elämämme, eikö sekin haihdu iltaan yhtä nopeasti kuin lapsen murhe. Nietsche puolestaan totesi, että Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle ja seisovan horjumaaan.  (2025)

ASIASANAT  

Patrick Modiano. Ehtooveisu (alkuperäinen, ortodoksinen) .

Aatoksia:

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa

                                                                                                                

                                                                                                                                                   Finlandiakirja.fi

                                  

                          RITIIKISTÄ VÄHÄN                                       

                                                    LYHYTPROOSAA 

                                                                                                                                                                                           Komia taulu, jonka tekijää                                                                                                                                     en muista. Excuse me!

Lyhytproosa on suorasanaista puhetta tai tekstiä, joka pyrkii vain selvittämään asioita. Se on asiallista ja venkoilematonta, eikä sille ole luotu tarkkoja sääntöjä. Kaupasta ostamasi hilavatkaimen kera saat vekottimen kokoamisohjeet. Se kun myydään irrallisina palasina, joista vain sielunvihollimen osaa jotakin koota. Hänkin on usein neuvoton.

On myös lyhytproosaa, jota pitää katseleman kaunokirjallisesta näkökulmasta. Sellaista kirjoittivat monet menestyneet kirjailijat ja sellaisetkin, jotka aikalaiset asiantuntijat lyttäsivät alle kaiken arvostelun. Kafka on nykyään arvostettu klassikko, mutta harva häntä vieläkään lukee. Kun ei oikein ymmärrä, niin miksipä nähdä vaivaa ja lukea vaikkapa Erään koiran tutkimuksia tai Selontekoa akate-mialle. Daniil Harms kirjoitteli älyttömyyksiä ja potkittiin syrjään vallanpitäjien kirjailijayhdistyksesta. Bulgakov kuvasi kulkukoiraa, josta kasvatettiin neuvokas kommunisti. Eivätkä kaikki hyväksyneet Aleksis Kiveäkään.

Hoo Moilanen ei pidä itseään klassikkona, eikä sen puoleen oikeastaan yhtään minään. Hän pyysi joskus kriitikkoja arvostelemaan kyhäelmiään, joita hän nimitti lyhytproosaksi. Hän sai tunnustusta omaperäisestä tyylistä ja siitä, että tekstit ovat helppolukuisia. Mutta lyhytproosaa? Vähän ne ovat muka sinne päin. Mitähän se tarkoittaa, kun kuitenkin sanotaan ettei lyhytproosalla ole tiukkoja sääntöjä?

Alias Hoo Moilasella on käsitys, että kaunokirjallinen lyhytproosa voi olla kuin irti karannut villiori, se säntää sinne tänne ja potkii takajaloillaan kriitikoita, jotka yrittävät ottaa sen kiinni ja kytkeä liekaan. Ja vielä se rohkenee hirnuakin pilkallisesti yksivakaille ahdistajilleen.

Hoo Moilanen on vuosikymmenien aikana oppinut kunnioittamaan eteläamerikkalaisia kirjailijoita. Garcia Marquezia ynnä muita, jotka taitavat kirjoitella lumoavaa (maagista) proosaa, jota lukiessa ei pidä kurtistella kulmiaan. Sillä totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä koskaan kutsua todistamaan.

Niin se vaan on, että asiallinen proosa on kyllä kirjallisuutta. mutta kuitenkin se voi olla vain kuivaa raportointia. Lyhytproosasta ei tarvitse olla pitkä matka runoon eikä musiikkiin. Lue vaikka Renardin proosateksti Yölepakko. (x) Jos kuuntelet, sama lepakko voi lepattaa myös Schubertin Winterreise sarjan Liedissä Gute Nacht. (2025)

(x) Jules Renard: Kuvien metsästtäjä, Otava 1973, s. 28-29.

AATOKSIA:

Saanko nyt vihdoin vaipua rauhassa vanhuuden höperyyteen?

Sanotaan, että stressi valvottaa öisin. Minua se nukuttaa päivisin.

Skeptikko on kvarkki, joka ei näe maailmaa itsensä ulkopuolella

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

 Unet                                            Lyhytproosaa

                                                               UNIEN NÄKIJÄ HOO MOILASEN                                                                                                                                               KIRJAKAAPISTA,  ILMAN SITÄ                                                                                                                                                  HATTUA.  Öljy 2020 E. Honkasalo.  

On ihmisiä jotka väittävät, etteivät koskaan näe unta. He ovat sillä tavalla moderneja    ja selväjärkisiä. On sitten niitäkin ihmisiä, jotka pelkäävät uniaan niin, etteivät uskalla ajatella niitä eivätkä niistä puhua.Unien maailma on kiehtova ja usein myös pelottava. Se on järjetön eikä se noudata arkielämän logiikkaa. Unessa voi kävellä vetten päällä ja kulkea seinien läpi, unessa voi astua peilin maailmaan.

Unessa voi kaunis muuttua hetkessä rumaksi ja lempeä vihamieliseksi raivopääksi.

Ovatko unien hahmot todellisia, näkijän ulkopuolisia, vai ovatko ne pelkkiä hallusina-atioita? Aikojen saatossa on dokumentoitu unia, jotka ovat enteellisiä ja osoittautuvat tosiksi muutaman arkipäivän kuluttua. Tai vaikka heti aamulla. Ruotsalainen Sweden- borg näki Tukholman palon satojen kilometrien etäisyystä ja sai tiedon tapahtumasta vasta päiviä myöhemmin. Kulkuyhteydet olivat siihen aikaan (1600-luvun lopulla) hitaita ja pitkiä, ei ollut nykyajan puhelimia eikä autoja. Minun äitini näki unessa Suomen kartan, jonka raja oli vedetty väärin. Se lohkaisi Viipurin ja koko Suomen puoleisen Karjalan rajan taakse. Tämän unen hän koki ennen sotia, 1930- luvulla. Itse olen nähnyt unia, jotka ovat toteutuneet sellaisinaan joko seuraavana päivänä tai viikkoa myöhemmin.

Olen herännyt hyvin vaikuttavasta ja toden tuntuisesta unesta ja hereillä ihmetellyt sitä. Olen käynyt juomassa vettä kun suuta niin kuivaa, käynyt vessassa asioimassa tärkeitten yötehtävien parissa ja sitten, kun olen palannut takaisin vuoteeseen niin olen nähnyt jatkoa siiheh uneen josta heräsin. Minun uneni ovat yleensä lyhytfilmejä, niissä on monesti hyvin voimakkaita värejä. Niiden ihmiset ovat eläviä, mutta usein myös ai-koja sitten kuolleita. Hyvin todellisia, ääntä ja ilmettä, koko olemusta myöten.

Mistä tuo kaikki pursuaa aivoihin? Tulevatko ne jostain ulkopuolisesta lähteestä, vai onko se lähde minun omassa mielessäni. Mikä tunnetun fysiikan laki sopii ennalta näkemiseen ja siihen, että sodassa kaatunut mies palaa yllättäen kotiin juuri kuolinhet-kellään ja katoaa saman tien? Tietysti se selitetään niin, että jatkuva pelko saa näkemään olemattomia,vaan miten selitys istuu täsmälliseen ajankohtaan? Juuri siihen hetkeen, jolloin luoti lävistää hänensydämensä.

Paljon tähän maailmankaikkeuteen mahtuu selittämätöntä. Eivät katoa olemattomiin ilmiöt, joista ei haluta puhua, koska niitä ei ymmärretä. Jänis työntää päänä pensaa-seen kun pelkää, mutta ihminen pällistelee ympärilleen ja vaikenee. Minkä sille sitten teet, kun järki ei hyvksy kaikkea mitä mieli ja arkitodellisuus meille tarjoaa.

Voivatko unet kertoa jostakin muusta kuin näkijästään? Voidaanko unien avulla olla yhteydessä näkijän ulkopuoliseen ulottuvuuteen, kollektiiviseen tietoisuuteen? Unessa liikutaan rationaliteetin ulkopuolella. Aistitaanko niissa,  tai näyttäytyykö niissä jotain tietoisuuden ulkopuolelta? Onko unien näkeminen vain subjektiivista?

Kysymyksiä, joihin saa vastauksen vain unessa. (2025)

Viite: (Serafim Seppälä. Antiikista Bysanttiin. Unien maailma, Gaudeamus 2021, s. 268)

Asia:     Enneunet.   Swedenborg. .

  

 

TÄMÄ  SYKSY 

                                      

LYHYTPROOSAA

          

                  Syyshalavia  akvarelli  T.Yli-Rajala 1989        

                                                            

Alkusyksy on minulle läheisin vuodenaika. Olen herännyt siihen, kuunnellut kuinka sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Ehkä se on  muisto men-neisyydestä.  Keväällä pihaa reunustivat kukkivat omenapuut ja lämmin tuuli Laatokalta liekutti äidin pyykkinaruja. Kaksi vuotiaana minut johdateltiin polulle, jolla törmäsin vain sattumiin. Elisenvaaran asemalla veli roikotti minua kainalossaan, kun maatais-telukoneet hätistivät pakolaisia metsään.  Äiti  kantoi omaisuuttamme vaneri-laukussa. Suunta oli silloin kohti länttä, koti jäi Käkisalmelle jossa kansan sankariarmeijan upseerit takavarikoivat meidän uuden  ompelukoneen ja seinällä roikkuvan perintöviulun. Kolmekymppinen isä sai kylvyn kranaatin sirpaleista Kuhmossa ja Suomus-salmella,  halvaantui, mutta selvisi  toipilaana vielä Ihantalaan asti joukkueenjohtajaksi kesällä 1944. Siellä luoti lävisti vasemman olkapään. 

Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kun joku arvosteli evakkoja. Eihän niillä mitään ollut kun tänne tulivat syksyllä ja pers´aukista oli koko porukka. 

Ihmisen elämä on liekki. Kun se sammuu, nousee savu ja haipuu ilmavirtaan. Niin kato-avat ajatukset, tunteet ja muistot, katoavat suunnitelmat ja tietoisuus olemisesta. Läheisis-sä ja tuttavissa elää vielä hetken aikaa muisto, mutta aikojen saatossa sekin vähitellen ka-toaa. Miten kauan kuvat ja kirjoitukset kestävät? Eivät nekään ikuisia ole. Vain kuolema on, ja se on ikuinen.  

Äidin vanhemmat makaavat haudassa, joka on jäänyt tulvavesien alle, ja jonka vieressä vierastat kieltä puhuvat pojat potkivat palloa. Hautakivi on viety jonkun valloittajan asunnon porraskiveksi.

Kun rajat alkoivat aueta, eivät minun vanhempani halunneet käydä katsomassa nuo-ruutensa maisemia. He olivat katkeria, eivätkä oikein ymmärtäneet niitä jotka kävivät siellä vannomassa ikuista ystävyyttä ja kuuntelemassa kohteliaasti sitä propagandaa, jota oli sinne tuodulle uudelle väestölle syötetty.  Turisteille esiteltiin heidän entisiä kote-jaan omaisuutena, joka oli valtaajille annettu ikuisesti ja ihan oikeudenmukaisesti. He olivat vapauttaneet maan fasisteilta. Meidän keskiluokkaiselta perheeltä.

Historia ei toista, se vain matkii itseään. Kun katselee ja kuuntelee maailman tapatumia tänään, ei voi muuta kuin ihmetellä miten lyhyt muisti ihmisillä on. Ihmetellä sitäkin, mi-ten haluttomia he ovat tunnustamaan, että kaikki on tapahtunut jo aikaisemmin ja tapah-tuu jatkuvasti uudelleen. Sielunvihollinen hallitsee, vaikka sitä ei haluta myöntää. Sen tu-hoamat kaupungit nähdään päivittäin televisiosta. Se kiduttaa ja tappaa ihmisiä joita se haluaa johtaa paratiisiin. Sen omatunto on musta ja sillä on pyövelin huppu päässä. (2024)

POHORINTOJA:

Jos hymyilet, älä naura. Jos naurat, naura vain itsellesi. Kaikki tosikotkin ymmärtävät sen taidon.

Murhaajankin poskella on joskus lapsena vierinyt kyynet

Jokaisesta ei ole kukkopojaksi taiteen tunkiolle. Riittää kun osaa kiekua.

Joidenkin on vaikea uskoa, että se mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Vain saatana on voinut epähuomiossa keksiä sähkökitaran

Venäläisillä on niin laaja isänmaa, etteivät he tiedä missä se on

Tutkimukset osoittavat, että kaikissa sukulaississa on tippa minun vertani

Asiasana:Vanha Suomi (=käsite)

Post scriptum

Isäni oli lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa hänellä oli 500 vuotta vanhat sukujuuret. Äiti oli Viipurin karjalainen. Hänen sukujuurensa Karjalassa yltävät jääkauden jälkeisiin muutto-aaltoihin. Isän sotilasammatin takia heidän nuoruuden maisemansa ja elämänsä olivat Viipurin ja Käkisalmen seuduilla, Vanhassa Suomessa.  

VALOKUVA: SYKSYLLÄ 2019

 VIIALASSA  ARJA YLI-RAJALA.

    

I

SINITIAINEN

lYHYTPROOSAA

                                                    

                                                                                           Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

Terassin ovi oli auki. Jokin häivähti silmäkulmassa, ja näin sinitiaisen joka räpytteli hädissään lasiruudun edessä. Taisit vähän eksyä, kysyin pelokkaalta linnulta. Mistä sinä siihen tulla tupsahdit?

- Minä putosin, lintu räpytteli hädissään. Sinun veljesi ampui minua ritsalla ja minä putosin oksalta tähän.

Muistin tapauksen. Siitä oli nyt noin kahdeksankymmentä vuotta. Keräilin mustikoita koivumetssä, parakkikylän vieressä ja viheltelin Tähti ja meripoika valssia. Se oli kai noihin aikoihin muotia, en oikein muista. Keräsin marjat siihen rivalliseen kannuun joka on vieläkin ehjänä tallessa, asiakaapin päällä. Sen pin-taan on maalattu sinisiä kukkia toista sataa vuotta sitten. Kävelin mustikka-mättään ohi ja kumarruin katsomaan maahan. Siinä makasi kuollut sinitiainen, siivet avuttomasti levällään ja toinen silmä vielä vähän raollaan. Lintu oli hämmäs-tyneen näköinen.

Minua säälitti lituparka, joka oli kesken kesän riemuja livertänyt äkkikuolemaan. Veli oli ampunut sen ritsallaan. Hän oli tehnyt sitä jo aiemminkin ja näytti jotenkin nauttivat toimistaan.

- Miksi sitä niitä ammut, kysyin veljeltä. Niillä on pesä ja poikaset, etkö ajattele miten niiden nyt käy?

Veli ei vastannut. Hän oli sulkeutunut ajatuksiinsa ja minä tiesin mikä häntä vai-vasi. Sama huoli kuin minuakin. Kotona oli riitaa, se toi elämään epävarmuutta ja kytevää vihaa. Ei oikein tiedetty mihin sen kaiken suuntaisi. Hän kohdisti vihansa iloiseen sinitiaiseen, minä viheltelin huo lettomana Tähti ja meripoika valssia, vaik-ka olin hyvin huolestunut ja minua ahdisti. Potkaisin linnun raadon syrjään ja lähdin kotiin, tein ristinmerkin. Kannu oli täysi mustikoita.

Tiainen alkoi nyt taas räpytellä terassin ikkunalla. Auta minut täälttä ulos, se liversi. Haluan lentää takaisin sinne kotikoivun oksalle ja laulaa kesken jäänyttä säveltä. Sinun veljesikin on siellä, mutta ei hän enää ammu meitä ritsalla. Hän vain kävelee siellä edes takaisin ja katselee ympärilleen kuin olisi eksynyt.  (2025)

AATOKSIA.

ON TODELLISUUKSIA JOITA EI VOIDA TODISTAA

 ENSIMMÄINEN ÄÄNI, JONKA LAPSI KUULEE ON ÄIDIN SYDÄN

SMALL TALK. kESKUSTELUN KANSAINVÄLINEN ULOTTUVUUS.

            
 

KOIRAN HÄNTÄ

LYHYTPROOSAA

                                                          

Kävelin taas sitä pitkää soratietä jolla olin nähnyt koiran juoksevan. Minua kiukutti jokin, mutta en yhtään muista mikä. Ehkä syy oli siinä, mitä lähtiessä kirjoitin. Arvelin että sitä nyt ei kukaan koskaan lue, lukijoilla ei ole tarpeek-si yleissivistystä. He eivät erota kuivaa raporttia kirjallisesta taiteesta, siitä että sanoilla voi maalata impessionistisen hetken kuvauksen asiasta, joka on tässä ja juuri nyt. Tai oli vielä hetki sitten, kunnes hän tuli ovesta ja keskeytti syventymisen.

Minähän etsin vain tietoa ja löysin yksinäisyyden.

Hän kysyi minulta aamulla olinko nähnyt sen kuvan autokolarista. En ole nähnyt, minä vastasin ja tuijotin hajamieelisenä kärpästä, joka pesi likaisia koipiaan sokerikipossa. Katselimme yhdessä kuvaa. Se oli kolarissa ruttaan-tunut uusi auto. Kaksi matkustajista oli viety pillit vinkuen sairaalaan, mutta onneksi auto ei ollut tärveltynyt ajokelvottomaksi. Kyllä sinunkin olisi jo aika luopua ajokortista, hän sanoi. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Monesti viisaus käy etpäässä takaperin ja huomaamatta.

Siksi lähdin vähän kiukkuisena aamukävelylle.

Kyllä hän tiesi, että minä lähetin ajokortin poliisilaitokselle jo kaksi vuotta sitten, mutta teeskenteli muistamatonta. Se oli piikki, joka sattui persuksiin vieläkin, mutta minkäs teet kun vaativat luopumaan. Kyllä minä ajaa osaa, vakuutin poliisille myöshemmin, mutta hän katseli vain muualle ja nyökytteli. Näen molemmat tien puoliskot yhtä aikaa ja ajan visusti keskiviivaa pitkin, minä häntä valistin. Vastaan kännykkään joka kukkuu vasemmassa rintatas-kussa ja annan katseeni viipyä kadulla kipittävän sääriparin tietämissä. Olen pirteä ja nopea älyinen, varhaista keski-ikää elävä (87 v.) emeritus kirjastotoi-men johtaja. Juuri sellainen, josta sanaotaan että jos et tiedä, kysy kirjaston-hoitajalta.

Vain viehättävä rouvani epäilee minun taitojani, en tiedä mistä syystä. Mutta nyt unohdin tyystin mitä olin kertomassa. Tuijotin siis edellä juoksevan koiran häntää kunnes se luikahti mutkan taakse. Rouva poistui nyt niskojaan nakel-len keittiöön, josta alkoi kuulua kahvikeittimen kohina. Minä muistelin sitä, mihin äsken jäin. Kärpänen pesi yhä koipiaan ja mollotti minua verkkosil-millään: kärpäsen sielunelämää, mistä löytäisin sen tunkion? Se oli epä-luuloinen, ja syystäkin, koska suunnittelin sen likvidoimista. Olin autoritaa-rinen isäntä.

Entä se kirjoitus? Nyt muistin, että anoin pankista lainaa remonttiin. Koira jonka häntää seurasin katseella, nuuski minun työhuoneeni nurkasta homet-ta. Mitään se ei sanonut, mutt sen katseesta näin, että jotain kohtalokasta oli nurkasta löytynyt. Mieleen juolahti assosiaatio kirjallisuudesta, sillä olin juuri päättänyt romaanin jossa ei ollut kunnon alkua eikä loppua, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli saanut loistavat arvostelut ja uteliaat juoksivat sitä kyselemässä kirjakaupoista.

Ajoin vieraan koiran nurkistamme ulos ja lähdin kävelemään.

Vähän turhautuneena ja kiukkuisena jatkoin tarpomista ja pohdin, että minä tässä vaan kirjoittelen päivät homeisessa työkopissa ja tarkkailen syyllisen koiran pystyä häntää. Se on kuin kohtalon eteen heittämä huutomerkki, joka kehottaa lopettamaan kaikki turhat luulot omista kirjoitustaidoista. Sellaisia kun ei kertakaikkiaan ole. (2025)