MIES JOKA ETSI EILISTÄ

Lyhytproosaa ja symbolismia

                      

                                        Eilinen päivä hämärässä. Akvarelli T.Y-R.

Joka päivä hän saapui näyttöpäätteelle ja keskittyi siihen. Mitä sinä sieltä etsit, minä kysyin.Hän vilkaisi ohi mennen ja mutisi, eilistä päivää. Se on minulta kadonnut ja tuntuu siltä, ettei sitä kukaan muukaan enää muista. Tämä tässä on ainoa minkä minä osaan ja hallitsen. Hän taputti tuttavallisesti näyttäpäätettä. Kiinalaiset eivät pidä tuollaisesta lähentelystä, minä ajattelin. Mutta laitehan onkin japanilainen.

Poistuin paikalta ja jätin hänet laskemaan numeroita. Hänen kaltaisillaan ihmisillä se oli ainoa viihdyttävä asia tässä elämässä, he eivät osanneet muuta. Minusta numerot ovat epäluo-tettavia. Näen usein kuinka ne poukkoilevat paperilta lattialle ja kiiruhtavat työpöydän alle. Tehtaan pilli soi, kaivoin esiin ne vähät eväät jotka Elina oli minulle käärinyt voipaperiin. Seinien takaa, etäisyydestä kuului koneiden humina.

Hän siellä näyttöpäätteellä poltti savuketta. Pää kenossa hän tuijotti jonnekin, minkä näki tehtaan pihamaalla. Siellä palokunta kokoili letkujaan ja työnjohtaja kiroili huoltomiehelle. Arkipäivä lepatti pilven raosta, tihkusade piskotteli asvaltille. Hän seisoi ja näytti turhau-tuneelta. Eväspaperi kieri lattialla, se oli jotenkin säälittävä. Joku oli ne hänellekin antanut aamulla, ehkä he olivat vaihtaneet muutaman sanan sen jonkun kanssa.

Ehkä jotakin oli jäänyt puhumatta.

Palasin omalle työpaikalleni näkemään miten tärkeiden asiakirjojen tekstirivit aaltoilivat kuin laineilla. Minua huolestutti jokin jota en osannut määritellä tarkemmin. Korviin kantautui jostakin hyvin hiljainen melodia. Se oli Händelin Passagalia. Se toistui loputtomiin, mieliala alkoi masentua. Hän joka seisoi näyttöpäätten luona ja tuijotti ikkunaa, alkoi koota tavaroita ja tunki ne laukkuunsa. Katsoi minua ja sanoi: hei nyt sitten, ja nähdään.

Useita viikkoja ehti kulua eikä enää nähty. Kun seuraavan kerran kuulin hänestä, sain tietää että hän oli ampunut suuhunsa ja hänen verensä oli peittänyt kaikki tärkeät asiakirjat. Ne olivat niin tärkeitä, että ulkomaalaiset turistit yrittivät päästä niitä kameroineen filmaamaan.

Aatoksia:

Mihkä piru ei itte kerkiä, niin sinne se lähettää pahan akan (Sananparsi Virroilta)

Onko mitään rasittavampaa kuin väittely opportunistin kanssa

Olen ellipsi, joka ei löydä keskipistettään

2

                                  

 

 KAUNO JA KERTOMA       Lyhytproosaa 

Motto: Paitsi esineet, myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia. (Daniil Harms)

                                                                        Kuva:Juho Joona Yli-Rajaala

On olemassa kauno- ja kertomakirjallisuutta. Ohje siitä, miten hilavatkain kootaan, kuuluu jälkimmäiseen kirjallisuuden lajiin. Samoin sotaväen ohjesääntö ja suuri osa nykypäivien romaaneista. Tämän lajin kirjallisuudelle on ominaista tarkka arkitodellisuuudessa pitäytyminen. Se on realismia parhaimmillaan. Ei poukkoilua asiasta toiseen eikä liikaa tunteilua. Pilvestä sataa aina vettä, joka on joko nestemäisessä tahi lumen olomuodossa. Elatiivin käyttö vetenä tai lumena on vanhan aikaista. Totuutta ei kaiveta esiin päättelemällä tai käyttämällä Occamin partaveistä. Ei sitä tarvitse kaivaa, koska totuus tiedetään jo etukäteen. Se on toimiva hilavatkain tai rivakka toiminta komennolla riviin järjesty, tai lakki päästä! Määrätietoinen pyrkimys kuivaan ja mielikuvituksettomaan tyyliin johdattaa kirjailijan varmimmin Finlandiapalkintoon. Romaaani on ainoa varteen otettava kirjallisuuden laji.

Entä mihin minun oma kirjoitustyylini kuuluu? Olen anakronisti ja noudatan renvallilaista historian metodiikkaa nurin kurin. Menneisyyden  tapahtumat liitän nykypäivään ja elän uusromantiikan ja symbolismin pyörteissä. Siis jälkijunas-sa, arkinen realismi minua kuvottaa. 

Sana ”kauno” on häkellyttävä ja sitä pitäisi välttää. Se antaa käyttäjästään vanhoillisen vaikutelman eikä sovi millään ilveellä liberaaliin luokkayhteiskuntaan. Kaunokirjalliuudessa asiallinen kerronta eksyy helposti sanojen labyrinttiin ja lehmätkin voivat nousta siivilleenn. Siinä kuvattu ökyrikas yhteiskunnan tukipylväs voi saada hermoromahduksen ja jakaa omaisuutensa köyhille ja sairaille. Hän voi soutaa saareen ja elää siellä yksin, tai hän liittyy luostarin veljes-kuntaan.

Kirjallisuuden tyylimuotona kauno on monesti ollut kohtalokas. On kirjailijoita jotka on erotettu kirjailijaliitoista ja ohjattu työleirille. On niitä jotka eivät ole kelvanneet yhteiskuntaan, vaan heidät on ohjattu mielisairaaloihin tai jätetty yksin keskelle kaupinkia. On kirjailijoia jotka ovat kituneet nälkäkuolemaan siksi, että yhteiskunnan tuki kohdistetaan  kilpaurheilijoille. Jos vielä vertailemme sanoja kauno ja kertoma, havaitsemme, että kauno on kauniimpi. Siksi että siinä on tuo nätti diftongi AU. Onnistuakseen saamaan kriitikoiden ylistystä, on kirjailijan kylläkin karsittava diftongit mahdollisimman vähiin ja viljeltävä hulvattoman paljon possessiivisuffikseja (omistusliitteitä suom.), koska lukijat ovat niin vähälahjaisia, etteivät muuten ymmärrä kenestä on kysymys ja miksi. Kunnon kirjailija muistaa myös lausua hämäläisittäin upeeta ja biisii. (Musiikkitermi).

Vaan jossakin elämän vaiheessa voi kirjailijalle käydä niin kuin Nietczhen Zarathustralle. Hän jätti luolansa säteilevänä ja vahvana kuin aamuaurinko, joka ilmestyy tummien vuorten takaa. Ja niin hän katsoi ympärilleen, räpytteli silmiään eikä nähnyt ketään. Kirjoittajana minä itse taidan olla anakronisti. Uusromantiikka, symbolismi ja eksistentialismi ovat minun genreni. (2025)

Post scriptum: minä syön päivittäin B-12 vitamiinipillereitä, että järki ja muisti pysyisivät kunnossa. Kauno ja kertoma on siitä nyt todisteena. Testosteronia haluaisin myös nauttia, mutta vaimo väittää, että se tekee minut rauhattomaksi. 

Aatoksia.

Faaraon sisälmyksiä ei osattu pakastaa. Aisa on harmittanut häntä jo neljä tuhaatta vuotta.

Pitkillä askelilla poliitikko  ehtii nopeamman helvettiin.

                                        

                                                                                                                    Kuva: Uusromantiikkaa. Akvarelli . KertuYli-Rajala

aa. Akvarelli t.Yli-Rajala 2020.

 MATKALTA ROSEMARYN LUO

Lyhytproosaa ja symbolismia

Katynin luutnantti.

Näyttelykuva, Vaasa 1988(?) hiili. T.Yli-Rajala

Ikkunasta katsoin kun juna lähestyi pysäkkiä. Kokosin matkatavarat mukaan ja astelin vaunusillalle. Siellä joku pitkä mies nojasi vaunun oveen, ja meille kehkeytyi kiinnostava keskustelu. Onko matka mihin, kysäisin mieheltä. Rikoin hiljaisuuden, jonka minun saapumiseni oli saanut aikaan. Hän mulkaisi ylimielisesti ja sytytti mahorkan. Mieshän on vakoilija, minä ajattelin ja vedin henkeä. Hänellä oli vasen käsi housun taskussa, siis selvästi liipaisimella.

Jatkoin nihkeästi alkanutta keskustelua. On tässä taas pidellyt ilmoja. Sadekuuro yllätti, niin että olen ihan märkä yltä päälä. Onneksi Rosemarylla on kokemusta terveyskeskuksesta. Hän pesi siellä vainajia aina kun niitä ilmaantui.

Ja kukahan tämä Rosemary on, saanen kysyäni mies sanoi ja yskäisi viranomaisesti. Hän on minun kihlattuni, minä vastasin ylpeänä.Tapasimme viime kesänä tangomarkkinoilla ja hän hullaantui heti minuun. Vaikka eihän se mikään ihme ole, jatkoin vielä merkitsevästi.

Minä olen muusikko, mies esittäytyi jo vähän ystävällisemmin. Vasemman housun lahvin seutuvilla kohoili parabellumin kahva. Näin sen mytyn ulkomuodosta hyvin. Mies hymyili ja alkoi hyräillä sitä baritonisooloa Shadow of your smile. Sehän taisi olla Gerry Mulliganin soolo. Minun teki mieli vessaan, mutta juna hidasti nyt vauhtia ja lähestyi pysäkkiä. Jo kaukaa näin Rosemaryn huitovan tervehdystä. Hämmästyin kovin kun hän lä hestyi tuttavallisesti muusikkoa.

- Mennään heti rokkifestivaaliin, Rose intoili. Mulla on liput kaikille ja sinähän tämän maksat, hän vilkaisi minua ohi mennen.

Siinä hän käveli muusikon rinnalla ja hymyili minulle kauniisti.

Tanssilava oli metsän keskellä. Jo kaukaa kuului ulina ja paukutus mikä häiritsi kuuloaistia. Paikan päällä näytti kuin olisimme saapuneet kannibaalien kevätkarkelohin, vaikka oli syksy. Joku siellä kiekui kaula ojossa ja meno oli riehakasta, osa porukastaa seisoi kuin halvaantuneena ja ojensi käsiään tervehdykseen. Sieg Heil? Se oli selvä joukkopsykoosi. Silmissä tuijottava katsa.

Mitä? Onko tämä joku NSDP.n tilaisuus, minä tiedustelin.

Vaan muusikko oli nyt päässyt elementtiinsä.Hän huomasi soittopelin nurkassaa ja ryhtyi toimeen. Sormet tanssivat cembalon hampailla, häntä heilui tahdin, jalka polki pedaalia. Mikä olikaan soittajan soitellessa  kun virittäjä oli kadonnut jäljettömiin?

Krouvikansa polki, nosti tekojalkaa, ruostehäly kauas kalkkaa. Soittajan oli sormissa se jokin, ja autiolla maalla Salvador suitsitti palavaa kirahavia. Rosemary näytti vähän vaivautuneelta, minä vielä enemmän.

Katsoin biletystä. Täälläkö tuo Rose päiviänsä kuluttaa?

Mestari vain päätään vatkaa, metrin pitkää tukkaa nakkaa. takin helmat maata laahaa, hymy kulmahampaat paljastaa. Hei hulinaa, soitto tässä kapakassa aina kannattaa. (30.11.1967)

En muista Vaasan näyttelyn ajankohta ihan varmasti. Muusikon esitys on vuodelta 1967.

Asia; The SHADOW OF YOUR SMILE, GERRY MULLIGAN

                             

                                                            Rosemary bilettää

ON ILTA HIIPINYT HÄMÄRÄÄN

Symbolistista lyhytproosaa                             

             

Akvarelli 2018 Kerttu Maria Yli-Rajala

Vielä syyskuussa, paljon ennen  joulun aikoja me isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon har-jalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli käätyny vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minua kohti.

- Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken, ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, minä kehaisin. Aina silloin tällöin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä minua ihastuttaa todellisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnella väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet. Ja varsinkin näin syksyllä.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen lahveista roskat ja lähteä taas nukkumaan.

Mennyt aika ja tämä hetki eivät ole kieliopillinen ongelma. (2025)

Runoilija Jyri Schreckiä (1927-1982) muistellen, 

PÄIVIÄ, SATEITA, 1962

Nopea päivä silmien yli, luomien reunaa aurinko kulkee                                                                  

 hiusten lävitse palava lintu                                                    Poimi lumpeet joka ilta, sitoi seppeleen  hiuksiin          

                                                                                                 katsoi kuuta         

                                                                                                  ilta illan jälkeen    poimi    syvemmältä                                                      

                                                                                                                                

                                                                                                 Lola Astanova. Chopin nocturno op 9 no 2

                                  

                                                                                                                                                                                                                         

                                                            

               

      Ä LÄ  PELKÄÄ PIMEÄÄ

Lyhytproosaa  

   

 

Ajan voi unohtaa vain sitä käyttämällä.

(Charles Baudelaire)

Kynttilä jäi palamaan kirjoituspöydälle. Valon lepatuksessa ehdin nähdä vielä pitkän käden, joka luikersi kohti peiton kulmaa. Älä pelkää pimeää, ääni kuiskasi. Minä olen tässä, ja ennen pitkää huomaat, että Sokrates oli oikeassa. Me elämme, vaikka aika on nyt lentänyt tähän hetkeen ja pysähtynyt. Anna sen huokaista.

Sokrateskaan ei tiennyt, oliko unessa vai valveilla.

Uni alkaa hitaasti ja huomaamatta, se tähtää heti yllättävään suuntaan. Näen etäiset tapahtumat menneisyydestä. Ne ovat kuin välähdyksiä, ja nyt aika lehahtaa lentoon ja pysähtyy tähän hetkeen, äkkiä ja varoittamatta. Maalasin iltapäivällä uuden taulun täplätyyliin. Siitä muistui mieleen sama aihe ja tekniikka. Olin maalannut suuren 140 kertaa 140 sentin kokoisen taulun, josta oli tarkoitus räpsäyttää valokuva. Se oli kerrassaan onnistunut ja komea. Yöllä roihahti auto tuleen ja poltti koko rakennuksen ja taulu upposi ikuisuteen.

Aamulla kun heräsin, oli pitkä käsi luikerrellut taas vuoteen alle. Kynttilä oli sammunut omine aikoineen ja huoneessa tuntui kevyt palaneen muisto. En ollut taaskaan varma siitä mikä oli totta.Totuudella on klovnin kasvot, se virnistelee aina kevytmielisesti eikä sitä pidä huutaa koskaan apuun.

En siis huutanut. Kokosin maalaustarvikkeet, pensselit ja veitset, öljy- ja akryylivärit pieneen pahvilaatikkoon ja vein ne vuoteen alle. Näin päivän valossa en nähnyt kättä, mutta tiesin että joku piti minua silmällä. Ajattelin, että Platonin mielestä unet kuuluvat sielun irrationaaliseen olemukseen, noituuteen ja hulluuteen. On turhaa uniaan pelätä, niitä ovat nähneet minua viisaammatkin. Vain materialisti tuntee sen klovnin, jolla ei ole oikeita kasvoja. Hän nukkuu yönsä ilman painajaisia, koska on mielestään perin juurin viaton.

On suoja melkein kaikkeen,  on suoja tulelta ja kylmyydeltä, on koilta, ruosteelta ja miltä vain.Vaan ei ole suojaa ihmiseltä. (Harry Martinsson: Aniara. (2025)

( julk. myös Lumooja 2025 )

Asiasana: Baudelaire.  Harry Martinsson: Aniara. 

Aatoksia:

Naisnäkökulma. Ehkä vika onkin siinä kulmassa.

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa venäläisten järjestämät vaalit.

Varomattomuus autiolla kadulla on uni.

Miksi kierrän sen kolmesti ennen aamua? (T.Yli-Rajala)

                                                               

                                                                                                                               Lola Astanova. Chopin Nocturno op 9                                                                 

                                     

                     
                          

 LUONASI JOS OISIN

Lyhytproosaa    

 

                                                                            Loukattu itsetunto. Akvarelli.

Kaipaan rauhaa tähän lyhyeen syyspäivään jota elän. Tiedän, että kun kellon tikitys päättyy, seuraa hiljaisuus ja kaikki on ehtinyt jo tapahtua. Pietaryrtit kukkivat taas niin kuin ne ovat kukkineet joka syksy. Hän kertoi minulle syrjähypystään, lomamatkasta etelään. Äänestä olin kuulevinani kostonhalua ja kaunaa. Hän oli vapaa eikä piitannutsiitä mitä minä ajattelin. 

Avoimin silmin hän minua sitten katsoi, puhumatta enää enempää. Meillä ei ollut tulevaisuutta, ei mitään yhteistä, se kävi nyt selväksi. Kello lähti lentämään, sillä oli hitaat siivet. Sen koikku kantauti kattojen yli ja sen varjo peitti minut. 

Olin taas yksin, ilman aikaa ja paikkaa, tämän unen rajapyykit olivat etäällä. Kerroin tästä Göstalle. Istuimme kiven päällä rinnan ja muistan mitä Gösta sanoi. Jos arvoitukseen ei ole ratkaisua, se on vastaus. Mutta mistä arvoituksesta hän puhui? Oliko lähteminen arvoitus vai ratkaisu. Ehkä lähteminen olikin vain runo. 

Minun rakkaani lähti etääntymään katua pitkin kauas pois eikä katsonut enää taakseen. Hänellä oli nelikymppisen itsetunto, ja minä olin se sika jota Gabriel Garcia Marquez tarkoitti kun puhui meistä. Garcialla itsellään oli samat kokemukset. Miten se olikaan, miehet ja siat? Niin minun rakkaanikin oli sanonut lähtiessään.

Ei tulevaisuutta muka. Mihin sitä enää tarvittaisiin, kun menneisyyttä oli jo vuosikymmeniä kaksi. Mirja rakkaani tuli takaisin jo iltapäivällä. Minä hyräilin vahingoniloisena vanhaa iskelmää luonasi jos oisin. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka minun itsetuntoani oli loukattu.  Pietaryrtit hehkuivat iltavalossa ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin. Mirja nouti kaapista viinipullon ja keskustelimme kiihkottomasti elämän tosiasioista. (2025)

Asia: Gösta Ågren

Mutta minä elän sateen ropinassa

vanhoissa valokuvissa ja entisaikojen papereissa

joita tuuli riepottaa (T.Yli-Rajala)

EN SAA ENÄÄ UNTA

Lyhyttä proosaa

                                                                      Kaarne harmaalla taivaalla

Yöstä irtosi lepakoita. Niitä riippui siellä täällä saunan oven kamanassa. Ne näyttivät ilkeiltä, mutta viattomiahan ne tietysti olivat. Ei niillä ollu mielipiteitä eikä kiinnostusta siihen, mikä minua vaivasi.Koira makasi tutulla paikalla lähtöä odottamassa. Se tiesi, ettei pääse mukaan, ja odotti siksi. Hyvä niin, sillä minua väsytti eikä soutumatka kaisikkoon houkutellut meitä kumpaa-kaan.

Illalla näin sen taas. Hahmo ilmaantui kaislikon takaa ja näytti kuin se olisi kahlannut vedessä suoraan kohti. Koira luimisteli korviaan ja murisi, Minä kuulin veden solisevan hahmon askelissa, näin sen tuijottavan minua. Koira rannalla haukahti ja murisi hetken, rauhoittui epäluuloisen näköisenä ja asettui taas makuulle. Kun nyt uudelleen katsoin hahmoa, se oli kadonnut niinkuin usein ennenkin. Ajattelin, että sillä oli lepakon silmät.

Nousin kiveltä jolla olin istunut ja puistelin housun lahkeista rantahiekat. Menimme mökkiin, koira ja minä. Hän asettui makuule oven viereen, koska oli tietoinen vartiotehtävästään. Kohensin punaisia hiilia takassa ja avasin soittimen. Orlandon misere, renesanssimusiikkia. Koira huokaisi, se oli helpottunut näistä iltahetkistä rantamajassa. Se ei lopsauttanut korvaansa edes huuhkajalle, joka huhuili rantakuusikossa.

Siitä oli tänään kymmenen vuotta. Hän lähti yksin uimaan kaislikon takaista syvännettä kohti, mitään sanomatta. Meillä oli ollut iso riita mitättömästä asiassta. Enempää en muista, koska takan hiillos jäi hehkumaan ja minä nukuin silloin mökissä uneen, josta heräsin vasta myöhemmin sairaalassa, paljon myöhemmin. Minulla oli häkämyrkytys. Eikä hän tullut takaisin, koskaan häntä en löytänyt ja me odotamme vieläkin, koira ja minä. Joku sanoi että hän muutti ulkomaille.

Koira makasi kerällä ,ja kuulin taas kuinka se huokaisi syvään ja liikehti rauhattomasti. Järveltä kuului ääntä, joka syntyy kun vedessä kahlataan kohti rantaa. Ihmiset ovat epäluuloisia, poliisi on kyllä jo lopettanut tapauksen tutkimukset. Hänet on kirjattu kadonneeksi, enkä minä saa unta kuuntelematta risahduksia ja ääniä järveltä.

Tunnen vain, että hän on täällä taas tänään.

ps. Unen logiikka voi yllättää. Muista, että syy ja seuraus ovat saman kohteen kaksi eri olemusta.

AILAHDUKSIA:

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille?

Nisumaa oli isäni ilo aamusin. Siinä kaikki. Ja sitten tuli iltapäivä räntäsateineeen.

Natsien esi-isän olivat tummaihoisia ja muuttivat 40000 vuotta sitten Eurooppaan Afrikasta.Sieg heil!