YÖSADE PIISKASI IKKUNAA




Paitsi esineet, myös liikkeet
ja toiminnot ovat leijuvia.
(Daniil Harms)

Yösade piiskasi tovin raivokkaasti ullakkohuoneemme ikkunaa. Veeran läheisyys sai minut kiihtymään, mutta ulkoa kuulunut pöllön huhuilu tärvelsi nyt orastavan rakastelun. Mistä jenkkilästä tuokin ilmaisu lienee kotoisin, ajattelin kiukustuneena. Rakastelu!  Voiko typerämpää ja pintapuolisempaa nimitystä keksiä vanhalle kulttuuriperinteelle, joka vielä toteutetaan aina samalla tavoin. Minä olin hänen laihojen reisiensä puristuksessa ja erotin hänen rintansa himmeästi kasvojen alapuolella. Veera oli kiepsahtanut selälleen ja raapi epätoivoisesti minua niskasta.

Joku kuului tulevan. Ovi työntyi hitaasti auki ja valokolmioon ilmaantui vanhan naisen pää. Pyyheliina huojui ja kieppui tämän luisissa sormissa, ja reumaattinen ääni kähisi: sun pitääs olla jo kiirus, Veera. Ja Veera kierähti tottuneesti syrjään, veti peiton korville niin että äkkiä olikin sysipimeää.

Koska tämä kaikki näytti sittenkin olevan vain unta, päätin turhautuneena lähteä ulos puistoon kävelemään. Leuto sää oli sulattanut ohuen lumipeiton ja hietakäytävät olivat käveltävissä. Minua vastaan haahuili hahmo jonka tunnistin kaupunginorkesterin konserttimestariksi. Tai mikä kapellimestari hän nyt olikaan. Minun kohdalleni ehätettyään hän pysähtyi, nosti hienostunesti hattua ja kumarsi.

- Sallikaa minun kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua, mies tiedusteli.
- Minä olen Veeran aviomies, vastasin hänelle mutta vältin kumartelua.

Korostin erityisesti sanaa aviomies, vaikka en asiasta aivan varma vielä tuolloin ollut. Minusta liika on aina liikaa, varsinkin jos tuntee itsensä aisankannattajaksi. Lohdullista oli kyllä havaita, että ei tämä mies mikään adonis ollut. Luihu naama ja pullahtava aataminomena. Pituuttakaan ei ollut kuin puolitoista metriä, arvelin tyytyväisenä.

- Tulin ilmoittamaan Teille herra hyvä, että olette nyt laillisen syytteen alainen siihen asti kunnes juttu on ratkaistu oikeudessa. Viittaukseni Veeraan oli saanut hänet epävarmaksi, mutta siitä huolimatta mies nosti toistamiseen hattua ja jatkoi mutisten matkaansa.

Tämä oli niitä Daniil Juvatsovin tyyppejä, tai ainakin hän on pahasti meidän asioihimme sotkeutunut, minä aprikoin. Mitäpä Veeran ja minun seurustelu jollekin oikeudelle kuuluu, mehän olemme saman värisiä ja eri sukupuoltakin. Daniilin tapaan mietin, että kun näen jonkun tulevan vastaan,
tekee mieli vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on hänen mielestään niin ihanaa hakata. Itse en ollut siitä varma, mutta päätin heti ensitilassa kokeilla.

LAMPUN VALOSSA



Ihminen, rakasta sinä vain
tässä unen unen unessa
Tänään eilinen on ennen vanhaan,
huomenna tänään on
muinaisuutta
(Kanginsju)

Sytytän nyt yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen ja mielessä pyörivät
arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Läheiset ja etäisemmät. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään. Kun terästän katsetta, erotan sinisiä pieniä kukkia jotka satavat sen läpi.

Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Annan
katseen kiertää huoneessa. Huomaan että peili on samalla paikalla kuin am-
moin sitten. Liekö unohtunut siihen vai jätetty tarpeettomana? Sen puisissa,
maalia hilseilevissä kehyksissä on vielä jotain tuttua. Muistan kuinka kahdek-
san kolmatta ikäisenä, siis vielä paljon myöhemmin, tuijotin omaa kuvaa kammatessani suavea pönsään,joka saunan jälkeen siirotti sinne tänne. Pei-
likuvat hämmentävät minua, koska niissä ei koskaan tuule eivätkä niistä le-
hahda ilmaan tuoksut. Lintujen laulua niistä ei voi kuulla, mutta jos oikein
keskityn, saatan erottaa peilikuvasta kolmesataa vuotta vanhaa musiikkia. 

Sinisen sateen läpi tihkunut musiikki on nyt kuitenkin vaiennut ja syvä hiljaisuus muhii jo autiolla pihamaalla. Ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu ja yritän palauttaa äsken kuultua säveltä. Oliko se Seeli Toivion esittämä Preludium Bachin sellosarjasta?

Vasenta olkapäätä kolottaa reumatismi ja siksi käännän nyt tuskastuneena
kylkeä. Eikä se ole ainoa kiusa joka minua vainoaa. Paljon muutakin kuin
jokin osa sellosarjasta on nykyään kadoksissa. Täytyy metsästää sanoja, ja
kun jonkin niistä saan lopulta kiinni, ei palaa mieleen syy miksi se oli niin täh-
dellinen. Ne ovat kuin Renardin yölepakot. Eivät ne ole ilkeitä, eivätkä mil-
loinkaan kosketa minua. Yön lapsina ne vihaavat vain tuohusten valoa ja etsivät pienillä hautajaishuiveillaan niitä, jotta voisivat sipaista ne sammuksiin.

Yön lepakoita on nykyään pilvittäin valoja sammuttamassa. Vain nukkumalla ja silmät sulkemallako niistä voi päästä eroon?

ERÄS ROUVA


Ajan voi uhohtaa
vain käyttämällä sitä.
Kaikki tapahtuu vain
vähä vähältä.
(Charles Baudelaire)

Eräällä rouvalla on erikoisia tapoja. En tunne kyseenalaista henkilöä, mutta huomioin herkästi oudon käytöksen. Eilen aamulla varhain näin hänen kiipeävän orapihlaja-aidan yli ja suuntaavan matkan kohti kauppakeskusta. Arvelin että tällä naisparalla on arkielämässään ongelmia. Ehkä hänen aviomiehensä pettää häntä jonkun kauppa-apulaisen kanssa. Siitäkö johtui tuo piikiikäs aitavalinta? Tai ehkä äijä on salahintti, jopa vaikka ekshibitionisti jonka kaikki koulutytöt tunnistavat. Joka tapauksessa miehellä on tummanpunaiset samettihousut ja takatukka nutturalla. Ja suuret silmälasit. Minun tarkoitukseni oli esittää häneile kutsu iltapäiväkahville huomenissa kello kolme.

Päätin seurata tuota vierasta naista ihan huomaamatta ja tavoittaa hänet sitten itse teosta, eli siis ostamasta linnunsiemeniä. Niitä sellaisia, joita pikkulinnut käyvät nokkimassa pihapuun telineestä. Sehän on sellainen, niin kuin yleisesti tiedetään, itse vasaroitu käsityö, jollaisia edellä jo mainittu vieraan naisen isäntä askartelee jou-tessaan ja lähettelee lahjoina ympäristön alkoholistikoteihin. Tällä seuraamallani naisella on muuten tavattoman suuret korvat, joihin on kiinnitetty pieniä kilikelloja. Siinä kävellessä yritin seurata niiden sävelkulkua ja päädyin Liediin die Wanderer an den Mond. Naisen astuttua kaupan ovesta sisään jäin minä seisomaan näyteikkunan eteen, sillä aioin nyt tarkkailla liikkeen asiakkaita. Tunnistin heistä useita, joille kaikille nostin hattua vuoron perään. Yleensä en paljon perusta hatunnostoista, ja siksi moni luuleekin minua perin juurin epäkohteliaaksi. Siinä joutilaana seisokellessa antauduin olosuhteiden pakosta juttusille sen vanhan rehtorin kanssa, joka potee dementiaa ja jolla on musta karva poskessa. Hänen rouvansakin survaisihe paikalle pyörätuolissaan jossa minun ihmeekseni oli moottori. Virisi kiinnostava keskustelu teiden risteyksistä, koska joku meistä ei ollut niistä ollenkaan selvillä. Naapurin rouvakin palasi ostoksiltaan ja heittäytyi mukaan tähän debattiin, joka oli saamassa kiihkeitä sävyjä. Oltiin monista risteyksistä ja niiden suunnista eri mieltä, mutta kun kysäisin häneltä miksi hän oikaisee orapihlaja-aidan yli, meni rouva jotenkin takalukkoon. Odotimme kaikin vastausta, mutta sitä ei ole saatu vielä tähän hetkeen mennessä, vaikka eletään jo heinäkuuta.

Illansuussa palasin takaisin kotipihaan ja mielijohteesta kävin mittaamassa orapihlaja-aidan korkeuden  ja pituuden. Näin oli hyvä varautua seuraaviin kahvikutsuihin, joista joskus puuttuu hyvä ja kiinnostava keskustelun aihe. Ehkä jotain sellaista kuin tämä edellä kuvattu sosiaalinen interaktio ja erään rouvan outo käytös.

EI MIKÄÄN


Mikä voisi olla vakavampaa
kuin ei mikään (Italo Calvino)

Sielu, olenko se minä?  Polvea jomottaa, pakotus silmissä on laantunut. Kukikas tapetti erottuu himmeänä ikkunasta kajastavassa aamuvalossa. Alavasemmalla erotan harmaan laikun. Pitäisi nousta ja valuttaa tipat silmiin. Yöpöydällä lojuu kuvakansio, öiset hetket. Loputon ja turhauttava yö, pää täynnä ajatuksia. En tiedä olenko unessa vai valveilla. Yhä enemmän olen alkanut elää unen ja valveen rajamailla, ei kenenkään maalla. Yöstä Omar Khaijam kirjoitti sattuvasti:

      Ja että kerran, yön vain lyhyen, kedolla hohdat niin kuin kaste sen
      mut aamun auetessa nouset, lähdet pois jonnekin, yks kaksi kadoten

Mikäpä on kedolla herätessä. Nousen taas yön jälkeen marrasaamuun tietämättä olenko nukkunut ollenkaan. On vaikea herätä kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, odottaako minua enää mikään tekemätön. Kello vain raksuttaa, mittaa olematonta aikaa. Viisari tikittää sekunteja yhä nopeammin, päivä päivältä kohti mustaa aukkoa. Jonain päivänä aika uppoaa tapahtumahorisonttiin eikä siellä odota enää mikään. Vai odottaako siellä ei mikään?

Mietin usein sitä mikä erottaaa eläimen ihmisestä. Sillä ei ole tietoisuutta itsestään, siis sieluako? Mietin ja muistan, osaan kuvitella tulevaisuuden. Tiedän että minä olen. Ajatus ikuisuudesta tuntuu masentavalta. Että kaikki tämä jatkuisi loputtomiin, samat ihmiset, samat juorut, kateus ja kilpailu. Taivaallisiin kultakaupunkeihin en halua uskoa, en kuoroihin enkä ylistyshymneihin. Minä jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Vaan nyt aika ajaa minua siitä kaikesta yhä kauemmas kohti mustaa aukkoa, josta kukaan ei ole palannut.

Mitä minä tänään tein? Heräsin varhain aamulla, keitin teetä ja unohdin lieden päälle kunnes havahduin kattilan kannen kolinaan. Tiputin tipat silmiin. Selasin lehteä, luin otsikot ja yleisön osaston vuodatukset. Katselin ikkunasta marraskuun maisemaa. Naapuri on hankkinut koiran. Kattilan kannen löysin myöhemmin jääkaapista, jonne olin sen hajamielisyyden puuskassa unohtanut. Johanna oli oikeassa. Hän epäili, että alan yhä enemmän sekoilla. – Miten sinun kävisi ellen minä olisi katsomassa sinun perääsi? Kun tuosta vielä ikäännyt, et muista enää edes omaa nimeäsi.
Yöpöydällä on kasa kirjoja. Stanislaw Jerzy Lec, Kafka, Omar khaijam, Renardin kuvien metsästäjä. Baudelairen Pahan kukat.

Epiikassa minua ei enää mikään kiinnosta, siinä tapahtumat etenevät liian määrätietoisesti ja aina on olemassa jokin lopputulos johon ovelasti johdatellaan. Kaaoksessa ei mikään ole niin arvokasta, että se edellyttäisi tyydyttävää loppua. Ei yhtään mikään.
Jos nyt suljen silmät, muuttuvat eideettiset kuvat eläviksi. Niiden hahmot alkavat liikkua ja kuulen ääniä. Vedän peiton korville ja käännän kylkeä löytääkseni sopivamman asennon. Polvea kolottaa reumatismi.

Eins, zwei drei. Die Liebe ist nur Zauberei. Se isän sodasta tuoma valokuva vaivaa mieltä. Ketä se esittää? Katson miehen jäätyneitä, avoimia silmiä. Hänelläkin oli taskussaan kuva jota usein esitteli. Siinä Lise ja pikku Erika istuivat puutarhatuolilla totisen onnellinen hymy kasvoillaan. Jossakin Nurnbergissä.
Haudattiinko tuo mies noin, silmät avoimina? Kävin joskus kauan sitten Norvajärven hautausmaalla ja löysin hänen nimensä kiveen hakattuna hämärästä hautaholvista, satojen muiden nimien joukosta. Nuo silmät ovat tuijottaneet valokuvasta minua siitä lähtien kuin murhaajaa, vaikka minä hänen eläessään olin vielä pikkupoika.

Käännän taas kylkeä. Tuntuu kuin korvassa olisi vettä, sama tunne kuin joskus saunan jälkeen.  Kuuntelen sydämen sykytystä tyynyä vasten: Mut aamun auetessa nousen, pois lähden jonnekin. Mielessä Italo Calvinon kysymys: mikä voisi olla vakavampaa kuin ei mikään.

 .

SELFIET

Miete:
Itseensä rakastuneen
on turha odottaa muilta
vastarakkautta


Tämä sosiaalinen kanssakäyminen on muuttunut yhä kiinnostavammaksi.
Ennen läheteltiin kirjeitä ja postikortteja tai soiteltiin puhelimella joskus
joulun aikoihin. Nykyään ei tarvita pitkiä selvityksiä siitä mitä kuuluu ja
miksi ei ole kuulunut. Riittää kun lähettää selfien, kuvan omasta naama-
taulusta milloin mistäkin. Eilen sain tuttavalta kuvan jossa hän irvisteli syn-
kän näköisesti Hampurin Reperbahnilla, tänään ilmoitti joku toinen liehto-
vansa jossakin Etä-Aasiassa. Mitä muuta siellä tekemässä, siitä en saanut selvää, mutta kovin näytti äijä rasittuneelta. Hänellä oli ruoansulatusvaikeuksia ja ripuli.

Lähetin molemmille kuittauksen ja kiitokset selfien kera. Otin sen täkäläi-
sen vesitornin juurella, naama päin kellastunutta lepikkoa ja toivotin heille
pitkää lomaa. Ilmoitin samalla että vatsani toimii hyvin ja olen kaikin puo-
lin hyvin tyytyväinen, paitsi en oppositioon. Se kun on aina tyytymätön.
Eikä tällä ole mitään tekemistä politiikan kanssa, sillä mehän kaikki kolme
olemme opportunisteja. Elämä näin on helpompaa.

Koko tuo muotioikku, selfie on osoitus siitä mihin ollaan menossa. Kohti
yhä täydellisempää itsekkyyttä. Ei sillä väliä miten muilla menee, kunhan
vain minulla menee hyvin. Eikä sillä ole väliä miten muualla menee, kun-
han vain meillä on noususuhdanne ja talouskasvu vakaasti ylöspäin. Hyvin-
vointivaltio. Meidän tuleville polville, jos sellaisia yleensä enää on, pitää jäädä luonnonvaroja. On aivan luonnollista, että minä saan tehdä pitkiä lentomatkoja lomakohteiisiin ja ostaa turhia teknisiä vekottimia sadoilla euroilla koska naapuritkin niin tekevät. Mitä se meille kuuluu jos noilla sadoilla euroilla olisi voitu ruokkia satoja nälkäisiä lapsia. Tai auttaa sairaita paranemaan. Kyllä
Lääkärit Ilman Rahoja –yhdistys heistä huolen pitää ja vallanpitäjät saavat
aseensa.

Vaan mitä dementiaan tulee, niin sehän ei tule kello kaulassa. Minulle sat-
tui nyt merkillinen tapaus, aivan kuin Daniil Harmsille. Unohdin yhtäkkiä
kumpi tulee ensin, seitsemän vai kahdeksan.

                    Esitän kiitokseni useille kritiikin kersanteille sekä Rimmin

                    kaupungin Vapaapalokunnalle pyyteettömästä tuesta ja

                    arvokkaista neuvoista joita olen näiltä mainituilta tahoilta

                    saanut oheista narratiivia kirjoittaessani. 

KOKOUS


Mietteen aihe:
Ote kokouspöytäkirjasta, jossa 
ainakin yksi nuija oli paikalla.

Tarkoitus oli, että kaikki samanhenkiset kerääntyvät yhteen ja vaihtavat erimielisyyksiä.
Heti alusta lähtien huomasin, että syntyi ryhmiä jotka pälyilivät muita osallistujia, kuiskivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä katseita. He hyväksyivät äänekkäästi toistensa mielipiteet, vaikka olivatkin muka eri mieltä. Tässä ryhmässä vallitsi opportunistinen tasa-arvo ja se noudatti demokratian orwellilaisia periaatteita. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ryhmän puheenjohtaja on kaikkein tasa-arvoisin. Hän ammentaa tietonsa ja taitonsa lähteestä jota ei saa mainita ääneen, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat. Se on ryhmäpäätös.

Joku saattaa hyvinkin luulla, että minä, asianosaton olen vainoharhainen. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä jokainen kokouksen osallistuja tietää, että tulin paikalle kutsumattomana vieraana ja vieläpä äärimmäisen epätietoisena.

Sihteeri kääntyi huolestuneena kuiskuttelemaan puheenjohtajan kanssa ja tämä heitti minuun myrkyllisen silmäyksen. Moni pää kääntyi tähyilemään ikkunamaisemia, vaikka ulkona ei edes satanut. Arvelivat että minä edustan väärää puoluetta. Joku pieraisi äänekkäästi. Puheenjohtaja nosti nuijaa ja löi sillä ainutta viatonta paikallaolijaa, nimittäin pöytää. Hänkin on täällä tänään, mies tai nainen, tai ehkä hän on vain henkilö tai muu, hän sanoi. Joka tapauksessa  viimeinen pykälä on jo käsitelty ja päätös on, että jätämme paperit toistaiseksi pöydälle ja riennämme juomaan puheenjohtajan kälyn tarjoamat kahvit.

Kesken jäänyt asia kuohutti meitä vielä niin, että päätimme kahvin jälkeen jatkaa kokousta siihen asti, että siitä maksettava tuntipalkkio ehtisi nousta yli kipurajan. Kokous jatkui myöhemmin kohdasta muut asiat. Kiivasta keskustelua syntyi aiheesta onko kysymys nyt sukupuolesta, sillä ilmaisu ”muut” hämmensi joitakin luottamushenkilöitä. He eivät halunneet edustaa muita kuin perinteisiä arvoja, joten käsite muut oli heille vastenmielinen. Muut puolestaan pahoittivat tästä mielensä, ja niinpä puheenjohtajan nuija päätti kokouksen erimielisesti. Asian puimista jatketaan ensi viikolla, jolloin nuija on jälleen paikalla ja parhaassa tapauksessa niitä on siellä useitakin.

Päätin turhautuneena poistua kokouksesta ja piipahtaa rautakaupassa, sillä olin jo kauan ja vakaasti harkinnut, että vielä joskus ostan kilon galvanoituja rautanauloja.

JOKA ITSENSÄ TUNTEE


Miete:
Autiolla maalla Salvador
suitsittaa palavaa kirahvia.
Kaukana vuoret.

Levysoittimesta kantautui gregoriaanista laulua, muuten oli aivan hiljaista. Annan käsi pysähtyi liikkeestä kuin valokuvausta varten. Suupieleen virisi hätäinen, pelokas juonne. Minä en jaksa enää, hän sanoi. Hartiat lysähtivät säälittävästi ja takaapäin näytti kuin itku ei olisi enää kaukana.

-Mitä sinä et jaksa, Anna?
-Tätä arkielämää. Me ollaan aina työssä eikä meillä ole enää mitään yhteyttä. Tuntuu että
elämällä ei ole enää mitään annettevaa.
Tässähän minä nytkin olen, ajattelin. En käy pitkillä lenkeillä, en pelaamassa lentopalloa enkä istu kapakoissa oluella muiden vähä-älyisten kanssa.

Ja päivät hän itsekin on työssä, ajattelin vielä ääneen.

- En minä sitä tarkoita, Anna sanoi. – Tuntuu vain niin tyhjältä, ei ole enää mitään sellaista mitä kiihkeästi odottaisi tältä elämältä.

- Paitsi kuolema, minä sanoin ja kaduin saman tien sanojani.

Näin keskustelu eteni ja sen päätteeksi  Anna huokaisi. – Kun elämä alkoi tympiä, päätin kiinnittää huomion milloin mihinkin osallistumiseen. Piti muka juosta palavereissa ja kapakoissa, myyjäisissä ja lääkärissä.Oli rakkovaivaa ja päänkipua, turvotusta ja masennusta. Ja nyt minä olen vain kyllästynyt, Anna lateli kuin ulkoa opittua litaniaa. Hän laski harjan kädestään pöydälle, irvisti peilikuvalleen: minä olen vanha.

Katsoin Annaa. Ei hän vielä vanhalta näytä, varsinkaan jos pettää itseään ja meitä muita noilla meikeillä. Taitavasti ja tehokkaasti. Hämärä valaistus tekee meistä molemmista nuorempia. Ja ilta on siksi hyvää aikaa, syksy vuodenajoista paras. –

- Ei sillä ole merkitystä mitä sinä itse luulet, sanoin hänelle. Tärkeää on se, millaisena ihmiset sinut näkevät. Niin sinä voit löytää itsesi ja päästä tasapainoon. Näinhän on sanottu: missä teidän aarteenne on, siellä on teidän sydämenne. 

- - Siinäkö kaikki, Anna kysyi epäluuloisesti. – Niin että se paljon puhuttu taivas onkin  vain kuvitelma josta saa sisäisen rauhan. Sano tämä ihmiselle jota kidutetaan hengenlähtöön asti. Sano se lapselle jota joku sairas psykopaatti parhaillaan kuristaa tai pakottaa miinakentälle tai ihmiskilveksi. Sano mikä tai kuka on ihmisen todellinen turva kaikissa elämäntilanteissa?

Anna oli nyt löytänyt mielensä pohjalta ikivanhan kysymyksen. Se on nimeltään teodikea-ongelma. Miten kaikkivaltias ja täydellisen hyvä voi sallia kaiken pahan jota pakottaa meidät  katselemaan ja kokemaan?. Siinäkin täytyy  palata omaan itseen. Kaikki käsitteet ovat meidän itsemme luomia, hyvä ja paha, moraali. Suurin ihme maailmankaikkeudessa on ihminen, jolla on vapaa tahto tehdä valintoja. Joidenkin mielestä se on meille annettu kirous.

Jos katsot kuvaasi veden pinnasta, se näkyy sitä kirkkaampana mitä rauhallisempana pinta pysyy. Sellainen sinun sielusikin on. Pysähdy hetkeksi, katso omaa kuvaasi ja usko siihen mitä näet.