M I A U

Nykyään kirjallisuus on reseptejä,

joita sairaat kirjoittavat

(Karl Kraus)

                                            Kuva: Miau. (Kerttu-Maria 2020)

Minä olen siitä omituinen luomakunnan luomus, että pidän jostain syystä enemmän naisista kuin muista. Että miksikö niistä pidän? No, ensinnäkin he ovat yleensä kauniimpia ja viehättäviä, monesti jopa melkein viattomiakin. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta naisen ääni on viehättävän puoleensavetävä, ja silmiään hän osaa räpytellä miehiseen itsetuntoon vetoavasti. Naisissa on jotain kissamaista. Ehkä nämä myönteiset näkemykset ja tuntemukset johtuvatkin siitä, että naisten ohessa pidän myös kissoista, jotka ovat niin hellyttäviä. Silittelen niitä mieluusti, varsinkin leuan alta, jolloin ne alkavat hiljaa kehrätä ja luovat kiintymystä osoittavia silmäyksiä minuun, joka niitä pyrin rapsuttelemaan. Joskus onkin käynyt yllättäen niin, että katti, kulloisenkin rapsuttelun kohde, on äkkiä loikannut sylistä ja raapaissut ranteeseen. 

Loukkaavana olen kokenut sylistä hyppäyksen jälkeen kuulemani sähähdyksen, vieläpä äkäisen sylkäisynkin. Tuollainen käytös on ennen kuulumatonta, koska tarkoitusperäni ovat olleet aina kunnialliset. En nyt puhu enää kissoista, vaan yleisemmällä tasolla naisista, joista tämän merkittävän tieteellisen narratiivin aloitin.

Tällainen käytös osoittaa todeksi havaintoni, että naiset ovat silloin tällöin arvaamattomia. Olen asiaa käsitellyt jo aiemminkin blogissa ”Eräs rouva” (15.12.-18). Uudempikin koke-mus minulla on. Näin taannoin erittäin viehättävän yksilön kadun kulmassa, kaartamassa pois näköpiiristä, kun havaitsin hänen podottaneen nenäliinansa kadulle. Se ei ollut arvokas silkkiliina, niin kuin romaaneissa yleisesti tapahtuma kuvataan, vaan kyseessä oli  tavallinen paperinenäliina. Neiti hoi, minä huusin ja säntäsin hänen peräänsä nenäliinaa kädessä roikottaen. Tipautitte tämän! 

Neiti hidasti vauhtiaan ja vilkaisi hämmentyneenä minua. Vastoin odotuksia hän käännähti ja lähti melkein juoksujalkaa pakoon. Kiinni en enää saanut, niin oli vauhti kova. Olen säi-lyttänyt tuon nenäliinan kuin muistoesineen ja toivon, että  tiemme vielä kerran kohtaavat. 

Päivittäin muistuvat mieleen monet tapahtumat, joista valtaosa on hauskoja. Olen huoman-nut, että monet naiset suhtautuvat minuun melkeinpä äidillisen ymmärtävästi, sillä olenhan aina vakuuttavan ja luotettavan näköinen. Yksi ylikäymättömän ikävä tapaus parin vuoden takaa palaa kuitenkin vielä usein mieleen. Avasin kohteliaasti kaupan oven eräälle sals-kealle, keski-ikäiselle kaunottarelle joka esitti kiitoksensa lyömällä minua käsilaukulla päähän. Turha sellaisille on huomiota osoittaa ja kumarrella, he kuuluvat yleensä johonkin salakähmäiseen liittoon jossa ratkaistaan kuka saa jäädä oven ulkopuolelle ja kuka ei saa tulla sisään. 

MAAHANMUUTTAJAT

KUVA:

Vieras (T.Yli-Rajala 2017)

Syksyllä isä katosi sotaan ja äidin tehtäväksi jäi tavaroiden kokoaminen ja muutto jonnekin. Ei oikein tiedetty minne. Paljon jäi huonekaluja ja tavaraa vuokrataloon, joka kuulemma oli jossakin Waldhofin tehtaiden lähistössä. Perintöviulu jäi seinälle naulasta roikkumaan. Silläkin oli vähäinnen osa historian tapahtumissa. Luulen  että se näkymättömän orkesterin muiden soittimien kanssa esitti hiljaa Brahmsin sävellystä Ein deutsches Requiem, wie lieblich sind deine Wohnungen. Robert ja Clara Schumannin romanttinen muisto katosi realismin hämärään. 

Vanhempi veljeni kerttoi myöhemmin, että täpötäysi juna pysähtyi Elisenvaaran asemalla. Ihmiset juoksentelivat hädissään metsään ja etsivät suojaa maataistelukoneiden tulitukselta. Voimiensa tunnossa oleva vihollinen purki kiukkuaan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin joiden päämääränä oli vapaus. Tiedän että vuosia myöhemmin samanlainen tapahtuma Eisenvaarassa oli vielä tätä ensimmäistä pahempi, paljon pakolaisia jäi sille tielle. Meitä se ei enää koskenut, meidän vuoro oli nyt jättää talo ja tavarat Ounasvaaran rinteelle ja pyrkiä junaan joka veisi vapauteen. Omaisuus pakomatkan aikana oli koottu vanerilaukkuun, jota äiti rehasi mukanaan. Osa huonekaluista ja tavaroista matkasi epämääräisille asemille eikä niitä enää koskaan nähty.

Asemalla tungeksi väkeä. Aikuisten puheista ja ilmeistä heijastui kireä pelko. Sotilaat eivät olleet enää vuoristojääkäreitä, heillä oli konepistooli rinnan päällä vinosti ja heitä pyrittiin kiertämään matkan päästä. Ein Heller und ein Batzen oli vaiennut eikä kuultu enää iloista hai dii hai duu laulua. Lähtömme jälkeen koko asema räjähti ja katosi muistoista kauas pois. Kun pitkän matkan jälkeen saavuttiin likaisina ja uupuneina junasta vieraalle asemalle, nimitti joku ääni meitä ryssiksi. Koulutoveri, minun hyvä kaverini ihmetteli joskus ohi mennen kuinka köyhiä ne siirtolaiset olivat, niillä ei ollut maata eikä omaisuutta. Hän ei aina muistanut minun taustaani ja puhui mitä kuuli vanhempien siunailevan keskenään. Äiti ei eläessään unohtanut Viipurin murretta, siitä kai tuo ivallinen ryssittely joskus lähti. 

Muistot ovat hataria, mutta silti ne ovat omia. Paljolti ne ovat värittyneet myös tarinoista joita olen kuullut minua vanhemmilta. Päällimmäisenä kaikessa on kuitenkin ahdistava pelko ja häpeä. Se on epämääräinen uhka, joka kieppuu kaiken yllä. Sen sanoma on, että mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Rauha on sana jonka kaikki tuntevat ja tietävät, mutta eri kielillä se kirjoitetaan erilaisin kirjaimin. Moni katselee tänäkin päivänä ympärilleen ja näkee samanlaisia pakolaisia joiden silmissä asuu pysyvä pelko. Kannattaa ehkä miettiä, miten heitä nimitellään ja millaisia ajatuksia he meissä herättävät. Lapset ovat pieniä ja vanhukset voimattomia. Aikuisetkin ovat neuvottomia, jos heiltä kielletään työ ja toimeentulo. Se tie johtaa masennukseen ja epätoivoon.  (2020)

 SYYSPÄIVÄ

Miete: Älä vaivaudu ajattelemaan, joku

tekee sen puolestasi

KUVA: Ruska (2020) T. Yli-Rajala

Muistuu mieleen kuinka äiti tuijotti hetken johonkin tyhjään ja huokaisi. Tuntuu kuin eiliseltä päivältä kun te olitte vielä pieniä ja kaikki näytti olevan hyvin. 

Minusta se oli käsittämätöntä. Tiesin toki että kaikki muuttuu, mutta en osannut arvata muutoksen vauhtia. Enkä osaa vieläkään. Näen yhä silmissäni tutun puseron, jossa oli vireät lasinapit. Puseroon valkoisella langalla kirjaillut kuviot ja halvan hajuveden tuoksun. Ei hänellä rahaa liiemmälti riittänyt ylellisyyksiin. Isä viipyi vuosikausia sodassa ja hän haki kortilla kaupasta meille maitoa ja leipää. Ruisjauhoja, joista siivilöitiin kuivettuneet madot, että jauhoista voisi keittää ruisvelliä. Joskus leikattiin siivuja saksalaisesta limpusta, ties mistä hän senkin oli onnistunut saamaan. Vähän isommat pojankollit niitä kävivät pimeästä tonkimassa saksmannien roskalaatikoista. Meistä tuntui, että vartiomies ei ollut varkaita näkevinään, vaan vihelteli hiljakseen Lillimarleenia.

Siitä kaikesta on kauan, mutta silti se on kuin eilistä päivää. Pitää vain pysähtyä ajattelemaan ja muistamaan. Minun omat lapseni ovat aikuisia, yksi heistä on jo lähtenyt tästä maailmasta. Hän ei jaksanut elää, mikä tuntuu käsittämättömältä. Kun kuolemasta joskus hänen kanssaan puhuttiin, minä sanoin että jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Linnun laulua, tuulen hyväilyä. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Kun minä nämä sanat hänelle puhuin, näin hänen katseessaan saman tuijotuksen tyhjään kuin äidilläni joskus paljon myöhemmin.

Arvelen, että entisten aikojen ihmisillä oli enemmän kykyä empatiaan, myötätuntoon kuin nykyajan ihmisillä. Kiihkeä oman itsen esille tuominen, teknisten lelujen palvominen, tunteettomuuden arvostaminen ja sen ihailu ovat rikkoneet käsitteen sielu. Se on kaikesta huolimatta olemassa, vaikka sitä halutaan piilotella ja se haudataan näkymättömiin. Skeptikko sanoo, että ajatus ja sielu ovat vain värähtelyä materian maailmassa. Kiinnostaisi tietää, millaisesta materiasta ajatus koostuu kun se niin innokkaasti värähtelee. Miunsieluni värähtelee muistoista ja tunteista. Håpeän ihmisiä jotka  arastelevat tunteiden esille tuomista ja muistelemista. He ovat kuin puupökkelöitä, joita mikään ei hievauta. He puhuvat aina omasta mielestään pelkkää asiaa ja kirjoittavat tylsiä arkipäivän kokemuksia muistiin, ikään kuin vain ne olisivat elämisen arvoisia.   

Muistaminen ja tunteet ovat elämän arvoisia, eivät vain tyhjät kirjoitetut sanat. Niitä ovat museot ja kirjavarastot täynnä.  (2020)

 

M U O T I

                                             Kuva: A.Modigliani Nu Couche.  1917

Joka ei tiedä mihin on matkalla,      

ei päädy mihinkään  (Zafon)

Muoti on laumasielujen uskonto. Joku jossakin päättää miten ensi syksynä pukeudutaan. Montako nappia takissa saa olla, millä korkeudella hameen helma saa lepattaa. 

Miten pitää puhua, että tekisi vakuuttavan vai-kutuksen. Millaisia ovat trendikkäät lainasanat, koska sehän tiedetään, ettei omasta kielestä ole mihinkään. Vielä sata vuotta sitten kieltä kehitettiin sorvaamalla uusia sanoja omakielisestä perus-sanasta.

Siinä puuhassa suomenkieli on lähtemättömän rikas ja taipuisa. Sanan kantaosasta voidaan muotoilla uusia merkityksiä, jotka on helppo heti ymmärtää. Monissa muissa kielissä on pakko hyväksyä käyttöön vieraita lainasanoja, koska omia ei ole tai niiden kehittely on vaikeaa ja keino-tekoista. Otetaan esimerkiksi sana. Siitä voidaan hetkessä kehitellä muotoja jotka jokainen ymmärtää. Sana, sanasto, sanoa, sanoma, sanailla, sekä siihen perustuvat yhdyssanat. Sanasota, sanakirja jne. 

Kielen kehittäjät ovat kuolleet, kaupan ja tekno-kratian apostolit neuvovat meitä käyttämään kansainvälisiä sanoja. Mistähän lienee kotoisin tuokin airbnb (?) hirviö joka on loukkaus vokaa-lipitoiselle suomelle. Luulisi että ”replyttää”- hirviöllekin löytyisi suomesta luontevampi sana kun vain joku viitsisi nähdä vaivaa kielitoimistossa ja suositella. Mutta ei sellaisella pitkällä ja monimuotoisella hirvityksellä joilla lainasanoja pyritään korvaamaan. Miten oisi vaikka sana vastata?

Vierassanojenkin käyttö on muotia. Ihmisiä voi ohjailla monin tavoin. Uskonnon, ideologian ja arkipäiväisen politiikan keinoilla. Valikoima on yhtä kirjava kuin on ohjailun kohteita, ihmisiä. Ohjailussa käytetään monenlaisia keinoja. Tunteita  muistoja, ihmissuhteita, ennakkoluuloja sekä   asenteita. Valikoimaa riittää paljon.

He jotka ovat johdattelun kohteita, eivät itse ymmärrä mihin myllyyn ovat astuneet. He ovat mielestään itsenäisiä ja vapaita tekemään valintoja. He ovat kuin sokeat pimeässä. Valo ei auta, sokeiden on pakko hapuilla. Valon näyttäjiin ihmiset suhtautuvat epäluuloisesti eivätkä usko mitään sellaista mitä eivät näe tai mitä eivät kykene kokemaan. Ideologiat ja poliittiset muotisuun-taukset käyttävät ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen. Niin myös uskonnolliset lahkot ja materialismiin sairaalloisella vimmalla uskovat huuhaatieteet. Tarkoitan tällä niitä ”tieteitä” jotka lakaisevat maton alle kaikki ne ilmiöt joita eivät pysty selittämään materialismin pohjalta. Ratkaisu on, että kun niistä ei puhuta, ei niitä ole. 

No, tämä asia on niin ärtymystä herättävä, että eksyin jo itsekin sinne huuhaamaton alle. Muodista piti sanoa painava sana, mutta minkäs teet kun et ymmärrä sen perimmäistä tarkoitusta. Koska olen epäluuloinen, epäilen että joku jossakin yrittää johdatella ihmispoloja haluamaansa suuntaan. Mutta arvelen silti, että kaikille punainen paita ja vihreät alushousut eivät sovi.

(2019)

 

HARHAISIA ÄÄNIÄ

                                                             lAMPI    (t.y-r 1994

Miete: 

Ajatuksia ei voi sensuroida Ne pitää unohtaa.

Materialistin mielestä ihminen on vain kasa materiaa, jota hallitsevat aineen  lait. Toimintoja säätelevät kemian ja fysiikan säännöt. Mielikuvituskin on aivojen harhaa, molekyylien liikettä.Unet ovat hallusinaatioita, aivojen luomaa epätodellisuutta. 

Totta on vain se minkä voi nähdä omin silmin ja mitä voi kosketella. Mitä voi kuulla. Väärät kuuloaistimukset ovat harhaa. Kun Beethoven sävelsi viidettä sinfoniaansa, kuuliko hän harhaisia ääniä joita järjesteli mielestään ymmärrettävään muotoon. Ihminen loi ääniä ihmiselle, koska tiesi millaisesta lopputuloksesta toinen ihminen pitää. Työ oli käsittämättömän monimutkainen. Miten hän loi kokonaisuuden vaikka oli kuuro? 

Mikä panee muurahaiset toimimaan kaikki samalla tavalla ja rakentamaan yhteistä päämäärää? Mikä on Se järki joka niitä ohjaa ja joka ohjaa kaikkea kehitystä luomakunnassa. Onko se vaisto? Ja mikähän se vaisto pohjimmiltaan on? Eikö ole järjellistä epäillä, että tuo järki on Jumala, joka on kaikkialla yhtä aikaa ja joka elää ja kuuluu kaikessa, jokaisessa ihmisessäkin. ja johon kaikki voivat olla yhteydessä samaan aikaan ja eri asioissa. Joka on valo ja pimeys, johon jokaisella ihmisyksilöllä on henkilökohtainen yhteys, joka kuuntelee jokaista samaan aikaan, joka on täydellinen.

Huuhaata, sanoo skeptikko. Maailmankaikkeus on kolmetoista ja puoli miljardia vuotta vanha. Siinä ajassa ehtii jo syntyä ja kehittyä mitä hyvänsä. Jopa kello, joka alkaa itsestään käydä ja joka mittaa aikaa jota ei edes ole olemassa. On vain kuudes ulottuvuus, jossa  ei ole välimatkoja, ei mennyttä eikä tulevaa. Ne ovat vain ihmisen päässä, joka koostuu aineen pienimistä osasista. Ihmisen aika loppuu kun valot sammutetaan.

Nämä ovat tietysti kerettiläisiä ajatuksia, koska niitä ei ole piispain- eikä puoluekokouksissa käsitelty. Ei ole enemmistön päätöksellä määrätty miten on oikein ajatella ja mikä on väärin. Viimeisten kahden vuosituhannen aikana on tarkoin määritelty miten Jeesus puhui ja mitä tarkoitti. Tulos riippui siitä kuka sattui olemaan paikalla ja ketkä muodostivat enemmistön joskus myöhemmin. 

Epäilen, että ainoa joka ei ollut paikalla vaan katseli kokousta hiljaa sivuslta käsin, oli Hän itse jonka olemusta kokoukisissa pohdittiin.    (2020) 

    M I N Ä  T Ä S S Ä  

                                               

Vanhuus on säädytön olotila joka on ehkäistävä ajoissa.

(Jeremich de Saint Amar,  Gabriel Marquez)

Minä tässä vaan kirjoittelen kirjoja joista hammaslääkärikään ei saa tolkkua, unissa kun kuljen ja näkökin on huono. Joku vanha tuttu taannoin sanoi, ettei jaksanut lukea kun ei ymmärtänyt. Oli liikaa sivistyssanoja ja muuta sellaista. Minä siihen, että sellaista on nykyään liikkeellä, ymmärryksen puutetta. Ilmiö on levinnyt laa-jalle kuin hiirilavantauti. On tiimejä, jotka yrittävät selvittää mitä minä tarkoitan kun väitän, että se mikä ei ole luonnollista on luonnotonta. Vaikka tiimin jäsenet ovat epäilijöitä, skeptikkoja, he ovat varmoja siitä että moinen mielipide loukkaa toisinajattelijoita. Eli siis niitä jotka ovat jostain syystä lähes epävarmoja. 

Mitä kirjoittamiseen yleensä ja muuten tulee, Muokkaan virkkeet sitä silmällä pitäen että ne mahdollistavat selkeän artikulaation. Lyhyet ja pitkät vokaalit on syytä tarkoin erottaa toisistaan, koska osa lukijoista on lukihäiriöisiä, osa jopa lukutaidottomia. Yritän välttää myös geminaattoja, jotka rumentavat pehmeää suomea ja ovat kuin jauhinkiven palat kaurajauhossa. Varoittava esimerkki on tuo ”ryppäät”, vaikka tarjolla olisi ryväskin taivutettavaksi. (rypäät) Vokaalit ja diftongit ovat puhutun ja kirjoitetun kielen mausteita. Niitä ilman saadaan tuloksena kimara, joka maistuu pelkiltä kerakkeilta eli siis sahajauholta. 

Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että romaani ei tarvitse juonta eikä sen pidä loppua töksähtävästi niin, että omahyväinen lukija luulee jo etukäteen arvanneensa ettei koko loppua edes tarvita. Piste riittää. Sama pätee myös novelleihin, lyhytproosaan ja tiedemies-piirien suosimiin narratiiveihin. Tiedän että vanha kansa puhui lastuista ja pakinoista, jotka nykyään korvataan mieluummin hienostuneemmilla ilmaisuilla kolumni, anekdootti ja idiootti. Viimeksi mainittu lainasana tarkoittaa samaa kuin pohjalaisille tuttu ilmaisu pyly. Kansakoulun viidennellä luokalla minäkin opin tuon sanan merkityksen, kun kaksimetrinen renkipojan alku latoi kylä-tiellä lojunutta hevosen lantaa niskaani ja ilmaisi mielipiteensä pojasta, joka ei suostunut määkimään vaan haastoi miekieltä, jota oli oppinut omenakukkien kaupungissa Laatokan rannalla ja sitten vielä Rovaniemellä. Eikä se koulukiusaaja tiennyt sitäkään, että pylyllä oli puolentuhatta vuotta vanhat sukujuuret myös Pohjanmaalla. 

Niin, ja sitten taas se kirjoittelu. Sanastoa on tarttunut matkaan sieltä täältä. On pänikkää ja jopparia, elttaa ja sontikkaa, pottua ja pernaa, kersaa, sikiötä ja mukulaa. Eipä siis outoa jos joskus vähän jurppii kun radiosta ja telkasta syydetään vain hämäläistä puheenpartta. Miähet ovat tiän päällä ja viihtyvät Pispalassa ja kaiketi myäs Sörkässä. Ja minä tässä vaan kirjoittelen joutavia, sukulaiset pyö-rittävät silmiään ja tuttavat pakenevat kun näkevät minun laahus-tavan vastaan. He pelkäävät että kauppaan heille kirjojani hintaan, jolla saisi kapakasta  jo tuopin olutta. Joku hyväkäs keksii vielä kysäistä paljonko sä tuosta kirjasta sait liksaa? Eikö sille oikiaa kustantajaa löytyny?

No ei, minä sanon. Mikä se oikea muka on? Oikea kustantaja kustantaa vain dekkareita, ajanviete- ja rakkausromaaneja. Olethan huomannut, että minulla on syvällisempi linja. Kirjoittelen vain sitä mitä päähän pälkähtää ja sitäkin vähän epäselvästi. Näin sen merki-tys aukeaa  jopa juovuspäissä, silloin kun sattuu olemaan tavallista herkemmällä  lukutuulella. Mainos- ja muut tuotantokulut jäävät vähäisiksi, ja niin myös myyntituotot. On nöyryyttävää ravata typerien ihmisten perässä kauppaamassa korkeampaa kirjallisuutta kun nämä lukevat vain dekkareita ja ymmärtävät vain puhelinlu-etteloja. Joku sanoi, että kynnys on pysähdyksen paikka. Minä vain kysyn, että missä se kynnys on?  (2020)

 

ASMODAIOS, VANHA ARTISTIMME

Kuva:  Hymyilevä sulhasmies ( graf. Esko Heikkilä)

Kello raksuttaa jo kuutta. Tapaamisesta lähtien on mahan pohjalla etonut outo tunne. Sitä on vaikea määritellä. On kuin valmistautuisi pitämään esitelmää juhlayleisölle. Tai niin kuin unessa joskus, kun pitäisi tarttua asiaan josta ei saa kunnollista otetta. Mihinkään ei pysty keskittymään , mikään ei kiinnosta hetkeä kauempaa.

Kaikki tämä johtuu tosiasiasta, että logaritmeja ei tarvita kun on ihmisistä kysymys. Tuhkakuppi täyttyy tupakan tumpeista, ilma seisoo raskaana peilistä heijastuvaa ikkunaa vasten. Pitäisi tuulettaa. Kasvotkin erottuvat kalpeana laikkuna, vähän hämmästyneinä kuin kurkistaisivat tulevaisuuteen. Tutut ikääntymisen merkit joille ei mahda mitään.  

Olen tässä pohdiskellut että humanismi ei sovi tämän ajan henkeen. Antiikin sivistysperintö on häviämässä ja pedagogiikka  muuttuu koulutusteknologiaksi. Opetus rinnastetaan tuotantovoimiin ja välineisiin. Anarkiassa jossa meidän pitää elää, on toimettomuus yhtä syyllinen kuin toimeliaisuus. Kysymys on näkökulmasta. Demonien johtava artisti, Asmodaios istuu työhuoneeni nurkassa ja soittaa minulle cembaloa. 

Suljenpa silmät hetkeksi ja keskityn seuraamaan esitystä eideettisenä performanssina.

Siinä se nyt soittelee ja tanssittaa sormiaan cembalon valkeilla hampailla, Sormien lomitse soljuvat Schubertin vihreät nuottikivet, ping pong ping pong.

Häntä heiluu tahdin, jalka polkee pedaalia

Improvisaation kuvioista cembalo kutoo taivaallisen seitin, annettuja lupauksia, Baudelairen kevätöisen unen. 

Vaan mitäpä niistä Pariisin krouveista, sillä janoisia istuu kaikkialla ja haarikat kuohuvat koronaa pelkkää ilkeyttään

Mikä on soittajan soitellessa, kun on virittäjä kadonnut  jäljettömiin?

Kansa polkee, nostaa tekojalkaa, cembalosta ruostehäly kauas kalkkaa. Hei hulinaa, tämä vasta ilon irti, riemun kattoon nostaa. Soitto tässä kapakassa aina kannattaa

Sillä soittajan sormissa on se jokin, vai lieneekö vika päässä? Cembalon ääneltä ei kuule kuiskutuksia joita joku sopottelee pöydän alta 

Herra soittaja vain päätään vatkaa, tummaa pitkää tukkaa nakkaa Hymy kulmahampaat paljastaa, takin helmat maata laahaa

2020.