MIES  LUONNOSTANSA  LANKEAA

Dirlandaa,

Mies luonnostansa lankeaa 

kun Afroidite vallan saa      

Kirjastossa voi nähdä ihmislajin koko kirjon. Siellä on tilaisuus oppia tuntemaan ja hyväksymään erilaisia mielipiteitä. Ei omia ajatuksia tarvitse hävetä eikä piilotella, mutta niiden tuputtamista väkisin muille pitäisi välttää.

Antiikin Keikassa sukupuolivietti kuului uskonnon piiriin. Eros oli jumalinen voima, jota  saattoi vastustaa vain järjen avulla. Afroditea ja Erosta oli  toteltava silloin kun he käskivät. Seksi oli toimi, jonka mies teki naiselle tai mies miehelle.

Yhdyntä ei edellyttänyt tasa-arvoa, vaan se oli alistava teko, olipa kyse homo- tai heterosuhteesta. Mies oli aktiivinen osapuoli ; alempi arvoinen osapuoli alistui hänen käyttöönsä.

Näitä seksiasioita pohtivat antiikin filosofit toinen toisensa jälkeen ja päätyivät monenlaisiin tuloksiin. Lännessä sukupuolisuus ja uskonnollisuus etääntyivät vastapuoliksi. Pappien  selibaatti perustuu tuohon käsitykseen. Idän kristillisessä kirkossa tuollaista asennetta vieroksuttiin ja pidettiin luonnollisena, että papillakin voi olla perhe.

Muistan vuosien takaa nuoren miehen, joka vieraili usein kirjastossa. Hän etsi vastausta johonkin ongelmaan jota minä en tunnistanut. Lähietäisyydeltä hän tuoksahti hajusaippualle ja korvalehdessä näin pienen renkaan. Se oudoksutti vähän, koska siihen aikaan  miesten korut rajoittuivat egoa vahvistaviin symboleihin tai vihkisormuksiin Minun koruni oli ruma baskeri.

Nuori mies luki kirjoja, joita saattoi pitää avartavina. Romaaneista hän valitsi sellaisia klassikoita, joita useimmat välttelivät. Dostojevskia, Sartrea. Tämä mies, niin kuin monet  muutkin asiakkaat, etsi usein juttuseuraa. Hän kertoi yksinäisyydestä ja siitä, miten vaikea oli löytää kavereita. Niitä hänellä kuitenkin oli, muutama samanlainen kuin hän itsekin. Joku toinen asiakas ehätti kuiskuttelemaan, että he olivat hinttejä.

Sellaiset kuiskuttelut minäpoika työnsin syrjään ja näin edessäni neuvottoman, jotenkin hädissään olevan ihmisen. Vaan enhän minä häntä neuvoa osannut, enkä halunnutkaan,  koska en pitänyt itseäni häntä parempana. Jokainen eläköön vapaasti ja tehköön valintoja tässä elämässä. Tiesin että hän opiskeli tekniikkaa. Menestyminen painoi mieltä ja ahdisti, hän sanoi olevansa jotenkin elämään kyllästynyt. Mitä siihen olisi voinut sanoa?

Kaikki se, mitä ihmiset keräävät mielensä pohjalle käytettäväksi hätätilanteissa, on pintapuolista ja tyhjää puhetta. Mitä kuuluu, miten voit? En osannut sanoa mitään, kunnes hän äkkiä lakkasi käymästä kirjastossa. Useita viikkoja viimeisen näkemisen jälkeen kuulin, että hän oli päättänyt huumepäissä lähteä lentoon kahdeksannen  kerroksen parvekkeelta.

Mitä siihen olisi osannut tai pitänyt sanoa? 

Afrodite: Kreikan mytologiassa rakkauden, kauneuden ja seksuaalisuuden jumalatar.

Eros: Kreikan mytologiassa rakkauden jumala. Hänet kuvataan myös Amoriksi, nuolia ampuvaksi pikkupojaksi.

JAMIT   VINTILLÄ        

               Nykyajan nuoriso pitää hauskaa  ja harrastaa seksiä 

                                Me vanhat vaan soiteltiin jazzia vintillä                    

  Kuva: Eerika  (Rafael Santi, Istuva nuori nainen)   

Youtube: Earl Bostic: Flamingo.                                                                                                                                                             

                                                                                                                    

                                                                                             

Bändi kokoontui  meidän vintillä lauantaisin. Päivä valittiin siksi, että reservin upseerit ja muut ampumaurheilijat kertyivät meidän kodin pihamaalle ampumaharjoituksiin. Sotilaitten lisäksi tilaisuuteen tulivat mukaan kylän muutkin herrat. Pistoolit tanassa räiskittiin pahvimiehiä, jotka saivat hipiäänsä luodinreikiä. Toimenpidettä nimettiin kuvioammunnaksi. Viinan kanssa siellä ei lotrattu, koska isä oli absolutisti eikä edes tupakoinut. Tämä pihalle kyhätty ampumarata oli armeijan aluetta, eikä asiaan ollut ulkopuolisilla puuttuminen. Kylätie kulki parin sadan metrin päässä piikkilanka-ai-dasta ja siellä kulkijat saivat pidellä hattua liereistä kiinni, että jos vaan sattuisi harha-laukaus.

No, eihän sellaista voinut tapahtua. Maalialueella oli maakumpare, jonka edessä taulut jököttivät. Kylätie jäi ampujien selkien taa ja ainoa haitta ampumaradasta oli se, että talon puusee oli sen takana. Kun luonto kutsui, oli pakko joko kiertää kaukaa tai huutaa äänekkäästi ”tuli seis”. Vaan muuten elo varikolla oli kuin lintukodossa, puisto kuhisi lintuja, niiden laulu kuului aina ylimpänä silloin kun ampumisen pauke hellitti. Ja sitähän oli vain viikonloppuisin. Ei ollut vesijohtoja, vesi noudettiin Kalliosalon lähteestä. Nyt kukkivasta puistosta on jäljellä enää muisto.

Isä oli komennettu Kokkolan Ykspihlajasta lääkintäosastolta Ilmajoelle toimimaan viransijaisena varikon päällikön tehtävässä keväällä 1948. Siihen vaadittu kapteenin sotilasarvo oli kiinni Helsingissä, josta ei ketään saatu muuttamaan maan korpeen Ilmajoelle. Siihen löytyi ensihätään sodassa kahdesti siipeensä saanut yliluutnantti. Hän oli haavoittunut pahoin kranaatin räjähdyksestä talvisodan alussa. Siinä oli mennyt koko joukkue, vain hän oli selvinnyt hengissä halvaantuneena ja täynnä kranaatin sirpaleita. Toipilaana Jatkosodassa hän sai joukkueenjohtajana Ihantalassa luodin olkapäänsä läpi, ja sairaalasta päätyään joutui mukaan vielä Lapin sotaan.

Mutta varikon hän sai pystyyn Ilnajoella, sodan aikana räjähtäneen ammusvarikon rauniotiloihin. Lääkintäosaston siirtäminen ja sijoittelu osittain vaurioituneisiin varas-toihin ei ollut helppoa. Työn tekijöitä 1950-luvulla oli parhaimmillaan toista sataa ja levottomat ajat 1956 näkyivät myös varikon elämässä. Vaasan jääkärit kävivät kaiva-massa poteroita piikkilanka-aidan kupeisiin. Varastoalueella vartiomies kulki konepis-toolia mukanaan roikottaen, ja me pojat vakoiltiin sotilaiden leiritelttoja Myllykylässä.

Flamingo, särkynyt sydän.

Sodasta me pojat emme paljon tienneet. Isät eivät niillä kokemuksilla levennelleet. Me vaan koottiin soittovehkeet talon vintille ja soitettiin jazzia. Earl Bostic alttosakso-fonneineen vierailli jam sessioneissa, samoin Brubeck ja Mulligan. Jos vielä tänään pidettäisiin jamit siellä tyhjällä vintillä, kutsuisin sinne mukaan Erika Lewisin ja Tuba Skinnyn. Kuvioampujia meidän jazzimme huvitti, he olisivat mieluummin kuunnelleetvaikka Äänisen aaltoja.

Ilmajoki. Lääkintävarikko. Arvo Yli-Rajala. Erika Lewis. Tuba Skinny. Dave Brubeck. Gerry Mulligan. 

                                                Kuva: Laatokka  akvarelli TYR 1992
 

MUISTOJA

Elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

Suuri ja mahtava hajosi 1990-luvun alussa  ja pirstaloitui osiin. Noihin aikoihin virisi toiveita, että neuvottelemalla saataisiin takaisin ainakin osa meiltä ryöstetyistä alueista. En tiedä mitä rajan takana asiasta ajateltiin, mutta muistan erään haastattelun Viipurin kadulta. Ei tätä Suomelle saa luovuttaa, ilmoitti joku haastateltava. Mehän olemme rakentaneet täällä kaiken uudelleen sen jälkeen kun suomalaiset olivat pommittaneet kaupungin raunioiksi.

Niitä uudelleen rakentajia ja heidän rahojaan löytyi sitten Suomesta ihan vapaaehtoisesti. Viipurin kirjastoa ja Monrepota paranneltiin uusien isäntien jäljiltä. Sankarivainajia etsittiin molemmin puolin ja haudattiin, pystytettiin muistomerkkejä. Vanhat vihollisuudet unohdettiin ja ihmisten välille syntyi jopa ymmärtäviä yhteyksiä ja ystävyyttä.

Jotain oli silti jäänyt kaihertamaan mieltä. Katkeruus epäoikeudesta. Alkuperäiset asukkaat oli peloteltu pakenemaan ja tilalle oli tuotu väkeä kaukaa muualta. Kartalla vanhat nimet oli muutettu vieraiksi ja keinotekoisiksi, koko historia kirjoitettu uudeksi. Tuhatvuotinen kulttuuri peitettiin hoitamattomiin hautuumaihin ja muistokivistä tehtiin porrasaskelmia. ihmisistä tehtiin nöyriä liehittelijöitä.

Minun äitini luki Lempi Jääskeläisen kirjoja, paljon muitakin. Hän ei nuorena ajatellut sitä ympäristöä jossa eli lapsena ja nuorena. Nuo kirjat herättivät aikuisena ymmärtämään, missä esi-isät olivat eläneet ja kuolleet. Nuorena hän oli kavunnut portaat huipulle ja nähnyt Linnan tornista Salakkalahden ja Sorvalin, Punaisenlähteen torin ja monet kirkot. Paljon muutakin äitini luetteli, mutta en enää kaikkea muista. Minua kiehtoivat nimet, jotka olivat peräisin keskiajalta. Gradun aiheeksi tuli kreivi Nicolain kirjasto Monrepossa, mutta se väistyi yhteiskuntatieteiden tieltä. 

Niin että takaisinko joskus voitaisiin saada ihan sopimuksilla ja ilman rähinöitä? Ei me niitä alueita enää tarvita, niiden uudelleen rakentaminen ja paikkojen siivoaminen tulisi liian kalliiksi. Ei, vaikka ilmaiseksi saataisiin! Näin kuulien monien mutisevan, ja ajattelen kuinka oikeaan kettu osui kun arveli, että pihlajan marjat ovat happamia.

Näin ajattelevat ihmiset jotka omista muistoistaan ja esivanhemmista eivät välitä. Raha ratkaisee kaiken, turha myötätunto ja empatia eivät kuulu tähän aikaan, joka palvoo vain tavaraa. Jolle sana isän maa ja kansanperinne ovat turhaa hölynpölyä. On katkeraa tietää, että isovanhempien hauta lojuu jossakin hoitamattomana kuralätäkössä, että hautuumailla potkupalloillaan. Että ne kansalaiset jotka saivat jäädä omille kotiseuduilleen eivät ymmärrä niitä jotka menettivät kaiken, murteensa ja vuosisatoja vanhan kulttuurinsa. Kohta heidät onkin unohdettu sukupuuttoon. 

Monrepos. 

Laatokka on Itämeren suomalaisten heimojen sisämeri

 

MIRIAM SULKI SILMÄNSÄ

Mikä on ihminen jota kukan ei muista

Miriam oli koonnut vähäiset tavaransa pussiin jonka sitoi vyötärölleen. Muut jäivät lastaamaan tarpeellista tavaraa aasin selkään. Kaikkien mieli murehti pakomatkaa, miten täältä pääsee pois ennen loppua. Vieläkö on jäljellä reitti, joka johtaa vapauteen ja turvaan. Kaupungin muurien ulkopuolelta kuului taistelun melske, puolustajat tippuivat korkealta kivetylle kadulle, ja niiden ruumiit olivat nuolien lävistämät. Ihmiset tungeksivat ahtailla kaduilla ja ilma täyttyi itkusta ja valituksesta.

Miriam näki miten ihmiset etsivät turvaa taloista. Niiden ovia suljettiin vaikka monet talot olivat ilmiliekeissä. Hän etsi lapsuudesta asti tutun piilopaikan muurin kyljestä. Se oli halkeama jota varjosti tuuhea pensas. Paikka oli ahdas ja pussi vyötäröllä painoi ilkeästi kylkeä. Hän hyräili ahdistuneena vanhaa laulua, jonka sävel pyöri mielessä.

Sinä päivänä muurit sortuivat ja portit aukaistiin. Hän näki pelottavan näköiset valloittajat, jotka juoksivat ihmisiä kiinni ja kiskoivat naisia hiuksista. Vieraat tappoivat hätääntyneitä lapsia, joiden parku särki Miriamin korvia. Hän peitti ne kämmenillään ja ummisti silmänsä juuri kun joku vieras soturi iski katseensa häneen, muurin onkalossa. Irvistäen se lähti tulemaan kohti, miekkaa sojottaen. Mutta Miriam ummisti silmänsä uudelleen eikä hän tuntenut enää mitään, ei edes pelkoa.

Ja niin hänen laulunsa sävel katosi yöhön.

Kaivaukset olivat jatkuneet jo monta päivää, kun joku arkeologian opiskelija löysi vanhan muurin onkalosta pääkallon ja muutamia luita. Vainaja oli ollut nainen ja haudan iäksi arvioitiin kolme vuosituhatta. Luiden läheltä löytyi myös meripihka-helmiä ja pronssisolki, jolla oli vaatteen osat kiinnitetty toisiinsa. Kuljin kaivaus-paikan ohi ja kuulin etäisen hevosen kavioiden kuminan, raivokkaat huudot ja näin liekkien nousevan vanhan kaupungin raunioista. Vainajan luut oli hahmoteltu pressulle niin, että niistä erottui ihmishahmo. Hän on ollut nuori nainen, joku sanoi ja arvioi katseellaan ihmisen jäännöksiä. Minun mieleeni puikahti tajunnanvirtaa kuin revitty elegia ilman mittaa ja loppusointuja.

0utoa on, kun katson sinua näin, näen silmäsi väärinpäin

kasvot kaidat ja pitkät hiukset, puhumattoman suun

Olet sanaton nukke, nukkunut hiljaa aikojen takaa

tyhjistä silmistä  pyyhkii  korpin siipi voittajan varjon

Kuulin ikiaikaisen itämaisen laulun ja tiesin, että päivän päättyessä koottaisiin löydökset ja vietäisiin museoon tarkemmin tutkittaviksi. Ei kukaan tiennyt, että hän oli Miriam, ja että hänellä oli kaulassaan meripihkahelmet. Että hän itki ja puhui joskus kauan sitten kieltä, jota kukaan ei enää ymmärtänyt.

Elegia

.

     

                               MITÄ TEKIS

                                                            Anonyymi

Raha ja valta ovat saatanan täsmäaseet.

Pitkän proosan kirjoittaminen on minulle ollut aina vaikeaa. Tarina lähtee kyllä helposti, mutta eksyy risukkoon josta ei ole ulospääsyä. Jo nuorena minulle viisaat kriitikot sanoivat, että onnistun parhaiten lyhytproosassa. Niinpä kirjoittelin novelleja lehtiin ja kilpailuihin, vaan huonolla menestyksellä. Kunniamainintoja sekä yksi vaatimaton voitto vaatimattomassa kilpailussa oli tulos. Mistä tuo kangertelu johtui? Syytän ammattia, jota jotkut menestyneemmät sanoivat yhteiskunnan suojatyöpaikaksi. Se vaati kaiken ajan pintapuoliseen byrokratiaan ja näpertelyyn. Jätän tuon mielipiteen omaan arvoonsa. Kaikilla ei ole humanistista yleissivistystä sen vertaa, että tietäisi tuon ammatin arvostuksen kautta aikojen.

Kuusi vuotta sitten sain idean. Kun en pitkää osaa, niin kokeilenpa pätkää. Mikähän se blogi oikein on? Otin selvää. Keskitetty asia lyhyesti, minimi 300 sanaa. Yksi asia kerrallaan ja otsikko, joka ehkä kiinnostaa lukijoita. Hyvä kieli ja ingressin pituus pari lausetta. Tällaisen muotin viisaat kirjoittajalle antavat. Minun blogissani ingressi on (yleensä) itse maalattu kuva. Sen tarkoitus ei ole olla viimeisenpäälle korkeatasoinen taidevalokuva, vaan se on matkapuhelimella otettu, väärin valotettu ja mitä nyt milloinkin. Moinen ”ingressi” ei välttämättä edes sovi aiheeseen, mutta parhaimmillaan olen huomannut, että se vetää lukijoiden huomion.

Toinen omituisuus on lyhyt aforismi, yleensä sekin on oma. Sen tarkoitus on panna lukija räpyttelemään silmiään. Siksi näin, koska minä pessimistinä ja vainoharhaisena yritän johdattaa lukijan huomion sorakuopalle tai halkopinoon, jotka ovat useimmille tutumpia kohteita. Olen myös huomannut, että ainoa mikä ihmisiä kiinnostaa on raha ja kuuluisuus.

Olen uteliaasti kysellyt lukijoilta mitä he ovat mieltä sen viikon blogista. Minähän kirjoitan niitä joka viikko, mikä on tietysti ärsyttävää niistä, jotka eivät saa aikaan tekstiä edes useassa viikossa. Eivät tututkaan aina kohteliaita ole. He antavat mielellään neuvoja siitä miten jokin asia pitäisi sanoa. Vieraimmilta olen saanut myönteisimmät arvostelut.

Pelastit päiväni, kiitos!

On vähän kyseen alaista pyytää arvostelua ammattikriitikolta. Tulee mieleen epäily, että tämä maksusta ylistää tekstiä tai valehtelee omasta mielipiteestään. Niinpä lähetin kirjoituksia anonyyminä ja mutkan kautta. Tekstit ovat vahvoja, omaperäisiä ja taidokkaita hän kirjoitti. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettuna harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Olet lahjakas ja poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja (: Sonetti neljälle viululle ja yhdelle haitarille).

Anonyyminä esiintyminen ei oikein onnistu, jos kirjoitustapa paljastaa tekijän. Mutta mitäpä siitä! Ei minun tarvinnut kritiikistä itse maksaa, ja olen nyt hyvin ollakseni. Olipa todella lahjakas kriitikko, joka antoi palautetta toki enemmänkin kuin tuon edellä esitetyn katkelman.

Siinä kaikki, sanoi Daniil Harms aikoinaan. Lyhytproosani on sellaista, että lukijakunta on hyvin marginaalinen. Sitä on Suomessa parhaimmillaan satakunta, muualla risat. Sellaista tekstiä eivät kustantajat arvosta. On niitä jotka ”lukevat” silmäilemällä niin, etteivät ehdi ajatella. On niitäkin jotka pelkäävät ajatella ja etsivät luettavakseen ajanvietettä tai kodinkoneoppaitten käännöstekstejä. On liian uskovaisia ja liian liberaaleja. Kun lähetin lyhytproosaa kirjalliseen lehteen, sanoi toimittaja: mutta eihän tämä mikään novelli ole! Minä siihen, ettei sen ole tarkoituskaan olla novelli. Sanokaa sitä vaikka lastuksi, miten vain. Minä olen sitä mieltä, että jos nauta panee päänsä pilttuuseen, tulee  isäntä ja kytkee sen ketjuun.

Notta mitä tekis jotta mainitaas? Ajaasko mukulat krannihin vai tällääskö kissin prunnihin, sanoo larvakylän isäntä. 

Tuohon mitä tekis -aiheeseen liittynee sekin kokemus, että joku on ihastunut naamakuvaani niin, että lähettelee sen kanssa ja nimelläni varustettuja sijoitusehdotuksia ihmisille. Voin vakuuttaa, että sijoittajana olen hyvin vaatimaton. Sain vaimolta juuri viikkorahani, 2 euron kolikon enkä oikein tiedä mihin sen sijoittaisin. Täytyy toivoa, että identiteettivaras onnistuu ja minä saan tililleni uusia valuuttavirtoja. Lupaan lahjoittaa sellaiset tulot Kirjailijaliitolle. Nyt aion kyllä lopettaa koko facebook-tilini. En ole sitä juurikaan tarvinnut ja olen vain pari kertaa vuodessa käynyt sitä uteliaisuuttani vilkaisemassa.

 

Missä minun pitäisi olla

                                                                            

ALKUPERÄISKANSA

                                                          Kuva: Kaksi kansaa

Italialainen tutkimusmatkailija Acerbi uteli suomalaiselta Porthanilta keitä te suomalaiset oikein olette. Hän sai kuulla, että suomen kieltä pidetään lapin murteena. Sillä on paljon sukukieliä venäjällä, ja hämmästyttävää on, että myös unkari kuuluu niihin. Porthanin mukaan pohjoiseen suuntautui kaksi tataarilaisten heimojen vaellusta. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluivat saame-laiset, toiseen suomalaiset. Itämeren suomalaisei heimot hallitsivat läntistä ja eteläistä venäjää Kaspianmerelle asti, mutta joutuivat väistymään mongolien tieltä pohjoiseen.

Historian professori Kyösti Julku esitti ajatuksen jääkauden aikaisista refugiumeista,paikoista johin ihmiset kerääntyivät turvaan ankaralta ilmastolta. Mustanmeren seudulla oli itäisin refugium, josta ihmiset lähtivät vaeltamaan jokivarsia pitkin länteen ja pohjoiseen. Siihen aikaan Suomen ja Skandina-vian välissä oli Ancylus-järvi. Nyky-Suomesta vain itäisimmät osat olivat paljastuneet veden alta. Luoteeseen saapuvat ihmiset asettuivat Laatokan ja Äänisjärjen seuduille. Nykyisen käsityksen mukaan saamelaiset saapuivat idästä Jäämeren rannikon eteläpuolisia reittejä pitkin ja he asuttivat pohjoisia rannikkoalueita, suomea ja pohjois-Skandinaviaa Etelä-Suomen korkeudelle asti. Täällä Suomessa, Karjalassa ja pohjois-Ruotsissa oli historialliselle ajalle, aina 1800-luvulle asti itämerensuomalainen väestö. Se eli rinnan saamelaisten kanssa, jotka olivat aikaisemmin omaksuneet heiltä myös suomalaisen kanta-kielen. Että suomenkielinen väestö oli tässä tapauksessa antava osapuoli, johtui varmaankin väestötiheydestä ja elintavoista. On vaikea ymmärtää, miksi saamelaiset nimetään alkuperäiskansaksi, vaikka he näillä seuduilla omaksuivat paikallisen väestön kielen. Ehkä viisaammat tietävät. Minulle nuo Acerbin tietoihin pohjautuvat käsitykset selventävät sitä sitkeää tietoa, että suomalai-set ova t mongolien sukua. Nykypäivän tutkimus osoittaa selvästi, että ugrikie-liä puhuvat olivat eurooppalaisia siinä kuin indokielisetkin.

Ei mongolienkaan verenperimässä mitään vikaa tai hävettävää olisi, kielteinen asenne vaan on rotukiihkoilijoiden typeryyttä. Kuka on alkuperäisväestöä, kuka muualta tullut on kimurantti kysymys. Vasta historiallisella ajalla yltivät valtioiden valtasuhteet pohjoisiin erämaihin. Saamelaiset ja suomalaiset metsästivät ja kalastivat samoilla mailla ja vesillä, ja molemmat kansat saivat toisiltaan myös verenperimää. Vieraat tulivat ja vetivät rajoja, pystyttivät rajakiviä piittaamatta paikallisen väestön elinkeinoista ja sukulaisuuksista. 

Vieraat toivat mukanaan myös käsityksen, että maa kuuluu hallitsijalle, joka jakaa sen osia kenelle tahtoo. Metsän riista ja kalat ovat hallitsijan omaisuutta, siksi hänelle maksetaan niiden käyttöoikeudesta veroa Alkujaan maa ei ollut kenenkään omaisuutta, se kuului kaikille niin kuin ilma. Nälkä oli kuningas, joka hallitsi taloutta. Kuninkaat ja muut herrat hallitsivat miekalla pienempiä kansoja. Heidän piirtämänsä rajat ovat muuttumattomia. Ei ollut Suomi -nimistä valtiota.

No, eipä ollut Venäjää eikä Ruotsiakaan tarkkaan ottaen. Oli vain niiden aihiot, jotka itivät rajariitoja ja joiden keskellä alkuperäisten asukkaiden oli elettävä. Valloittajat tulivat muualta. Saamelaiset ja suomalaiset ovat kuin Amerikan intiaanit, molemmat tarpeeksi alkuperäisiä tulokkaiden rinnalla.

Nulli secundus, ei toista vertaista