PASSAGALIA PELTIKATOLLA

Naakkojen iltapäivä

LYHYTPROOSAA

      

            

                                                                                       Maallisia lauluja

Mehän tiedämme, että katolla naakat musiikkia kuuntelevat ja nyökyttelevät hämmentyneinä päitään. Eivät ne Chopinin etydejä hyväksy, ne pitävät enemmän tanssimusiikista. Hevirokista, sellaisesta, jossa voi pöyhistellä höyhenissään ja askeltaa sinne tänne. Kumartaa ja raakkua, ottaa kantaa yheiskunnan kehitykseen. Hyppiä hulvattomasti sinne tänne. Irvistellä ja maalata kasvonsa sielunvihollisen antamien ohjeiden mukaan. Lävistää huulensa ja korvalehtensä metallipuikolla ja hirnua kuin kiimainen aasin tamma.

Vaan eihän se käy, kun nokka on luuta ja päässä höyheniä. Eikä ole kunnon kasvoja maalattaviksi, eikä korvia metallipuikolla lävistettäviksi. Festivaalilla tunnelma on fantastinen, musiikin kon-teksti yleisön mielentilaan on infernaalinen. Hyvä, että meillä on sivistyskieliä joilla voi ilmaista asioita ja tapahtumia. Voidaan sanoa että tanssitoiminta on hektistä, ei kiihkeää niin kuin joku maalainen sanoisi.

Kvaak kvaak ! Meitä osallistujia kiehtoo hysteria, halu osoittaa, että olemme olemassa ja että meilltä on kyky ilmaista itseämme. Kvaak kvaak. Kunpa löytäisin jostakin sen huuman, joka mielen kirkastaa ja vähän vielä oksettaa. Josta taivaallisen ekstaasiin ja liberaalin vapauden tunteen saan, ilman selityksiä ja ilman poliisin putkaa. Ne poliisit pampuilla vaan meitä ohjailevat. 

Näin nuo naakat tuumailevat.

Hei hulinaa, taas tää ilo irtoaa ja riemun kattoon nostaa, ihan tässä fanit selkään siivet saa. Jos tämä on vain unta, lähden oitis lentoon ja haistatan hapanta kaikille minua paremmille, minä omasta puolestani pohdin.

Ja untahan tuo oli, koko festivaali. Naakat katolta lehahtavat matkoihinsa ja minä oion puutuneita jäseniä. Makaaminen kuhmuraisella vuoteella on ikävä kokemus. Korvia särkee äsken kuultu festivaalin musiikki. Heitän siis särkypillerin suuhun ja nielen sen.

Avaan soittimen ja keskityn ihan uuteen maalliseen musiikkiin.Suljen silmät enkä enää kuule naakkojen mekastusta. Niccolo Perugia astuu esiin komerosta ja irvistää iloisesti minulle luuttunsa takaa. (2025)

Asia: Niccolo Perugia.  Passagalia.              

 

KERRAN MEIDÄN KATSEEMME KOHTASIVAT

Lyhytproosaa                

                                      

Joskus murrosikäisenä ihailin tyttöä joka oli kuin kuvan AFRODITE.  Hänen piirteensä olivat täydelliset. Kerran meidän katseemme kohtasivat, ja minä näin niistä silmistä vähättelevän, melkein halveksivan ilmeneen. Se katse piirtyi muistiin kuin graafinen taideteos. Koko iän se on seurannut kaikkialle ja kaikkiin elämän tilanteisiin. Se oli puukon isku minun itsetunnolleni. Tuon lyhyen katseen koin epäoikeudenmukaisena, koska katsoin häntä alhaalta päin ja odotin edes myötätuntoa.

Hän katosi minun elämästäni pelkäksi muistikuvaksi. Vuosia myöhemmin, keskiikäisenä näin hänet jossakin tilaisuudesa. Oli koolla nimekkäitä artisteja joille oli jaettu huomio ta ja palkintoja.Tutulta hän näytti ti vieläkin, mutta lähi etäisyydeltä erottuivat silmien alustan rypyt paksun maalikerroksen alta. Hänen äänensä oli kuin ruostunut sarana, se tuli kurkusta ja oli nopeaa hermostunutta säkätystä. Ei hän minua yleisön joukosta huomannt tai ei ollut huuomaavinaan.

Ei se minua enää häirinnyt. Jossakin tunteiden nurkassa häivähti sääli, Hän oi kokenut avioeron, hänen lapsensa oli kuollut autokolarissa. Hän oli epäonnistunut liikeyrityksensä kanssa jossakin ulkomailla ja eli nyt yksin Helsingissä. Muu suku eli hajallaan maalla, siis Suomessa. Hän oli oppinut käyttämään englantia kaupoissa, ravintoloissa ja yleitövessoissa.

Seuraavan päivän lehdessä oli kuvia tuosta tilaisuudesta. Niissä hän näytti taas nuorelta ja kauniilta kuin Afrodite. Kuvien retusointi oli onnistunut. Mutta ruosteista, epäselvää puhetta eivät lehtikuvaajat onnituneet vangitsemaan. Enkä usko, että hänen luonnettaan olisi mikään voinut enää muuttaa empaattiseksi. Hän oli kasvanut nuoruudesta asti tunteettomaksi kilpailuyhteiskunnan kuluttajaksi. 2025 /                                       

YLÖS ALAISIN

YLÖSALAISIN

Lyhytproosaa koiran näkökulmasta                             

                                                      

                                                                                      Mieliala syyskuu. Akavelli 2013 T.Yli- Rajala

Seurasin katseella koiraa, joka näytti kaukaa katsoen pystykorvalta. Se palautti mieleen isän sotilaskiväärin,jolla oli pystyt korvat. Sanoivat, että se oli 1890 luvulta ja edusti samaa symbolismia, jota minä itsekin kirjoitan. Koiran taidot rajoittuivat naapurin pihaportin ruikkimiseen. Työn tehtyään se vielä kuopaisi pari kettaa takajalallaan ja silmäisi taakseen aikaansaannostaan. Naapuri katsoi ikkunaverhon raosta ja minua huvitti.

Hän tarkkaili minuakin aina silloin tällöin. Tuo vanha mies ei ymmärtänyt miksi minä kävelin pihamaalla eestaas ja puhuin puhelimeen. Kiukutti kun joku nuori ja mielestään oppinut juppi haukkui puhelimessa pienoisromaaniani, jonka olni kirjoittanut juuri sitä varten, että näkisin miten lukijat teagoivat katkeamattomaan sanavirtaan. Virtaan johon on piilotettu annos tunteita ja mielikuvia menneisyydestä. Miten he ymmärtävät historian tutkimuksen renvallilaisen periaatteen, että nykypäivän ajatuksia ei saa projidoita menneisyyteen. Minä kun käännän sen ylösalaisin kuin karvahatun. Ongin menneisyydetä ajatuksia ja tunteita joita tuon esille tähän päivään.

Eikä se mikään pienoisromaani ollut, vaan sekava kokoelma vaikutelmia. Ei mikään. Sanan tunne käyttö on nykyään naurettavan vanhanaikaista.

Koira kääntyi taas kohti portaita ja minä olin nyt epäluuloinen. Se näytti ovelalta ja katsoi suotaan minua silmiin. Naapurin ikkunaverho heilui ja äijän naama pilkisti sieltä selvästi. Sillä oli vahingoniloinen ilme, kun koira lähesstyi minua. Istuin kotiportailla ja puhelimen olin laskenut kiukkupäissäni viereen. Koira tuli häntää lierutellen ja uteliaana ihan eteen ja äkki arvaamatta se ruikkaisi mielipiteensä reviirit puhelimen päälle. Siinä minulle uusromantiikkaa ja synbolismia, vähän eksistentialismiakin.

Nousin portailta ja astuin takaisin työhuoneen hämärään. Masensi, kun en ollut pysytellyt arkirealismin linjoilla. Koira tutki nyt sillä silmällä naapurin uuden auton takapyörää. (2025)

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho kasvaa

ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska mikään ei muutu, 

eikä mikään estä hukkumasta siihen, mitä ajattelen 

T.Yli-Rajala)

                                      

HIIRET JA SÄKKI

               

Vähän unisena kävelin kadulla ja löysin ison säkin. Sen kyljessä oli kirjoitus wehrmacht, fraktuuralla. Ja siipiään räpyttävän kotkan kuva. Vaan kun tarkensin katsetta, huomasin että kysessä olikin kaksipäinen kotka ja kirjaimet olivat ihan kyrillisiä. Löytöpaikalle kertyi väkeä. Joukossa oli joku sellainenkin, jolla oli punainen lippalakki päässä ja joka ilmoitti olevansa johtaja. Tämä säkki kuuluu minulle, hän ilmoitti itsevarmasti. Katsomme mitä se sisältää ja jaamme kaiken rikkaille.

No johan vitsin murjaisit, minä hänelle kiekaisin. Minä löysin säkin ja se kuuluuu löytäjälle. Esiin astui nyt paikalle ilmaantunut ekonomisti.Hän on käynyt englanninkielisen koudun, koska on diplomaatin poika. Hän on myös lukenut pitkän matematiikan ja saanut ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia. Vaan nytpä ilmeni, että tämä mies ei tiennyt miten säkki avataan. Ja sitten kun se saatiin kovan työn jälkeen auki, sieltä herahti kadulle valtava kasa euron seteleitä. Moni syöksyi niitä heti kahmimaan.Säkki pitää palauttaa hänelle, joka sen on kadottanut, joku sanoi. Se on oikeudenmukaista. Se kuuluu niille rikollisille, jotka viime yönä räjäyttivät pankin. Erimielisyyksistä huolimatta aloimme jakaa rahoja, jotka tuoksuivat painomusteelta.Näillä me rakennamme tälle pakal le uimahallin, joku uhosi. Eipäs kun liikuntahallin ja urheilukentän. Köyhä ja sairas kansa tarvitsee liikuntaa, eikä sitä voi saada ilman ohjausta ja älylaitteita. Mitä siitäkin tulee, jos ihmiset saavat juoksennella vapaasti ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Keskustelu kävi kuumana. Yhdellä osallistijista oli tappelun jäljiltä vihertävä kuhmu otsassa ja punainen nenä. Eräällä toisella oli musta silmä, jonka ympärillä viipyi sinertävä rengas. Minä tätä sähellystä tarkkailin sivusta käsin ja muistelin runoilija Wilhelm Buschia.

Kun rahasäkki pullollaan, seisoi kadun kulmassa,

niin sille viekas vaalikansa, näin lauloi kiitoslauluansa.

Oi säkki pankin kulmassa, sä suurin säkkein joukossa

oot mahtavin, oot mahakkain,

sun ylhäisyyttäs ylistämme, rahasäkki, ylin ystävämme

Sen säkki kuuli mairemielin, kun vaalikansa hihkui mielin kielin

ja sillä välin miesi yksi , sai reiän säkkiin jyrsityksi

niin säkki löyhtyi liitoksistaan, ja kansa laihtui laihtumistaan

On rahasäkki riepukasa vaan, sen säkiks tuskin tuntiskaan

On tullut tyhjyys olentoosi, me sulkeudumme suosioosi!

Lähde: Wilhelm Busch, Max ja Morits, Otava 1977. . Rnoilijan vapauksin hoo moilanen kirjakaapissaan.  

Asia: Wehrmacht.  Wilhelm Busch.                        

 AIVAN                      Romantiikan proosaa

Missä on yhtälö, joka näyttää tuntemattoman totuuden?

Hiilas valo leviää ja kahisee nurmikolla, yö hiipii jo metsänlaitaa. Aljosa näkee minut ja lähtee kävelemään kohti. Kuulen kuinka hän sanoo, että itseemsä rakastuneen on turha odottaa vastarakkautta. Minä puolestani ajattelen, että koskaan en suostu koskemaan tai tulemaan kosketuksi. Olen kuin sininen huoneentaulu ja minussa lukee ohje, älä pelkää pimeää.

Silti käännän päätä ja katson ikkunasta pihalle. Musta kettu juoksee orapihlaja-aidan taakse piiloon ja näen sen silmät. Se kuuli tuon ohjeen, koska se on eläin ja se vaistoaa asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Aljosa on jo vierelläni, ja näen ristin hänen kaulallaan. Hän nostaa sen minun silmieni tasalle ja suutelee sitä. Mietin miten rosoinen sielu oli Dostojevski, joka näki Karamazovin veljekset samassa mielikuvassa. Dmitri, Ivan ja Aleksei. Aljosa, joka oli perheen musta lammas, koska oli munkki. Hän ei arvostanut rahaa eikä valtaa. Dmitriä ahdisti oidipuskompleksi, Ivan arvosti vain rahaa ja valtaa. Vai oliko se näin? Siitä on kauan kun luin tuon kuuluisan kirjan, olin silloin kolmissa kymmenissä.

Nyt kun katsahdan sivulle, näen heidät kokoontuneina viereeni. He puhuvat epäselvää venäjää, joka kuulostaa kuin olisi huttua hampaissa. Aiheena on Donald Duck, amerikkalainen oligarkki ja sekin oli aiheena melkein riitaan asti, että oliko Gogol ukrainalainen vai ei.

Ei tietenkään ollut, sanoo Ivan. Ukrainaa ei itse asiassa edes ole olemassa. Se kuului Moskovalle, joka oli merjalaisten ugrien kylä Volgan mutkassa, siihen aikaan, hän vakuutti itsevarmasti. Me isovenäläiset olemme alkuperäiskansa, kaikki meidän ympärillämme on ikivanhaa Venäjää. 

En tiedä mikä tässä mätti, kukaan muu ei ollut heitä kuulemassa paitsi minä. Moskova,  merja-laisten vaiko marien kylä, en muista. Käänsin kylkeä vasemmalle, mutta tunsin taas sen saman vaivan. Sydänalaa kuvotti. Veljekset tekivät lähtöä, Aljosa toivotti hasta luego, vamos con Dios. Oliko hänellä jotain vispiläkauppaa paavinuskoisten jesuiittojen kanssa? Nousin istumaan vuoteen laidalle ja pohdin äskeistä unta. Jalkoja palelsi.

Aivan, se todella oli unta eikä sillä ollut mitään yhteyttä arkielämään. Paitsi ehkä tuo typerä riita siitä, mikä on omaa ja mikä toisten. Dostojevski oli oikeassa, vaikka ei ollutkaan tässä unessa.

Asia: Karamazovin veljekset. Dostojevski. 

                                                 

 

VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA

Lyhyttä proosaa: INRI

         

Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.

He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.

He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.

Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.

                                                        

       

Asia: INRI. Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas
2025

                

 PUNTIKSELLA

HYVIN REALISTINEN NARRATIIVI

                                                          

                                                       Iihahahaa, poistumiskielto           .

Olimme nuoria. Minä sotaväessa ja vaimo pankkifröökynä. Yksi hänen asiakkaistaan oli majuri, samasta varuskunnasta jossa minä harjoittelin taaksepoistua. Kyseinen majuri asioi mieluiten minun nuoren ja nätin vaimoni pakeilla. Vain hän kelpasi palvelemaan sotaherraa. Itsetietoisuutta äijällä riitti vaikka muille jakaa. Kiersin hänet aina kaukaa, eikä hän oivaltanut minut nähdettään kuka olin. Minä olin jo erittäin oppinut alokas, opinnot yliopistossa lähes kanditasolla. Asia, jota ei kannattanut mainostaa.

Onni oli ollut myötä, kun jouduin väkeen kotipaikkakunnalle. Kasarmilta kotiin oli vain seitsemän kilemetriä. Rivakka kävelymatka vain. Heti kun olot vakiintuivat, käytin hyväkseni aliupseerikoulun etuja. Hamina ei huvittanut, oli mukavampaa livahtaa puntikselle aina kun tilaisuutta siihen oli. Eräältä varuslomalta palailin sitten hyvin myöhään iltapimeässä. Mitä tuosta, päivystäjä oli tuttu mies eikä aiheuttanut pään vaivaa. Vaan vaivaa aiheutti sitten majuri, jonka näin marssivan vastaani pimeässä kaddulla. Hän talutti lemmikkiään, pedon näköistä schäferiä. Näin tuon parin jo kaukaa, vaikka oli pimeää.

Siinä olivat sotilasopit nyt tarpeen. Syöksyin päätä pahkaa metsään ja maastouduin puolukkamättäiden suojaa. Oikein siinä sydäntä pani väpättämään, koira kun luimuili epäluuloisena juuri minun suuntaani. Kun ohimarssi oli suoritettu, lähti hengitys taas palautumaan. Eihän tässä mitään muuta, mutta kun komppania oli poistumiskiellossa. Onneksi päivystäjä oli tuttu ja myötätuntoinen, hän kuiskasi vain onnittelut näyttävästä paluusta.

Traumaattinen kokemus jäi muistoihin. Paria päivää myöhemmin palasi majurikin kummittelemaan arkitodellisuuteen. Hän ehdotti vaimolle vierailua kesämökilleen. Tämä kun oli nuori ja epäluuloinen, niin keksi jonkin syyn kieltäytymiseen. Ei kutsu mitenkään nyt sopinut, koska hänen miehensä oli estynyt tulemaan lapsen vahdiksi. Tällä kun oli ankaria paineita työmaallaan, jossa oli liian autoritäärinen ilmapiiri. Majuri poistui pettyneenä seurustelemaan koiransa kanssa. Silläkin oli juoksuaika.

Aatoksia:

Aika on peili, jonka läpi on ryömittävä

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.