MINEA

LYHYTPROOSAA

Minea. Sekavärityö 1990 T.Yli-Rajala

Isä nosti trasselitukon pöydälle ja hieroi käsiään. Oli kylmä sää. Tuuli puhalsi suoraan palovajan takaa ja paukutti pressun pätkää seinälautoja vasten. Hän kokosi panokset takaisin pieniin rasioihin ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Katsoin kuinka poskilla ja ohimolla vihertävät ruudin polttamat laikut erottuivat nyt selkeinä Ihantalan muistoina. Asepöydän alla lojui pilvin pimein pistoolin hylsyjä, joita minä olin vuosia sitten keräillyt innokkaasti. Nyt aikuisena sellaiset puuhat olivat jääneet ja luin mieluummin kirjoja. Meneillään oli Sinuhe jo kolmatta kertaa. - Mitä tuo nainen täällä tekee isä kivahti vähän ärsyyntyneenä. Mistä se tuohon ilmaantui?

Palovajan seinustalla seisoi Minea, vähissä vaatteissa. Sen huomasin heti ja tiesin, että juuri se isää hermostutti. Eikö nuorisolle opeteta enää mitään tapoja? Ja vielä ilman paitaa! Vaan Minea ei hänestä piitannut, hän tuijotti vain minua syyttävästi. Mietin että Minea oli päässyt minotaurokselta pakoon ja odotti nyt että minä tekisin hänen hyväkseen jotain. Olin unohtanut Sinuhen asepöydälle, jossa sen lehtiä tuuli selaili. Luulen, että isän mieltä painoi vielakin sota.

Lähdimme kävelemään autolle. Kannoin raskasta laukkua, koska isä ei enää jaksanut. Hän oli ikääntynyt ja hänellä oli syöpä. Kysyin häneltä, että aikooko hän vaihtaa vielä uuteen automerkkiin, mutta isä näytti uupuneelta ja elämään kyllästyneeltä. Miksi hän harrasti ampumista, jos sekään ei huvittanut. Ehkä se oli vain totuttu tapa joka oli jäänyt armeijasta. Siellä ammuttiin ihmisiä, ei pahvitauluja. Minua jäi vähän kalvamaan Minea, jolle en lähtiessä sanonut mitään. Vilkuilin vielä auton ikkunasta josko hänet näkisin, mutta seinän vieri oli tyhjä. Kotona aioin ottaa kirjan taas esille ja lukea uudelleen kohdan jossa Sinuhe näki Minean hukkuneen ja mädän ruumiin kelluvan vedessä. Vaan muistinko nyt oikein? Näky hirvitti minua vaikka se oli vain Mika Waltarin unta.

Olemus ui morfisen meren syvyydessä, nousee pintaan ja sukeltaa kohti valoa. Matka jatkui ja pohdin miksi isä halusi vielä ajaa autoa vaikka olisi voinut jättää tehtävän minulle. Kyllä hän tiesi että minulla on vaarallinen taipumus unohtua pohtimaan ja ajattelemaan. Nytkin auton hyrinä alkoi vastustamattomasti nukuttaa. Ummistin silmät hetkeksi ja avasin, katsoin takaistuimelle. Näky hätkähdytti. Jos olisin nyt ajanut, me olisimme päätyneet metsään. Siinä istui Minea, silmän aluset vihreällä tuhritut ja suupielissä ivallinen hymy. Etkö sinä muka muista, hän kysyi kielellä jota ei kukaan enää kuule ja jonka minäkin olen unohtanut.

On paljon asioita joita en muka muista enkä edes halua muistaa. En kuulla enkä nähdä. Ehkä jätän Sinuhen kesken ja alan kyhätä blogia, jota kukaan ei halua lukea eikä  jälkeen päin edes muistaa. (2024)

Asiasana:.  Minotauros

Aatoksia: 

Historia on  niin vanha, että se potee jo dementiaa

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää

Mikä on pitkä, ehjä ja kokonainen uni?

On masentavaa kuvitella loputonta harpunsoittoa

Paras valheista on totuus, jos se perustuu vilpittömään uskoon

Kiitos hyvistä kommenteista edelliseen blogiin!