Runoratsu  Uusromanttista lyhytproosaa

                            

                                                                                      Iihahahaa

Näin kuinka se lensi siipiä viuhtoen ja laskeutui takapihalle, herukka pensaiden luo. Naapurin ikkunaverho heilahti. Mies tarkkaili tapahtumia, ja minun teki mieleni tervehtiä häntä kättä heilauttamalla. Hän oli se tyyppi, jonka maailmankuva rajoittui toivotukseen hyvää päivänjatkoa. Se oli ainoa tapa kommunikoida hänen kanssaan. Siis niin, että sitä samaa teille. Olimme asuneet naapureina jo toistakymmentä vuotta, mutta silti vielä teitittelyasteella. Hän herroitteli minua. Nostin kohteliaasti hattua, ja annoin hänen olla siinä luulossa, että minä tässä halusin esiintyä jotenkin ylempänä. Minua se vähät vaivasi, ja arvelenkin, että mies luulee minua leuhkaksi.

Minkäs minä sille voin, että olen humanisti. Oikein diploomihumanisti. Kun maalasin taulua kesäisenä päivänä ulkosalla, hän hivuttautui selän taakse ja kurkki olkapään yli. Mikä tuo on, mies kysyi kun näki abstraktin kuvion, joka muistutti lentävää hevosta. Se on runoratsu, minä häntä valistin. Etkö kuule kuinka maltillisesti se hirnahtelee ja huiskii hännellään vasemmalta paarmoja.

- Mutta sehän on vain kuva, mies hämmästeli. Ei se lennä muuten kuin että tuuli kiepauttaa paperin lentoon.

Tuo naapuri luki vain suomalaista proosakirjallisuutta, elämäkertoja sekä fantasianarratiiveja.

- Minä tarkoitankin tuota sen kuvan mallia, joka laskeutui äsken tuonne herukkapensaiden luo. 

Unohdin heti alussa kertoa, että tämä tapahtui kuitenkin vasta eilen, ja nyt näin ikkunasta miten ratsu kohosi jälleen ilmaan ja lähti viuhtomaan kohti Helsinikiä. Ja mikä tässä on merkittävintä, niin naapuri istui hajareisin sen selässä ja kuului laulavan jotakin radikaalia musikaalisävellystä. Minä niitä inhoan, ja hän olikin tiettävästi radikaali. Hänen rouvansa lakaisi luudalla ratsun jälkeensä jättämiä lantapaakkuja.

Vasta myöhemmin tällä viikolla kuulin, että naapuri oli ratsuineen saapunuut erään kustantajan portaille ja laskenut siellä mielenosoituksellisesti lantakasan ovisuulle. Kuulin tämän kun piipahdin Alkossa ostamassa Metaxaa. Pidän sen itäeurooppalaisesta mausta. Rouva kertoi, että naapurin runoteos ilmestyy lähiaikoina, ja että se on niin moderni, että on  ihan loppusoinnuton.

Minä olin vähän kateellinen. Yritin keskittyä kirjoittamiseen, mutta ainoa mitä sain aikaan oli romaani. Sen nimeksi kehittyi vähitellen ”Sisäpalvelusohjesääntö”, proosaruno alkusoinnuin. Se oli vakavaa arkirealismia. Aivan varma en ole asiasta, mutta ainakin naapurin rouva arveli että siitä tulee syksyn bestseller.

Minuakin vähän arvelutti.

Asia: Metaxa: brändiä neuvottomuuteen. 

Aatoksia: 

Velallinen on sijoittaja, jota pankijohtaja ei tervehdi.

Mikä tässsä on hännätönnä elää. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.