Miete:
On todellisuuksia joita ei voi todistaa




PITÄISIKÖ MINUN TUNTEA SINUT

 

Elän lomittuneena kuvasi kanssa,
yhä harvemmin ajatuksissa


 



Siitä on vuosikymmeniä kun täältä lähdin. Kuka oli tuonut tänne pelargonioita ja asetellut ne ikkunalaudalle? Se on tapahtunut eilen tai tänään, vaikea tietää.  Marraskuinen hämärä päivä on saanut ne ikkunan valossa heräämään ja  oudoksuen huomaan, että niihin on puhjennut hentoja, vaaleanpunaisia kukintoja. Muistan kuinka kauan sitten aamuisin herätessä vesilasi oli jäässä ja ikkunan eteen oli tuprunnut öinen lumi, niin että piti käydä se  ulkoa päin lakaisemassa. Minähän asuin täällä kellarissa. Nyt ahdas huone haisi tunkkaiselle homeelle ja lattialla, pöydän jalan tuntumissa kömpi kohmeinen kärpänen.
     Avasin laukun ja ladoin pöydälle mukaan otetut paperit. Päiväkirjamerkintöjä, runontynkiä, raajarikkoisia tarinoita. Valokuvan, joka esitti  nuorta tummahiuksista tyttöä. Minun pakkomielteeni, jonka olin nimennyt Botticellin Lauraksi vaikka muistelin että taiteilijan Laura oli vaalea. Tunsin kuinka kuvan myötä  kellarihuoneeseen levisi hitaasti kukkien tuoksu ja muistin kevään, jolloin jätin ne hänelle antamatta. Olin suunnitellut että annan ne nimipäivänä, mutta en kuiten-kaan rohjennut. Hän istui minun edessäni maailmanhistorian luennoilla ja tuoksui kukille. Osakunnan juhlissa pyrin hänen lähelleen ja huomasin puseron rinnuksessa pienen hiirikorun. Luentojen jälkeen seurasin häntä matkan päästä ja pelkäsin, että minut huomataan. Aina hän pysähtyi linjuripysäkille ja jäi odottamaan Paraisten autoa.  
      Selasin papereita. Niihin oli töherretty lyijykynällä sentimentaalisia nuoruuden runoja. Joen virta, äänetön viriävä tuulenkieli. Lintujen mustat siivet leikkaavat sälöjä hangenpintaan. Huomasin komeron oven, sen jossa kauan sitten pidin vaatteita ja muita tavaroita. Vielä kerran halusin avata tuon oven ja etsiä löytyisikö sieltä jotakin unohtunutta. Ovi oli juuttunut niin kiinni, että hädin tuskin sain sen aukeamaan. Pimeästä raosta lehahti silmille parvi koiperhosia, mutta sitten sieltä astuikin Laura kellarihuoneen ahtaaseen tilaan. Minun oli pakko istahtaa homeelle tuoksahtavan vuoteen päiväpeitolle. Komerosta kuului hyvin vaimeana Lisztin Liebesträume.
     Olin hämmentynyt, mitään en osannut sanoa. Vuosien mittaan hän ei ollut muuttunut vähääkään, hiirikorukin oli yhä puseron rintamuksessa.
     Kokosin paperit takaisin laukkuun ja lähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta ulos, raikkaaseen syysilmaan. Hän ei puhunut mitään, seurasi vain minua kun suunnistin kulkuni kohti linjuripysäkkiä. Koko matkan ajan kerroin hänelle maailmasta joka oli muuttunut. Valitin, että ihmisiltä puuttuu kyky empatiaan ja mielikuvitus korvataan tekniikalla. Enää ei ole ideologioita ja niiden tilalle on tullut pyhä tavara. Omaa kulttuuriperintöä ei arvosteta, vaan etsitään kaikkea eksoottista ja ajan kuluttaminen on tärkeämpää kuin syvällinen tunteminen. Oma kieli vaihdetaan vieraaksi ja  suositaan vieraita nimiä, koska omakieliset tuntuvat maalaisilta ja arkisilta.
Varmaan ihmettelet miksi minä sinulle tulin tällaisia puhumaan, mutta ymmärrät ehkä jos sanon, että olet minulle pakkomielle ja minä olen yksinäinen. Ihmettelen usein mihin sinä lopulta katosit.
     Hän kyllä kuunteli minua vaikka ei vieläkään puhunut mitään. Olimme tulleet jo lähelle tuttua linjuripysäkkiä kun huomasin, ettei hän enää kulkenutkaan rinnallani. Siihen oli ilmaantunut vanha nainen jonka kasvot olivat itkusta turvoksissa ja jolla oli  vastenmielisen ryppyinen iho. Kaapissa piilottelu oli jättänyt häneen jälkensä. Nyt nainen  pysähtyi ja katsoi minua tyytymättömänä.
     -Miksi seuraat minua joka päivä tänne pysäkille? Pitäisikö minun tuntea sinut? Etkö sinä vielä tiedä, että joidenkin ihmisten suuruus on siinä että he kirjoittavat hyvin. Toisten suuruus on siinä, etteivät he kirjoita. Näin hän muistutti minua Jean de la Bruyeren tokaisusta.
     Vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Vanhat rakennukset häipyivät hitaasti tihenevän lumisateen varjoon.
     Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla. Minä vain haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoin hänelle jonka katseesta erotin pelon. Niin kuin useimmat ikääntyneet ihmiset, hän ei halunnut muistaa mitään. Vanhoille on menneisyys yhtä pelottava kuin tulevaisuus.
     Satoi yhä tiuhemmin lunta. Jätin vanhan naisen pysäkille ja näin kuinka hän vähitellen katosi lumiharson peittoon. Jatkoin matkaa opiskeluaikojen kellaritilaan takaisin, mutta nyt suljin komeron oven huolellisesti.

Miten kalat siirtyivät merestä kuivan maan eläjiksi vaikka niillä ei ollut jalkoja? Viisivuotias

taiteilija ratkaisi ongelman paapalle, joka kirjoitetaan pitkällä vokaalilla koska on kotoisin Poh-

janmaalta. Edellisen tarinan (Vapaana vihdoin) kuvituksena oli siis ”Alkukala pyörillä”.

AUTIOTALO  

Miten lintujen kanssa sovitaan niiden kielten tulkkauksesta?

(Neruda)

Tien varrella kasvoi ohutrunkoisia koivuja, jotka olivat talvella lumen painosta taipuneet vääriksi. Olimme antaneet sille nimeksi kaarimetsä. Pian sen jälkeen puusto harveni ja eteen aukesi vanha pelto, jota ei varmaankaan ollut viljelty enää vuosikausiin. Keskellä peltoaukeamaa oli rapistunut autiotalo, jonka ikkunat oli särjetty ja ovet lonksuivat saranoillaan tuulessa. Meistä se oli kummitusmainen, mutta siitä huolimatta vierailtiin usein sen tyhjissä huoneissa ja etsittiin niihin unohtuneita tavaroita. Kukahan siellä oli asunut? Siitä oli varmaan  jo kaksi tai kolmekymmentä vuotta, niin me pohdittiin.

      Meillä oli metalliputken pätkistä kyhätyt tussarit ja Patella oli ampumahaudasta löytynyt trotyylin pala, joka sytytettiin tuleen. Se suitsusi mustaa, kitkerää savua huoneeseen, mutta onneksi siellä oli hyvä veto. Ikkunat olivat sirpaleina. – Mennään kauemmas, Kake ehdotti. Jos siinä on vaikka vielä nalli jossakin ja räjähtää.

      Mentiin oven taakse turvaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kun tuli alkoi kitua, Pate meni rohkeasti kasaa kohti ja kaatoi sen päälle sadevettä jota oli otettu varoiksi mukaan. Ulkoa kuului ääniä, ja ikkunasta näimme että taloa lähestyi vanha mies. Tai ainakin se näytti meistä vanhalta, mutta myöhemmin äiti sanoi sen olleen keski-ikäinen työtön. Mies jäi seisomaan talon entiselle pihamaalle ja katseli villiintyneitä marjapensaita. Hän seisoi siinä pitkään, hievahtamatta kunnes kääntyi päättävästi ulkoovelle. Kuulimme kun hän astui sisään alakerran autioon menneisyyteen ja lähti sitten kipuamaan portaita pitkin ylös. Meitä kauhistutti. Jos se olikin talon entinen omistaja joka syyttäisi meitä tihutöistä. Mies ilmaantui huoneen ovelle ja silmäili meitä uteliaasti. Huomasi kytevän trotyylikasan ja potkaisi sen hajalle. – Mitäs pojat täällä, hän kysyi. 

      – Ettehän te vaan tulipaloa sytytä? 

      - Ei me sillä tavalla, meillä on vettä mukana, Pate riensi selittelemään. – Kokeiltiin vaan että palaako tuo kipsi.

- Se on räjähdysainetta, mies valisti meitä. Vaikka kyllähän me se tiedettiin ja siitä oli varoiteltu. Saksalaisten ampumahaudoista ja leiripaikoilta sitä löytyi. Siellä oli ollut joskus tulipalo.

      Mies näytti välinpitämättömältä, häntä ei kiinnostanut mikään. Katseli vain ympärilleen ja pani kantamuksensa lattialle. Vasta nyt huomasin, että hän oli roikottanut mukanaan pullottavaa pussia jota näytti käsittelevän varovasti. 

- Täytyy lähteä syömään, minä sanoin ja sain muut perääni portaikkoon. Talon taakse kyhätyt maalitaulut jäivät seisomaan joutilaina, tarkkuuskilpailu tussareilla jäi toteutumatta. Miehen ilmaantuminen keskeytti puuhat ja jätti mieleen oudon tunteen. Hänessä oli jotakin kummallista.

      Oli jo iltapäivä kun maleksin kotipihaan. Päästin jaloissa pyörivän kissan edeltäni sisään. Kotona oli kaikki ennallaan. Aamupalan jäljet korjaamatta, likaiset astiat ja leivänmurut. Työnsin hellaan muutaman koivuhalon ja tuohta, sytytin tulen ja panin teevettä kiehumaan. Kaapista löytyi kuivia korppuja ja aamulla puoliksi järsitty leipäpala. Äiti oli lähtiessään  jakanut sata neuvoa tästä ja tuosta. Tulitikkujen kanssa ei saa leikkiä ja Mirri pitää ruokkia. Ennen kahdeksaa illalla voin lähteä isää vastaan kun hän tulee päivystysvuorolta kotiin. Mutta varovainen täytyy olla eikä saa päästää kotiin vieraita ohikulkijoita. Niiden joukossa on nykyisin paljon rikollisia ja juoppoa jouto-porukkaa. Kyllähän minä sen tiesin, samanlainen joutomies oli keskeyttänyt meidän tussarijuhlat autiotalolla.

      Teetä juodessa näin keittiön ikkunasta kuinka poliisiauto ajoi kovaa vauhtia parakkikylän ohittavaa soratietä pitkin sataman suuntaan. Sieltähän minäkin olin vasta tullut, mutta en satamasta vaan autiotalolta, joka jäi erkanevan tien varteen. Sinne pellolle, jonka yllä harakat kaartelivat. Pölypilvi jäi leijumaan poliisiauton perään ja jostakin kaukaa kuului ikkunan läpi junan vihellys. Tavaravaunut kolistelivat kohti satamaa.

      Lähdin jo seitsemän jälkeen maleksimaan isän työpaikan suuntaan. Se oli piikkilangoilla ympäröity ja siellä oli vartio portilla. Sillä oli konepistooli rinnan päällä roikkumassa. Mies tunsi minut ja päästi portista. Kävelin tuttua rakennusta kohti, täällä olin käynyt ennenkin. Isä näytti hämmästyneeltä eikä järin iloiseltakaan kun näki minut, mutta käski odotella vielä jonkin aikaa. Sitten lähdettäisiin. 

      Ei minua kellonaika kiinnostanut eikä huoneessa edes ollut kelloa. Oli vain isoja työpöytiä ja niiden päällä kirjoituskoneita. Minä panin paperin koneeseen ja kirjoitin Eira. Puhelin soi ja isä rykäisi ennen kuin sanoi tärkeällä äänellä ”huomio” ja jotakin muuta. Korkean kaapin päällä pääkallo irvisteli ja tuijotti itsepintaisesti minua. Joku oli sanonut, että se oli muka venäläisen vangin kallo ja että sitä oli keitetty, mutta minä en uskonut. Isä ei paljon puhunut, vain sen verran että väitti kallon olevan ainakin yli sata vuotias. Eikä hän tiennyt kuka sen oli kaapin päälle nostanut ja miksi. Ehkä koristeeksi.  Hänellä oli leveä nahkavyö jota joku sanoi rähinäremmiksi. Sen kyljessä roikkui pistoolikotelo.

      -Missä päin sellainen autiotalo on, kuulin isän kysyvän puhelimelta. Sieltä kuului kähinää minulle asti. – Hyvä on,  lähetetään sinne pari miestä vartioon yöksi. Etteivät asiattomat pääse sotkemaan paikkoja.

      Autiotalo, minä mietin. En minä muita tuntenut kuin sen yhden vain, sen jonne jätimme tänään miehen seisomaan yksin ja tuijottamaan ikkunamaisemaa. Tai oikestaan niitä harakoita, jotka kaartelivat vaivaiskoivua kasvavien ojien  pientareilla ja vanhan  pelättimen ympärillä.  – Mitä siellä autiotalolla on, minä kysyin isältä kun lähdettiin vihdoin kohti kotia.

      - Ei mitään erikoista, hän vastasi ja näytti mietteliäältä. Mutta seuraavana päivänä kuulin vanhempien naisten juoruavan, että joku mies oli siellä räjäyttänyt itsensä dynamiitilla. Poliisi tutki asiaa, mutta sehän oli selvä. Ei siihen mitään rikosta liittynyt, vain  itsemurha. Syytä pohdittiin, mutta kun ei miestä tunnettu, niin kukaan ei tiennyt.

      Talon takana vanhalla pellolla seisoi vain pelätin, kaukana selän takana männikössä mustik-kamaa ja harakoita. Eikö täällä ole mitään vartioitavaa pelätin kysyi ja sen katse oli ontto, vatsan paikalla hajonnut olkilyhde ja harteilla takkiriepu. 

 

 

VAPAANA VIHDOIN





"Alkukala pyörillä"

Olen huomannut että kaikki insinöörit eivät ole kuin ruostuneita saranoita.Heidän joukostaan voi joskus löytää jopa aidon humanistin.Vuosia sitten tunsin insinöörin joka harrasti astrologiaa. Sinä olet vaaka, hän sanoi. Tasapainoton ja sinipunainen. Eikö totta?Sinun on vaikea

tehdä lopullisia päätöksiä, jätät ne mieluummin huomiseen. Hän tunnisti tähtimerkin heti kun vain näki minun naamani, ja näin kuului käyneen monille muillekin. Toinenkin harrastus hänellä oli: pienten kivien keräily. En tiedä etsikö hän niistä vihjeitä malmista, mutta epäilen että miestä viehättivät kivien värit ja pintakuviot. Ehkä niistä kuului musiikkia. Silti hänen teki mieli heittää sellaisella toimistorakennuksen ikkunaa. Tunsin syvää myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka oli epäonnistunut puolisonsa valinnassa. Nainen näytti hevoselta, ja ehkä kysymyksessä olikin taloudellinen tai kulttuurinen ratkaisu. Hän oli hienoa ja vanhaa sukua, tämä nainen.
      Näitä muistelin kun vähän ärtyneenä kävelin kohti linjuripysäkkiä. Irrottelen vähän tänään, onhan nyt lauantai. Veera oli koko aamun motkottanut jostakin käsittämättömästä syystä, jota en tunnustanut. Hän muun muassa väitti, että minä muka olen piilottanut hänen ruman hattunsa, heittänyt sen muka epähuomiossa roskiin. Eipä silti, ei tuon hatun menetys minua itkettänyt. Annan tyttelin ostaa uuden ja entistä rumemman kun vain jättää minut rauhaan. Pidän Veeran olemuksessa eniten rauhasta, jota hän osaa ylläpitää aina kun odottaa huomionosoituksia.
Sellaisia, että sipaisen ohimennen hänen hiuksiaan tai ihastelen noita suuria silmiä. Naiset ovat sellaisia, oikeat naiset. En minä mistään kehonrakentajasta tai tiukkapipoisesta feminististä välittäisi pitää. Eivätkä minua viehätä poliittisesti äkämystyneet maailmanparantajatkaan, ne jotka syyttävät kaikesta fasisteja tietämättä edes mitä nämä ovat. Tai olivat, - nimittäin sosialisteja. Ja niin olivat muuten natsitkin. Ja sitten oli kaikenlaisia anarkisteja, nisteja, listeja, jotka yhteis-
toimin panivat viime vuosisadan sekaisin.
      Auto möyrysi jo kohti pysäkkiä ja niinpä nousin siihen. Sanoin että perille asti, mitä se sitten lieneekään. Kovin kaukana paikka ei voinut olla, koska sain rahasta vielä takaisinkin. Istuin vanhan mummon viereen ja jatkoin pohdintaa. Niin että olihan siinä sekasorrossa osuutensa nokkavilla siirtomaaisänilläkin. Niille kun ei sopinut millään ajatus, että joku muukin voisi opettaa alkuasukkaita pukeutumaan säädyllisesti ja johtaa nuo onnettomat länsimaisen sivistyksen piiriin.
Puhumaan englantia ja kumartelemaan isäntiään. Taisin nupista näitä itsekseni, koska mummo loi minuun arvioivan silmäisyn.- Minä tässä arvostelen nykymaailman menoa, sanoin hänelle. Oletteko kanssani samaa mieltä, että meillä on liikaa noita vapaamielisiä jotka hyväksyvät vain omat
mielipteensä? Hän ei vastannut mitään, vaan kohenteli ostoskassiaan ja siirtyi istumaan lähemmäs kuljettajaa.
      Seuraavalla pysäkillä viereeni istahti kovin nätin näköinen ja nuori fröökynä. Kynnet vihreiksi lakattuina ja hiukset pään pintaa myöten tiukasti suittuina. Korvakorutkin olivat teelautasen kokoiset. – Eikö tuollainen kampaus tunnu epämukavalta, kysyin häneltä. Eikö se kiristä otsanahkaa niin, että ajatuksetkin pysähtyvät? Harrastat varmaankin hevirokkia vai mitä se nyt onkaan, en
oikein pysy kärryillä nykymusiikin suuntausten kakofoniassa.
      Näitä kysellessä ihmettelin samalla, että mikä sai tämän neitokaisen istahtamaan juuri minun viereeni. Minulla oli sellainen pakkomielle, että haisen epämiellyttävästi. Kysymys ei ole tupakasta, jonka Veera on minulta kieltänyt. Eikä liioin viinastakaan, koska olin vasta aikeissa poiketa sopivaan kapakkaan. Ja kaiken lisäksi minulla oli tulenpalava virtsaamisen tarve. Istahtaminen minun
viereeni osoitti harkintakyvyn tilapäistä häiriötä, sillä yleensä paikka vieressäni pysyi vapaana päätepysäkille asti. Ehkä ihmiset pelkäävät syvämietteisyyttä?
      Kun bussi seuraavan kerran pysähtyi ottamaan vastaan uusia tulokkaita ja päästämään ulos ahdistuneimmat matkaajat, nousi nuori nainen paikaltaan ja teki minulle sormillaan hävyttömän eleen. Hän löysi uuden paikan sen mummon vierestä ja heidän välilleen näytti syntyvän yksimieli-nen keskustelu. Se ilhadutti minua, sillä itse en voi sietää poliittisia palavereja joissa kaikki huutavat yhtä aikaa kuulematta edes omaa ääntään. Olen joskus sanonut, että sellainen väki pitäisi roudata
kuorma-auton lavalla elämysmatkalle Pohjois-Vietnamiin. Tai Ruotsiin, jossa kuulemma  työpaikoillakin puhutaan nykyään vain englantia.
      Edellä jo mainittu pakottava tarve oli nyt yltymässä kestämättömäksi. Jäin seuraavalla pysäkillä kyydistä ja aloin silmäillä ympäristöä sillä silmällä. Kävelin jalat vähän ristissä ja horjuen leveän bulevardin keskellä piileksivää sorakatua, mutta täällähän riiti väkeä joka puskan juureen.
Sitten huomasin kadulla oven, joka näytti työmaaravintolan sisäänkäynniltä ja niinpä minä kiiruhdin vointinit äärirajoilla sinne. Avasin raskaan oven ja mikä helpotus! Edessäni oli laaja ja ihmisistä täysin tyhjä aula. Vaatenaulakkorivistöjä, jonkinlainen vahtimestarin koroke istuimineen.
Aulan päässä näin vapauttavan oven, jonka päälle oli liimattu kukon kuva. Marssin sitä tervehtimään ja piilossa kaikilta ihmiskunnan uteliailta heitin reippaasti vettä laulaen kovaäänisesti Marseljeesia.
       Helpottuneessa mielentilassa palasin takaisin aulaan, joka oli nyt typaten täynnä väkeä. Olin lievästi hämmentynyt. Vaatenaulakoiden edessä oleva pitkä koroke oli nyt kuin baaritiski, sitä vasten nojaivat rennosti hattupäiset gangsterit rupattelemassa pankkiryöstöistään. Myös naiset, paitsi että olivat toinen toistaan kauniimpia, olivat kuin 1920-luvulta. Lyhyet hameet ja piikkikorkoiset kengät, jopa saumasukat. Heidän ehostuksensakin oli kaukaa menneisyydestä, ja niin he rä-
pyttelivät raskaita silmäripsiään. Tuijotin näkyä hölmistyneenä enkä heti tajunnut, että povitaskussa oleva matkapuhelin pirisi kiukkuisesti. Naiset aloittivat juuri laulua My blue heaven.
       Ja sitten Veeran ääni. – Missä ihmeessä sinä taas maleksit? Meidänhän pitti mennä kylään Vaikkulaan, vai onko päässyt unohtumaan?
       Tyttökvartetti oli päässyt jo hyvään vauhtiin ja heidän hivelevät äänensä kiemurtelivat jo Veeran korviin.
- Missä hitossa sinä olet? Ala tulla sieltä nyt jo tai sano osoite niin minä tulen hakemaan.
- Hyvä on, vastasin hänelle ja suljin puhelimen. Panin sen jopa äänettömälle. Lähellä nojailevalta gangsterilta kysyin tiukasti: missä minä olen? Mikä tämä paikka oikein on?
       Hän korjasi hatun lieriä vähän ylemmäs että näki minut.
- Tämä on työväenteatterin aula. Vietetään täällä harjoitusten lomassa taukoa.

Paluumatkalla kotiin mietin ankarasti, missä muodossa tämä kokemus pitäisi Veeralle esittää. Vai onko parempi valittaa vatsakipuja ja kieltäytyä lähtemästä latkimaan kahvia Vaikkulaan.

Miete:

Hiljaa lapset! Opettaja tulee ja kertoo teille totuuden.

MUUTTOPÄIVÄ



Päivä lipuu silmien yli, väistää yötä
Valo kahisee nurmikolla

Iltapäivällä kuorma oli ajettu jo pihaan ja kaksi miestä purki tavaroita oven eteen. Minua vaivasi tunne siitä, että olimme tulleet liian aikaisin. Lähtöpäätöskin oli epämääräinen ja kaikki tuntui jääneen kesken. Mihin tämä perustui? En muistanut tehtyjä päätöksiä enkä niiden perusteluja. Työpaikalla eivät osanneet odottaa, että ilmaannun sinne takaisin ja muutan entiseen asuntoon joka on jo ajat sitten annettu muiden käyttöön. Muuttokuorman ympärillä pyöri tuttu koira, Pontus joka oli muistaakseni kuollut jo kolme vuosikymmentä sitten. Mutta eihän se niin voinut olla, muuttomies heitti koiralle makkaranpalan ja nojasi lavaa vasten.
      Talon ikkuna avattiin ja siihen työntyi utelias ja uninen pää, joka pälyili pihamaan tapahtumia. Minä kysyin, että heräsikö hän auton ääneen kun ajoimme pihaan. Eikö hän enää muista kuka minä olen? Roosa muisteli, että hänelläkin on täällä joku tuttu, jonka nimi alkoi ehkä koolla. Katariina? Jätimme muuttomiehet purkamaan lastia ja lähdimme etsimään hänen tuttavaansa sairaalasta. Se löytyi keskeltä mäntymetsää ja Roosa muisteli, että hänen tuttavansa makasi rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Nousimme portaita ja huomasin, että Roosan vieressä  käveli joku nainen. Katselin häntä tarkemmin ja mietin, että tuo vieras nainen oli Roosaa pidempi. Saavuimme ovelle ja näimme kuinka tuttava nousi vuoteellaan istuma-asentoon ja jäi tuijottamaan meitä. Roosa syöksyi onnittelemaan häntä nimipäivän johdosta. En ollut ottanut sellaista huomioon ja tunsin oloni vähän noloksi. Annoin Katariinalle kättä ja puristin vähän liian kovasti, koska hän näytti kiusaantuneelta.
      Minua kalvoi tunne, että kaikki ei nyt ollut kohdallaan.
      Viereisessä vuoteessa makaava tumma mies selitti sairastavansa kurkkutulehdusta. Kerroin hänelle, että minullakin oli se viime viikolla, joten en voi saada enää tartuntaa. Tuo Katariina jota olimme tulleet täältä etsimään, näytti vähän vaivaantuneelta. Ja niin näytti Roosakin. Ymmärsin äkkiä, että he olivat lopulta aivan vieraita toisilleen eivätkä keksineet järjellistä puheenaihetta. Lähdimmekin sairaalasta, ja heti ulos päästyä tien risteyksessä huomasin että Roosa oli kadonnut. Minua kiukutti ja lähdin seuraamaan edellä kulkevaa vanhaa miestä, joka sanoi olevansa matkalla kotiin. Se näytti olevan suuri maalaistalo, pihapiirissä useita talleja. Vasta siellä näin Roosan, joka oli tullut etukäteen kyselemään kuulumisia. Hän näytti huolestuneelta. Kukaan ei tiedä meidän tulostamme mitään, hän sanoi. Meitä ei ole ilmoitettu ja asuntokin on annettu muille. Sain silti järjestettyä meille tilapäismajoituksen koulun ullakolta. Hellahuone ja makuualkovi, ei sisävessaa.
      Kiusallinen tuntemus vaivasi edelleen mieltä. Kaikki ei ollut ihan kohdallaan ja tuntui kuin jokin häiritsevä muistikuva pyrkisi koko ajan pintaan.
      Tämä on sietämätöntä, minä ajattelin ja pyyhkäisin kengänkantaa ruohotuppaaseen. Kuka tästä on vastuussa? Tallien takana hiipi joukko miehiä kompassit käsissään, ympärilleen pälyten. Katsoin kummeksuen näkyä ja kysyin paikalle saapuneelta talonmieheltä mitä tuo touhu tarkoittaa. Hän vilkaisi meitä molempia kierosti ja naurahti ikään kuin häpeillen. Ne ovat saaneet tehtäväksi etsiä teitä ja viedä kunnantalolle jossa kuulustelu tapahtuu.
      – Mikä helvetin kuulustelu? Minä ulvahdin ja vähällä olin jo huitaista tuota makeilevaa hymyä. Talonmies vakavoitui, koska huomasi että minä en ollut selvillä varsinaisesta asiasta.
      - Minä en tiedä siitä enempää, mutta hevoset täytyy nyt ruokkia. Hän tarttui hankoon ja nosti heinät pilttuun reunan yli. Näin vilaukselta hevon mulkosilmät ja ruskean otsatukan. Autoin miestä haromaan heiniä kasaan ja huomasin Roosan malttamattoman olemuksen. – Meidän on paras lähteä täältä takaisin, sanoin Roosalle. Minä en heidän kuulusteluihinsa aio osallistua.
      -Mutta miten se muuttokuorma? Hän kysyi. – Nehän kantavat meidän omaisuuden sinne koulun ullakolle.
      - Ei pohdita sitä nyt, minä vastasin päättävästi. Se ei kuulu heille missä meidän tavarat ovat. Oma on häpeänsä, koska eivät noudata sopimuksia.
      - Millaisen sopimuksen sinä olet tehnyt, Roosa kysyi. –Miksi minä en tiedä siitä mitään? 
      - En muista, mutta tuskin sillä merkitystä on, minä hänelle vastasin. - Palataan takaisin ja vaaditaan että lähettävät meidän tavarat takaisin mahdollisimman pian.
      Roosa seurasi minua vaitonaisena, katse keskittyneenä tiehen jolla asteli. –
      -Mutta asuntohan on siellä nyt tyhjä, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua.
      Tämä oli yllättävä näkökulma jota en ollut ottanut huomioon. Kaukaisuudesta kuului jo lähestyvän junan kohina ja pitkä, vähän surumielinen vihellys.

Eläköön Suomen neuvostotasavalta
  




Päivän miete: Demokratiassa ei tunneta marssijärjestystä





ET ERAT NOX


On Espanjallani kolme pyhää suojelijaa. Pyhä Debiili, pyhä Seniili ja pyhä Fossiili. Näin päättelee  Zafon. Minä askartelin aikoinani toimitustyössä, jonka tuloksena syntyi suomalaisen merimiehen, Leo Fbritiuksen muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Ällistelin maailmaa joka voidaan kauniisti paketoida, pitipä se sisällään mitä hyvänsä. On sanoja joiden puolesta kaikki vannovat. Tasavalta, demokratia, tasa-arvo, kansainvälisyys.Ne ovat karamelleja joita tarjoillaan värikkäissä pusseissa, mutta jokainen maistaa ne eri tavalla. Yksi noista hokemilla omaa egoaan korostavista tyypeistä on sama, joka vainoaa pappeja ja hajottaa kirkkoja, hän joka ei siedä muita kuin omat mielipiteensä. Kirjallinen onanisti, joka tuntee empatiaa vain itseään kohtaan. Hän katsoo karsaasti vääriä tunteita ja vieroksuu aistien väittämän maailman kuvaamista ellei se häntä miellytä. Onanistin on vaikea hyväk-syä omistaan poikkeavia ajatuksia ja mielipiteitä. Hän kyllä ilmoittautuu vapaamieliseksi, mutta ivaa sitä mitä ei itse voi hyväksyä. Ja se, mitä hän ei hyväksy, tulee jostakin ulkopuolelta. Siihen pitää varautua epäluuloisesti ja ivaten. Onanistit sulkeutuvat luomaansa kuplaan jossa nauttivat samanmielisten tuesta. Yritykset tunkeutua sinne ulkopuolelta tarjutaan yhteisvoimin.
      Tänään luin Malrauxin romaania Toivo. Jäin pohtimaan erityisesti kohtaa, jossa kuvataan hyökkäystä:  Puigin ympärillä ryntäilivät liberaalit, UET:n ja CNT:n miehet, anarkistit, tasavaltalaiset, sydikalistit ja sosialistit yhdessä vihollisen konekiväärejä kohti.
      Kaikkiko nämä keskenään riitelevät, kaunaiset porukat puolustivat demokratiaa ja vapautta? Olivatko vastapuolen maailmankuva ja tuntemukset ehdottoman tuomittavia ja vääriä? Paraneeko maailma siitä, että tämän hetken tieto ja maailmankuva projisoidaan menneisyyteen, joka tuomitaan vääristynein argumentein? Onko todellisuuden vääristyminen kertomus todellisuudesta niin kuin Karl Kraus väittää.
      Näkikö Andre Malraux Barcelonan kaduilla Jeesuksen jakamassa kiväärejä tuolle
kirjavalle joukolle, kun väitti että Kristuskin oli anarkisti? Mies, joka sanoi opetuslapsilleen, että antakaa keisarille mikä keisarin on ja kääntäkää viholliselle toinenkin poski jolle hän voi lyödä.  

MINNE MENEE SE, MINKÄ UNESSA NÄIMME

Tulevassa ei ole mitään mitä ei voisi kertoa,
mutta sen kaleidoskooppi minua ahdistaa



Olin ollut kolmen päivän matkalla ja ennen kotiinpaluuta päätin istahtaa hetkeksi  puiston penkille. Matkatavaroita ei paljon ollut, mutta käsi oli niiden kantamisesta puutunut. Maria oli jäänyt kotiin, hänellä oli työeste eikä hän tuntenut häävieraita.Minullekin suurin osa ihmisistä oli ollut outoja, vain morsiamen veljen tunsin jo vuosien takaa. Nyt ihmettelin mikä sai minut lähtemään moiselle matkalle. Outo levottomuus hioi mielenpohjalla ja tunsin itseni yksinäiseksi. Elämä Marian kanssa oli muuttunut jo arkipäiväiseksi ja olin alkanut ajatella, että hän oli vielä liian nuori. Hänen kanssaan ei voinut puhua muusta kuin vaatteista joita hän shoppaili kaupoista, muodista ja kampauksista. Hänen hiustensa väri vaihteli mielialan mukaan ja hänen ilmeensä kertoi tympääntymisestä jota minun suhtautumiseni nosti esiin. Tunsin itseni liian vanhaksi ravaamaan hänen mukanaan festivaaleissa ja kapakoissa. Kun sanoin ettei huvita lähteä tällä kerttaa, Maria kuittasi tokaisemalla  lyhyesti que lastima ja murjotti koko illan.
      Istuin penkillä ja mietin miten kuluttaisin aikaa. Maria pääsi töistään vasta viiden jälkeen eikä minua huvittanut mennä tyhjään kotiin ennen häntä. Ohi kulki keski-ikäinen nainen, joka riepotti perässään vastaan hangoittelevaa koiraa. Toisella penkillä, pensasaidan kupeessa istui vanha mies joka naukkaili silloin tällöin taskumatista. Ajatukset poukkoilivat sinne tänne häistä loman loppumiseen ja töiden aloittamiseen. Elämästä puuttui jotain, olin masentunut  Kaivoin  matkakassista ruttuisen sanomalehden, mutta työnsin sen jo saman tien roskakoriin. Ummistin silmät ja aloin muistella viime kesää. Vietimme Marian kanssa kolme viikkoa maalla, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Maria oli ihastunut helteiseen kesään ja uimiseen järven rannalla. Syksyllä hän sai töitä espanjan tuntiopettajana jossakin opistossa ja alkoi vasta silloin oppia myös suomea.
      Kauempana puiston portilla näin tutulta näyttävän hahmon. Se seisoi siellä tarkkailemassa kadun liikennettä, kääntyi puistoon ja lähti hitaasti lähestymään. Ilma väreili syysauringossa. Hetken aikaa tuntui kuin lähestyvä kävelisi tyhjän päällä. Valo laikuttikin niin, että näytti kuin lähestyvällä miehellä  ei olisi kasvoja ollenkaan, vaan niiden paikalla tyhjää harmaata paperia. Mietin ahdistuneena mikä päivä nyt on ja miksi minä olin tänne puistoon jäänyt. Hahmo lähestyi vähän hidastaen ja lähti sitten taas nopeammin askeltamaan kohti.
     - Terve Arska! Mitä sinä täällä istuskelet?
     Enhän minä mikään Arska ole, ajattelin kiusaantuneena. Mies, jonka olin  tuntenut  jo vuosia sitten ei muistanut minun nimeäni. En vaivautunut valistamaan häntä. Kaikkea sattuu, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattu. Hän istui viereeni penkille.
     - Siitä on jo aikaa kun viimeksi tavattiin, hän sanoi. Hyvä että tunsin kun olet niin hienosti pukeutunut.
     - Ei tässä ole tarkoitus hienostella, minä puolustauduin. Tulin tuttavan tyttären häistä, siitä tämä johtuu. Ajattelin levähtää hetken aikaa ennen kotiinmenoa, kun Mariakaan ei ole vielä tullut töistä.
     -  Niin, Maria. Oletko sinä vihdoin viimein ukkomies? Onko tämä Maria sama lomareissun ihastus josta kerroit kerran puhelimessa?
     -  Ei tämä se ole. Maria on espanjan tuntiopettajana opistossa, mutta kyllä minä hänetkin etelän reissulta löysin. Oli vaikea etsiä hänelle töitä kun ei osaa vielä kunnolla suomea.
     Siinä jutellessa yritin muistella kuka oli kertonut että tämä minun tuttuni, taiteilija oli kuollut joitakin viikkoja sitten. Vaikea uskoa, koska hän istui nyt vieressäni ja kuulin hengityksen. Mietin että joku voi väittää että hauki on kala. Minä en sitä heti ja noin vain usko, sillä minulla on oma näkemys asiasta. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin.
Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus.Tiedän myös sen, että mitä pie-
nempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu.  Mikä siis minä olen  hyväksymään tai hylkäämään väitteen että hauki on kala, sillä enhän tunne edes itseänikään. Joidenkin mielestä tunteet ovat vain kemiallinen  ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain kokijansa päässä, eivät sen ulkopuolella. He pyrkivät muuttamaan ihmisten uskomuksia kertomalla heille tosiasioista, mitä ne sitten lienevätkään. Varmaa ei ole sekään, että olen tässä ja nyt olemassa. Meitä kaikkia kalvaa pelko olemattomuudesta, tuo pelko pyörii pimeässä kuin vanhojen naulojen ruostehuilu pellon laitaan unohdetussa niittokoneessa. On olemassa sininen huoneentaulu isovanhempien kodin seinällä, ja unohtuneet ajatukset.
     Istuin hievahtamatta penkillä hänen vieressään ja ihmettelin kumpi meistä puhui. Hänen kädessään oli maalipensseli, mutta ajatukset lepattivat muualla. Daniil Harmsin tavoin eksyin arvailujen tielle. Ehkä Daniil oli oikeassa, tämä oli läpipääsemätön umpikuja. Hän oli todella puhunut jotain myös maalauksistaan ja jatkoi vielä katkerasti.
     - Ne ovat laahanneet kaikki minun tauluni sekajätteinä kaatopaikalle. Vain yksi on jäänyt kämpän nurkkaan, koska se oli selkäpuoli katsojaan päin. Haluatko nähdä sen?
     Koska olen empaattinen luonne, tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan.En kehdannut kieltäytäytyä vaikka kello näytti jo puolta kuutta. Maria varmaan ihmetteli missä minä viivyn.
     Lähdimme etsimään taiteilijan muinaista asuntoa, jota hän oli joskus nimittänyt leikillään ateljeeksi. Talo löytyi tutulta paikaltaan, mutta näytti olevan purkukohteena. – Tuolla se on kaiken rojun keskellä, hän sanoi. Maalasin sen kesällä kotijärven rannalla. Siellähän sinäkin joskus asuit. Oltiin naapureita ja liikuttiin paljon yhdessä. Kesällä palasin sinne takaisin katselemaan vanhoja paikkoja. Kotitalo oli sieltäkin jo purettu, mutta meidän rantamaja oli vielä talllella.
     Muistin hyvin tuon rantamajan. Mehän vietimme siellä Marian kanssa kolme viikkoa helteisinä heinäkuun päivinä viime kesänä. Hän oli vasta Suomeen tullut ja ihasteli sitä että täällä pohjoisessakin saattoi uida. Hän oli siinä luulossa, että järvet olisivat täällä vielä jäässä. Minulle kävi kuin Lampedusalle, taiteilijaystävä jatkoi muisteluaan. Kun lähestyin rantaa,  näin kaislikossa seireenin. Se kahlasi syvemmälle ja sukelsi, nousi sitten taas näkyviin. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan näkyä enkä uskaltanut häiritä tuota naista, joka oli aivan ilkosillaan ja nauroi minulle kun huomasi miten tyrmistynyt olin. Nainen huusi minulle jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt seireenien kieltä.
     Ystävän ääni oli  muuttunut jotenkin etäiseksi ja huomasin kuinka hän tarkkaili minua.
     - Haluatko nähdä maalaukseni? Hän kysyi ja lähti hapuilemaan kohti hylätyn huoneen nurkkaa.
- Sen pitäisi olla täällä, näin sen vielä eilen.
     Hän työnsi syrjään purettuja lautoja, kasan vanhaa tapettia ja veti sieltä esiin taulun joka esitti Mariaa rantakailikossa.
     Jokin kahahti pensaikossa, sieltä pyrähti ilmaan punakylkinen lepppälintu. Lehti jonka olin nostanut roskakorista uudelleen syliin putosi hietakäytävälle. Tunsin kuinka jalka oli puutunut nukkuessa, heräsin lopullisesti ja vilkaisin kelloa. Se lähenteli jo seitsemää illansuussa. Varmaan Maria jo ihmetteli missä minä olen viipynyt näin kauan. Nousin puiston penkiltä jalkeille ja muistin Nerudan kysymyksen. Minne menee se minkä unessa näimme?  Muidenko uniin?   

Miete: On näytelmiä, joissa pääosaa esittävät kulissit

Tietyn pisteen jälkeen ei voi enää kääntyä takaisin. Siihen pisteeseen on päästävä. Näin sanoi Kafka tuberkuloosifragmenteissaan. Vaan meillähän ei ollut tuberkuloosia, vain mieltä ahdistava epäily siitä, että meitä ei ole. Sen tunteen kokeminen on sykähdyttävää, jos kaiken jälkeen huomaa heräävänsä unesta yksin.

EIVÄT  MUISTA


Todellisuuden vääristyminen on totuudenmukainen
kertomus todellisuudesta
(Karl Kraus)
.

Entinen kotitalo oli yhä paikallaan. Ovikyltissä oli vielä meidän nimemme ja verannalla roikkuivat narussa pyykit jotka olimme siihen lähtiessä unohtaneet. Käänsin kahvaa, mutta ovi tuntui olevan lukossa. Portaiden vieressä oli vielä lahoista laudoista kyhätty hietakehä jonka minä olin siihen rakentanut poikaamme varten. Katsoin hämmentyneenä tuota leikkikehää. – Missä poika muuten on, kysyin Veeralta. Kyllähän sinä sen tiedät, tämä vastasi ja asteli keittiön ikkunan alle. – Siellä on hämärää, hän sanoi. Mutta kaikki näyttää olevan ennallaan. Pöydällä on kahvipannu ja astiat, aivan meidän jäljiltä. Näyttää siltä ettei täällä ole käynyt kukaan meidän jälkeemme. 
       Minusta tämä tuntui käsittämättömältä. Ovatko ne unohtaneet meidän olemassaolomme? Katselimme Veeran kanssa keittiötä joka alkoi tuntua yhä tutummalta. Muistin jopa räsymaton ja lattiaa peittävän kirjavan muovikatteen. Raollaan lenkottavasta kaapin ovesta erottuivat lautaset ja kahvikupit, nurkassa varrellinen kihveli jonka päälle oli harjalla koottu päivän roskat. Avoimesta kamarin ovesta erottui hämärästi vuodesohva ja pinnasänky. Puuttui vain Miskakissa, joka makasi kerällä maton päällä ja silmäili laiskasti hiirtä, joka ravasi lattian yli nurkasta toiseen. Sanoin tämän Veeralle, joka vilkaisi minua hämmästyneenä. – Et kai sinä Miskaa voi nähdä. Sehän kuoli jo vuosi-kymmeniä sitten.
      Kiersimme rakennuksen toiselle puolen, kamarin ikkunan kohdalle ja jatkoimme uteliasta tutki-musta. Ikkuna oli vieläkin pari senttiä raollaan ja kehyksen väliin oli työnnetty pieni kirja. Se oli Goethen Faust, saksankielinen painos. Kirja oli kastunut ja kuivanut moneen kertaan, sen lehdet olivat turvonneet nipuksi niin, että sitä tuskin voisi enää selailla. Lasintakainen huone paljasti tutun, mutta kauan sitten jo unohtuneen maailman. Seinustalla, ikkunan lähellä oli televisio. Se oli Kuba-merkkinen ja ostimme sen siksi, että siinä oli useita kanavia jo ennen kuin oli tarjolla ohjelmia. Maailma oli mustavalkoinen eikä tarjonnut vaihtoehtoja. Kamarin lattialla lojui lasten leluja.
      Minusta tämä on outoa, sanoin Veeralle joka katseli vaiteliaana kamarin näkyä. – En yhtään muista mikä meidät sai täältä lähtemään niin äkkiä ja jättämään kaiken sikseen. Oliko minulla uusi työpaikka jossain?
      Jostakin takaamme, pihamaalta kuului askelia. Joku käveli hietakäytävällä ja tunsin katseen kihelmöivän selustaani. Tuo joku hidasti vähän ja pysähtyi lopulta niille sijoilleen.
      Siellä ei asu ketään, hän valisti meitä ja haroi hiuksia silmiltään. Tuuli niitä liehutteli otsalla. – Ei ole asunut vuosikausiin, nainen jatkoi ja tähyili meitä kuin yrittäisi tunnistaa. –Lähtivät vaan äkkiä ja mitään kenellekään puhumatta. Eivät ole maksaneet vuokraansa eivätkä ilmoittaneet uutta osoitetta postiin. Minä olen varastoinut heidän kirjeensä, lehtensä ja kaikki mainoksetkin tuonne ulkovajaan joka alkaa olla jo täysi.
      Nainen viittoi pihan kulmalle jossa näimme hänen tarkoittamansa vajan. – Tuli tänäkin
aamuna jo varhaiskannossa kirjeitä. Karhuilta näyttivät, vaikka enhän minä niitä voi avata.
       Missä ne ovat, kysyin häneltä. – Joko veitte ne varastoon?
       Ei, kyllä ne ovat vielä minulla. Hän kaivoi laukusta kolme epäilyttävän näköistä kuorta jotka näyttivät olevan kunnan logolla leimattuja. Avasin yhden kirjeistä. Siinä oli kohtelias kutsu kunnan 150-vuotisjuhlaan, avec. Tumma puku ja hyvin lankatut kengät.
     Onko tämä vitsi, sanoin Veeralle joka myös tuijotti kutsua. – Miksi ne korostavat kenkiä?
Ainahan me on pukeuduttu asiallisesti.
      Tämä voi olla täky. Yrittävät houkutella takaisin kun eivät ole saaneet muuten yhteyttä. Mutta vuosijuhla on kyllä totta, näin siitä uutisen lehdessä. Mitä luulet, kannattaako sinne vaivautua?
.      Mennään toki  kun kerran kutsuvat, Veera päätti. Vieläkö sinulla on avain tallella, että päästään sisään? Täytyy käydä tutkimassa vaatekaappi, sinne taisi jäädä meiltä juhlatamineet kun kiireellä lähdimme.
       Yritin muistella mikä syy oli kiirehtimiseen. Ei sellaista nähdäkseni ollut. Elämä vain on joskus niin monimutkaista ja täynnä yllätyksiä. Vääriä ovia ja vääriä valintoja jotka selviävät vasta aikojen kuluttua. Etsin avainta taskuista ja löytyihän se lopulta. Oli valahtanut taskun pohjassa olevasta reijästä sukanvarteen. Outoa, etten ollut näiden vuosien kuluessa koskaan kiinnittänyt siihen huomiota. Se oli hangannut  säärtä ja mieltä, silti en sitä ollut koskaan tiedostanut.
       Avasimme ulko-oven joka oli sateissa vähän turvonnut ja hangoitteli vastaan. Sitä piti kiskoa kaksin käsin niin että pelkäsin rivan irtoavan. Se äskeinen akka vahtaa meitä verhon raosta. Veera tiedotti. Mitä jos se soittaa poliisille?
       Soittakoon vaan, mehän on tultu takaisin kotiin. Meillä on oikeus avata ovi ja vaikka asettua uudelleen asumaan jos haluamme.
       Maksetaan vaan ensin kertyneet velat ja hoidetaan karhukirjeet, Veera huomautti sarkastisesti.
       Vaatekaappi löytyi entisen makuuhuoneemme seinustalta. Sen edessä roikkui katosta ovenripaan asti yltävä hämähäkin seitti. Pyyhkäisin esteet tieltä ja avasin oven. Naftaliinin voimakas löyhkä alkoi aivastuttaa, oli pakko kaivaa esiin paperinenäliina. Veera ilahtui avautuneesta näystä. – Katso, tuon minä olin jo kokonaan unohtanut. Hän veti esiin ripustimen, josta roikkui kirjava kietaisuhame. Se oli ehkä vähän liian lyhyt, mutta peitti varmaankin polvet. Lattialla telineessä oli 1970-luvun koturnit, joissa oli kymmenen sentin korot ja paksu pohja. Tämän minä laitan päälle, tuuletan vain vähän ja etsin sopivan puseron.
       Veera kaivoi hyllyjä ja ripustimia, vertaili puseroita ja päätyi yksiväriseen koska kietaisuhame oli kirjava. Minä löysin tutun tumman pukuni jossa oli häntähalkio ja kaksirivinen napitus. Solmioksi valitsin sen kanttinauhasta solmitun rusetin, joka sopi hyvin takin kaula-aukkoon; en nyt tarkoita aukon tai solmun kokoa vaan ulkovaikutelmaa. Lahvit olivat leveät ja vyötäröltä housut olivat niin tiukat, että käännyin Veeran puoleen. – Ehtisitkö sinä vähän
näitä väljentää vyötäröltä?
       Veera oli kietaissut jo hameen ylleen, mutta kengät tuottivat vaikeuksia. – En minä voi näillä kävellä, hyvä että pysyn jotenkuten pystyssä.
       Kyllä se onnistuu kun kuljetaan käsikynkässä. Otat minusta tukea niin kuin aina muutenkin. Kaikkihan tietävät että me ollaan heteropari.
       Veera kävi vielä tarkastamassa entisen peilipöytänsä kaapit ja laatikot. Hän etsi niistä hajuvesiä, puutereita ja kynsilakkoja. Pakko löytää jotakin kun ei tullut mukaan, hän mutisi ja kollasi laatikot. Löysipä sieltä etsimänsä ja istahti meikkaamaan. Tiesin että nyt otetaan aikaa, siksi riensin ikkunalle ja vilkaisin pihamaan tapahtumia. Autoja oli ilmaantunut jo pitkä rivi parkkipaikalle ja kunnantalolle päin maleksi arvokasta väkeä.
      Ne housut, muistutin häntä.
      En minä tässä jouda sinun housujasi korjailemaan, Veera kivahti. – Käytä hakaneulaa tai
keksi jotain. Jos vaikka alkaisit laihduttaa!
      Katselin juhlavieraita joita tunki kunnantalon ovesta sisään. Yhtäkään tuttua en nähnyt, alkoi masentaa. Ovat tietysti täältäkin jo kaikki tuonilmaisissa, sanoin Veeralle joka alkoi jo osoittaa valmistumisen merkkejä. Hän käveli rinnalleni ja katsoi vaiteliaana samaa näkyä.
      Mitä jos jätetään sittenkin väliin, Veera ehdotti. Kutsun ne kyllä lähettivät, mutta tuskin meitä kukaan enää muistaa. - Paitsi ulosottomies, minä lisäsin. Lähdetään huomaamatta takaisin, mutta käydään vilkaisemassa sitä varastoa. Tekisi mieli tuikata se tuleen.
      Niin me lähdimme vielä tutustumaan varastoon, jonka ovi oli teljetty vain puutapilla. Näky oli hämmentävä, sillä postipinojen sijaan varasto oli lähes tyhjä. Nainen oli puhunut palturia ja nauroi nyt ilkeästi jossakin ikkunaverhon raossa meitä pällistellen. Huomasin varaston nurkassa vanhan rakkaan polkupyöräni jonka olin ajat sitten jo unohtanut. Sen minä otan mukaan kun täältä lähdetään, vakuutin Veeralle jota ajatus ei ilmeestä päättäen miellyttänyt.
      Mutta miten me lähdetään, hän kysyi ja katseli viimeisiä juhlavieraita jotka olivat tunkeutumassa kunnantalon avoimesta ovesta kohti 150-vuotisjuhlia. Siellä laulettiin maakuntalaulua, maa ponteva pohjolan äärillä on. Minä tein päätöksen.
     Nukutaan ensin yö kaikessa rauhassa täällä, petikin näytti olevan valmiiksi petattu.
     Totta kai on, minähän sen petasin ennen lähtöä kun sinä jo kannoit laukkua taksiin. Radiokin jäi
auki. 
      Vasta nyt huomasin, että meillä oli koko ajan hiljaista taustamusiikkia. Iskelmiä neljän vuosi-
kymmenen takaa, uutisia ja säätiedotuksia. Sugarbabylove, vai miten se nyt olikaan. Toin tuon vinyylilevyn Veeralle kun palasin työmatkalta Helsingistä.
      Soitan heti aamulla taksin, sanoin Veeralle. Kai se Vehasen veli sitä vielä ajaa vaikka suku on
ulkomailla.
      Millä sinä aiot maksaa, Veera kysyi. – Minulla ei ole rahaa mukana, jätin pankkikortitkin lähtiessä kotiin.
       Niin, sitä minäkin mietin. Minulla oli eurot ja kortit tallessa, mutta jokin silti häiritsi mieltä.
ehkä täällä kelpaavat vain markat eivätkä nämä täällä maalla tiedä pankkikorteista mitään. Jos kukaan ei tunne meitä, ei apuakaan ole saatavissa mistään.
        Veera näytti säikähtäneeltä. – Kukaan ei tunne meitä, hän toisti ja katsoi minua pelokkaasti
silmiin.