PALLOILUA

Iltapäivällä soi ovikello juuri kun olin herännyt päiväunilta. Ainakin minusta tuntui siltä. En heti ymmärtänyt onko nyt ilta vai aamu, mutta kompuroin ulko-ovelle ja avasin sen uteliaana. Edessäni seisoi vanha ystävä vuosikymmenien takaa. Hän oli kasvattanut pitkän liuhuparran. Monta riitaa oli sodittu, mutta silti pysytty ystävinä. Nyt hänen kasvoillaan oli hymy, joka enteili yllätystä. Pyysin äijän sisään ja kaadoin kahteen lasiin tuplapaukut. Roosa on Kokkolassa vanhempiensa luona, minä selitin. Niin että ei sekään pyöri jaloissa. Että siksi vaan.
Juteltiin kuulumisia ja hän kertoi olevansa matkalla tapaamaan entisiä työkavereita. Tai eläkeukkojahan ne jo ovat ja jotkut niistä yhteiskunnan tukipilareita. - Joko niiltä on  radikalismi tippunut kyydistä matkan varteen, minä tiedustelin muikeasti. Tiedä niistä, tuttava sanoi. Nykyään riittää hupia siitäkin että huomaa vielä elävänsä.
Minulla on ongelma josta ajattelin vähän puhua, hän vielä jatkoi. Se on tällä haavaa taskussa. Panin sen matkaan lähtiessä sinne, kun en muutakaan keksinyt. Sama vaivasi Franz Kafkaakin
aikoinaan.
Uteliaisuus heräsi. Mikähän se voisi olla? Sikäli kuin tiedän, ongelmat viihtyvät parhaiten päässä.
Tuttava hidasti vauhtia. Minä haluaisin kehittää itseäni, hän selitti. Ajattelin lukea jotain muutakin kuin raportteja ja neljännesvuosikatsauksia. Hain kirjastosta kirjan ja avasin silmät ummessa aukeaman, jolla oli kertomus jostakin poikamies Blomqvistista vai mikä se nyt olikaan. Mies palasi muka töistä ja löysi kotoaan omituisen pikku pallon. Se pomppi ja hyppi sinne tänne ja liikkuessaan piti sietämätöntä nakutusta. Se pallo on nyt minun taskussani.
Hän piti tauon,  pysähtyi miettimään ja vilkaisi syrjäkarein minua. Olihan minullakin ongelma. Kirjoitin yleisönosastoon mielipiteen jota ei julkaistu. Kerroin hänelle jutun aiheen ja hänkin ihmetteli miksi se ei kelvannut lehteen. Siinä meillä nyt se sananvapaus, hän mesoi äänekkäästi.
Kaadoimme uudet brandypaukut molemmille ja hän kaivoi varovaisesti taskustaan pienen vaalean, mutta tuhraantuneen pallon Se näytti värisevän kiukusta. - Mä haluun kuoppaan, se vinkui tuskaisesti. Mä haluun kuoppaan!
Sain napattua pallon kouraan juuri kun se oli livahtamassa lattialle pomppimaan. Tämähän on golfpallo, minä sanoin. Hanki hyvä mies maila ja lyö se kuoppaan, niin kaikki ongelmat ovat kertalaakilla poissa ja saat elää vastedes rauhassa, mitään sen enempiä pohtimatta. Eihän
köyhä ja kiireinen Kafkakaan golfia pelannut. Hänen pallonsa jäi kuoppaan. 

PIPPALOISSA

Miete:
Mikäli minulta kysytte,
olen ehdottomasti samaa mieltä.


Saavuimme juhlapaikalle tasan kolmelta iltapäivällä. Sitä ennen olimme jo käyneet  juomassa kupposen teetä baarissa, sillä joukossa meillä oli yksi britti. Näin muodoin puhuimme tietysti koko tilaisuuden ajan englantia ja nautimme skonsseja. Mitä lienevätkään, en tarkoin tiedä. Muu väki baarissa oli haltioissaan ja palvoi meitä ihailevilla katseillaan ja kaikki he päättivät panna lapsukaisensa kansainväliseen, joskin toki englanninkieliseen kouluun.
Meillä miehillä oli liituraitahousut, pikkutakki ja sävyyn sopiva solmio jota me kylläkin nimitimme äänekkäästi kravatiksi, että vieraatkin ymmärtäisivät
mistä puhutaan. Meillä oli knallia muistuttava kupuhattu vähän silmillä ja kiiltäviksi lankatut kengät. Oli niin seesteinen ja rentouttava olo,
sillä meitä kaikkia luultiin ulkomaalaisiksi.
Itse juhlatilaisuus alkoi sitten maakuntalaululla, joka muistaakseni tänä vuon-
na oli tuo mainio Nuijamiesten marssi. Nousimme laulun ajaksi kaikin jalkeille
ja sen jälkeen paikallinen kirkkoherra piti saarnan synnistä ja sen tuntemuk-
sesta, viitaten myös säätilaan ja ilmastonmuutokseen. Huomasin hänen kiu-
sallisen tapansa heittää saarnan ohessa aina silloin tällöin silmäyksen minuun,
vaikka yritin piiloutua muiden selkien taakse.
Saarnan jälkeen seurasi yleistä seurustelua. Osa juhlavieraista nouti kahvia
seisovasta pöydästä, joka oli sijoitettu aivan juhlapuhujan tuolin eteen. Mies
istui paikalla tyytyväisenä tarkkailemassa vieraiden annospaloja. Minun Vee-
rallani tuntui riittävän kiireitä. Ohi mennen sain kuitenkin tilaisuuden kysäis-
tä häneltä kansainväliseen tapaan: miten menee?  Johon hän vastasi: hyvin
menee!  Kysyin sitten vielä, että mitä kuuluu, johon hän vastasi että kiitos,
hyvää kuuluu. Sitten minulle juolahti vielä mieleen tehdä hänelle kulttuurifil-
meistä tuttu tuntemusten tutkailu ja sanoin: mä rakastan sua!  Johon Veera
vastasi heti empimättä ja oikopäätä: niin mäki rakastan sua.
Tämä jos mikä, oli sitä kultturellia kansainvälistä smalltalkkia, jota vanha ja
ymmärtämätön rahvas saattoi nimittää paskan jauhamiseksi. Kun Veera palasi
takaisin vierelleni, hän kysyi minulta:  miten menee? Ja minä tietysti siihen,
että: hyvin menee, ei täs mitää.

VASTATUULEEN

　
Olimme saapuneet tienristeykseen , ja tässä hän nyt sanoi jättävänsä minut yksin.Muistan, että taisi olla syyskuun alkupäiviä. Tuuli ravisteli puiden runkoja, jäätävää vettä vihmoi kasvoille. Hän muistutti minua taas kerran siitä kuinka tärkeitä ovat kaikki valinnat ja että löydän hänet sieltä minne menen. Halkaise halko niin löydät minut sieltä. Käännä kivi, niin sieltäkin sinä minut löydät. Minä katselin neuvottomana ympärilleni. Risteyksestä lähti teitä moneen suuntaan. Lopulta päätin valita yhden niistä, ja minusta tuntui, että hän näytti hyväksyvän valintani. Ei hän silti mitään sanonut, kosketti vain olkaani ja toivotti hyvää matkaa. Hän jäi seisomaan paikalleen piikkikruunu päänsä päällä.

Lähdin siis tarpomaan yksin yhä voimistuvaan vastatuuleen. Vastaan virtasi hämmentävän paljon ihmisiä, iloinen ja määrätietoinen ilme kasvoillaan. He mulkoilivat hämmästyneinä yksinäistä tarpojaa , jotkut heistä kehottivat kääntymään helpompaan suuntaan. Älä sinne mene, etkö näe että olet väärässä. Tule mukaan, täällä on vapaus ja elämä helpompaa. Saat ajatella ja tehdä mitä ikinä vain haluat.

Pakottaminen ja väkisin ohjailu vain kiukuttavat minua ja niinpä jatkoin

matkaa kaulukset pystyssä ja hattu silmillä. Niin kauan jatkoin, että huomasin

vihdoinkin olevani yksin matkassa, jonka määränpäästä minulla ei ollut varmaa

tietoa. Kaikki muut olivat valinneet toisen suunnan, mutta minä olin eksymässä. Tiesin, että yhdeksänkymmentäyhdeksän on vasemman käden luku, mutta kun minut myöhemmin elämässä löydetään, siirtyy täysi määrä oikeaan käteen.

 

Ja se kaikki on vasta paljon myöhemmin.

　

　

SOVITTELUSTA

Miete:
Olen paraabeli, jolla on
kierrättämisen pakkomielle

Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Sen näkee heti hammaslääkärin odotushuoneessa, leipäjonossa ja varsinkin eduskunnassa. Onnellisuus näkyy
selvästi ihmisten ilmeissä, eritoten suupielissä ja otsan rypyissä. Tiukka ilme on onnen merkki. Jos suomalaiselle kertoo vitsin, hän katsoo kiinteästi silmiin ja sanoo:
älä, ai niinkö? Voi olla ettei hän sano mitään, sillä vieraille puhuminen on arveluttavaa. Jos odotustilaan tullessa sanot huomenta, muut odottajat hätkähtävät
hämmästyneen näköisinä. Kun lähdet odotustilasta ja sanot vaikka että hyvää päivänjatkoa kaikille, herättää tämä teko epäluuloja. Mitä tuo äijä puhuu, käykö
se ihan täysillä? Onnen tunnetta lisää sekin, että meillä on oikeus kokoontua ja ilmaista mielipiteemme. Kokouksissa onkin usein kiihkeä tunnelma, sillä kaikki puhuvat yhtä aikaa. Kompromisseja on vaikea hyväksyä, mutta kyllä niitä syntyy puolipakolla. Pohjanmaalla tällaista kompromissia soviteltiin tuppiroskalla, ja puheenjohtajana toimi yleensä vallesmanni. Ai mikä on tuppiroska? Se on roska jok´on tupes, eli puukkoo.

Aristoteles käytti praktista syllogismia erimielisyyksien ratkaisuun.. Pyrin vakuutta-
maan ihmiset siitä, että olen oikeassa. Saavutan tämän päämäärän esittämällä
heille tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Siispä minä alan tarjoilla heille tuota ideaa. Nimittäin että olen aina oikeassa.   

RAATI

Miete:
Fiktio syntyy arjen sirpaleista

Siinä he istuvat tyytyväisen näköisinä ja hymyilevat kameralle. Näyttävät olevan nuoria, alle 30 vuotiaita tai varhaisessa keski-iässä. Heille on annettu tärkeä tehtävä. Pitäisi valita vaihtoehdoista teos, joka voisi menestyä ulkomailla. Jonka voisi kääntää niin, että oman kielen solmut aukeaisivat ja sivujen salaisin sisältö saisi ymmärrettävän,mieluiten englanninkielisen muodon. He eivät näe vokaaleja jotka ovat joutuneet kansainvälisen joukkohysterian valtaan ja hyppivät turvaan sivuilta. Diftongit syöksyvät työpöydän laidalta lattialle. Sanajärjestykset kiemurtelevat tuskissaan, koska niiden vapautta ja salaisia yhteyksiä ei haluta ymmärtää. Konsonanttien falangit syöksyvät kohti ja keihästävät tieltään kieliopin puolustusmuurit. Mitä minä heille sanoisin? Harjoitelkaa lauseenjäsennystä.

Mutta mitä vielä! He keskustelevat syvällisesti novellin ja romaanin olemuksesta. He
pyrkivät analyysiin Warrenin ja Brooksin käsitteistön kautta. Löytyykö tekstistä teema, konflikti, käännekohta ja aihelma ynnä muuta sellaista. Yksityiskohtaisen analyysin kautta he etenevät synteesiin. Lukeminen ja kuunteleminen tuntuu turhauttavalta, jos on päätynyt unien kautta uuteen oivallukseen. Suhteellisuusteoriasta tiedämme, että unien aika-avaruudessa ei kahden pisteen välinen etäisyys ole suora vaan väärä.

Aloitin viime viikolla työstää viisiosaista trilogiaa, mutta tänään huomasin että sen johtoajatus on unohtunut ja punainen lanka sotkeutunut ihastuttavan rouvani koriin, joka on täynnä mitä värikkäimpiä lankakeriä. Eikä hänkään löydä puikkojaan. Luotan kaikesta huolimatta tulevaisuuteen, sillä kirjallisista ansioistani olen kiitollisin mielin saanut vastaanottaa ruuneperin tortun jauhokuorrutuksin ja hillosydämin. Viime jouluna.
     
     

Miete:
Jos elämä kertoo meille tarinan,
onko sillä jokin tarkoitus?


ETSINTÄKUULUTUS

Esko Heikkilä:
Hymyilevä sulhasmies

On olemassa  laillista ja laitonta tappamista. Minä en ole koskaan oppinut ymmärtämään niiden eroa. Luulen, että sodassa olisi pakko ampua, mutta tähtäisin ylös kohti puiden latvoja. Toivoisin, että linnut ja oravat olisivat jo säikkyneet pois paikalta.
Vaan entä siinä tapauksessa, että vihollinen seisoisi edessäni  valmiina laskettelemaan konepistoolilla sarjan lävitseni? Luulen, että  olisi pakko ampua hänet. Pitäisi ehättää painaa liipaisinta ennen kuin hän ehtii.
Tilanteita on elämässä niin monenlaisia, ja niin on tuomioitakin.

Kuvassa seisoo mies hajasäärin, pistooli kohotettuna ampuma-asentoon. Hänen edessään on polvillaan laiha ja rääsyinen vanki, katse alas luotuna ja kädet voimattomina sivuilla roikkuen. Vangin olemus tuo hetkeksi kuvan Jeesuksesta Pilatuksen edessä. Tämä oli heidän ikuisuutensa, se mitä molemmat juuri tuolla hetkellä kokivat. Olen varma, että ainakin kuvan vanki sen koki. Hänen kellonsa oli lakannut käymästä jo kauan sitten ja sen löysi arkeologi tai rikospaikkatutkija paljon myöhemmin.

Mutta kuka löytää sankarin, joka seisoo vallastaan huumaantuneena, pistooli kädessään ja tähtää puolustuskyvytöntä? Hänet on helppo löytää. Mies marssii nykyään pönäkästi ase tanassa vapauden ja oikeuden puolesta. Hän kuuntelee taas miestä joka uhittelee koko maailmaa pommeilla, joiden laukaisemiseen vain hänellä on oikeus, jonka on antanut hänelle suuruudenhullu kansa joka haluaa hallita kaikkia muita.


     

MYÖHÄÄN ILLALLA


HYVÄ ON VAIETA OIKEALLA AJALLA,
SILLÄ VAIKENEMINEN ON VIISAIDEN
AJATUSTEN ÄITI
(Monumenta ecclesiae graecae, 2:12)

Unesta, tuosta jokailtaisesta kolkosta seikkailusta todettakoon, että ihmiset menevät päivästä toiseen maata niin rohkeasti, ettei siihen keksi muuta selitystä kuin että he eivät aavista antautuvansa vaaraan.
Nuo Baudelairen sanat mielessä nousin vuoteelta ja myöhään illalla avasin ulko-oven. Seisoin hetken hiljaa portailla. Kaikki näytti täällä taas tutulta, lasiseinäinen vilpola ja kourut katonra-jassa. Nuuhkin kosteanraikasta syysilmaa, maahan leijuneiden lehtien vahvaa lemahdusta. Kaukaisten talojen pihamaille heittyivät sähkövalojen keltaiset keilat ja taivaanrannalla killotti punertava kuu. Kun kohotin vähän katsetta, löytyivät taas tutut kuviot, Otava, Pohjantähti ja Orion.

Jotain tässä elämässä oli sentään  pysyvää. Nuorena poikasena katselin noita samoja tähtiä, nuuhkin syksyisen tuulenvireen mukanaan lennättämää kuoleman tuoksua ja ikävöin vierasta tulevaisuutta. Se kulki nyt mukana, sillä oli useita nimiä. Se heikensi näköä ja jomotti kyljessä. Se valvotti öisin ja ahdisti turhilla muistoilla. Sillä oli paikka milloin missäkin. Oikean jalan lihaksissa, joita se säikytti halvaannuttavilla kivuilla. Mielenpohjalla, jossa muistikuvat ja virtuaalitodellisuus olivat ainoa totuus.
 
Tuuli kahisutti hopeapajun oksia. Astuin portaat alas pihalle ja kävelin sen keskelle kyhätyn kukkapenkin luo. Siinä ruusut sinnittelivät vieläkin, hoitamattoman näköisinä mutta elävinä. Veli oli tuonut ne autossaan taimina Savonlinnasta yli neljä vuosikymmensä sitten. Vaikka oli jo syksy pitkällä, niissä voi nähdä ikuisesti aukeamattomiksi jääneet pienet ruusunnuput.
Hän keskeytti työnsä hetkeksi ja nosti katseensa minua kohti. Tilanne oli hämmentävä, sillä me  emme nähneet selvästi toisiamme. Meillä olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kumpikaan ei saanut sitä sanotuksi. Minä olen vielä tässä, yritin viestittää hänelle katseella. Mutta hän käänsi päänsä ja nyt huomasin, että hän oli kauttaaltaan vihreän ruohon peitossa ja silmissä hänellä oli turhautunut, pelokas katse. Talon raollaan olevasta ikkunasta kantautui radion ääni. Uutisissa selostettiin Unkarin vastavallankumouksen tapahtumia. Kuului konetuliaseiden säkätystä ja tankkien telaketjut kirskuivat. Toimittajan ääni oli jännittyneen hätäinen.

Mikään ei ole muuttunut. Halusin nyt jatkaa harhailua mustarunkoisen tuomen luo. Se oli kasvanut mitättömästä suureksi ja haaroittunut korkealle. Halusin mennä sen luo, halata sen paksua runkoa ja heittäytyä selälleni syksyltä tuoksuvien lehtien sekaan. Tuijottaa taivaalle etääntyviä tähtiä, mieli tyhjänä. Sillä kaikkien rivien väliin piiloutuu merkitys, ja mitä enemmän on sanoja, sitä vähemmän jää merkityksille tilaa. Toivoin että saisin nukkua ja pudota yhä korkeammalle, Alfa Centauriin asti.

Jäin siihen muistelemaan veljeä, joka oli kuollut jo kauan sitten.