MYÖHÄÄN ILLALLA


HYVÄ ON VAIETA OIKEALLA AJALLA,
SILLÄ VAIKENEMINEN ON VIISAIDEN
AJATUSTEN ÄITI
(Monumenta ecclesiae graecae, 2:12)

Unesta, tuosta jokailtaisesta kolkosta seikkailusta todettakoon, että ihmiset menevät päivästä toiseen maata niin rohkeasti, ettei siihen keksi muuta selitystä kuin että he eivät aavista antautuvansa vaaraan.
Nuo Baudelairen sanat mielessä nousin vuoteelta ja myöhään illalla avasin ulko-oven. Seisoin hetken hiljaa portailla. Kaikki näytti täällä taas tutulta, lasiseinäinen vilpola ja kourut katonra-jassa. Nuuhkin kosteanraikasta syysilmaa, maahan leijuneiden lehtien vahvaa lemahdusta. Kaukaisten talojen pihamaille heittyivät sähkövalojen keltaiset keilat ja taivaanrannalla killotti punertava kuu. Kun kohotin vähän katsetta, löytyivät taas tutut kuviot, Otava, Pohjantähti ja Orion.

Jotain tässä elämässä oli sentään  pysyvää. Nuorena poikasena katselin noita samoja tähtiä, nuuhkin syksyisen tuulenvireen mukanaan lennättämää kuoleman tuoksua ja ikävöin vierasta tulevaisuutta. Se kulki nyt mukana, sillä oli useita nimiä. Se heikensi näköä ja jomotti kyljessä. Se valvotti öisin ja ahdisti turhilla muistoilla. Sillä oli paikka milloin missäkin. Oikean jalan lihaksissa, joita se säikytti halvaannuttavilla kivuilla. Mielenpohjalla, jossa muistikuvat ja virtuaalitodellisuus olivat ainoa totuus.
 
Tuuli kahisutti hopeapajun oksia. Astuin portaat alas pihalle ja kävelin sen keskelle kyhätyn kukkapenkin luo. Siinä ruusut sinnittelivät vieläkin, hoitamattoman näköisinä mutta elävinä. Veli oli tuonut ne autossaan taimina Savonlinnasta yli neljä vuosikymmensä sitten. Vaikka oli jo syksy pitkällä, niissä voi nähdä ikuisesti aukeamattomiksi jääneet pienet ruusunnuput.
Hän keskeytti työnsä hetkeksi ja nosti katseensa minua kohti. Tilanne oli hämmentävä, sillä me  emme nähneet selvästi toisiamme. Meillä olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kumpikaan ei saanut sitä sanotuksi. Minä olen vielä tässä, yritin viestittää hänelle katseella. Mutta hän käänsi päänsä ja nyt huomasin, että hän oli kauttaaltaan vihreän ruohon peitossa ja silmissä hänellä oli turhautunut, pelokas katse. Talon raollaan olevasta ikkunasta kantautui radion ääni. Uutisissa selostettiin Unkarin vastavallankumouksen tapahtumia. Kuului konetuliaseiden säkätystä ja tankkien telaketjut kirskuivat. Toimittajan ääni oli jännittyneen hätäinen.

Mikään ei ole muuttunut. Halusin nyt jatkaa harhailua mustarunkoisen tuomen luo. Se oli kasvanut mitättömästä suureksi ja haaroittunut korkealle. Halusin mennä sen luo, halata sen paksua runkoa ja heittäytyä selälleni syksyltä tuoksuvien lehtien sekaan. Tuijottaa taivaalle etääntyviä tähtiä, mieli tyhjänä. Sillä kaikkien rivien väliin piiloutuu merkitys, ja mitä enemmän on sanoja, sitä vähemmän jää merkityksille tilaa. Toivoin että saisin nukkua ja pudota yhä korkeammalle, Alfa Centauriin asti.

Jäin siihen muistelemaan veljeä, joka oli kuollut jo kauan sitten.