SARGENTIN NAINEN


Miete:
Olen haapa, havisen tuulessa
Syksyn tultua
lasken huolestuneena lehtiäni

Joskus murrosikäisenä minulle tuli säännöllisesti Life, ihan Amerikoista asti.
Oli tarkoitus oppia siitä englantia. Sitten aikanaan tulivat eteen ylioppilaskirjoitukset ja minä asetin niissä riman alas. Kaikissa aineissa tähtäsin arvosanaan approbatur. Olin opiskellut realilinjalla ja sitä mieltä, että matematiikan numeroilla en halua leikkiä. En tuntenut viehtymystä numeroiden järjestelemiseen, enkä vielä silloin ymmärtänyt että niiden avulla voidaan päätellä näkymättömän aineen ja energian olemassaolo. Että kysymys oli siis hyvin eksistentialistisesta tiedosta. Nyt, ehkä liian myöhään minä vasta arvostan tuota kiehtovan ahdistavaa olemisen tiedostamista. Sain englannista
keväällä improbaturin, mutta syksyllä myöhemmin laudaturin.

Filosofian ja latinan opettajalle tähdensin, että jos on todellisuus, on se vain
hetkellinen ja ainutkertainen. Sen kuvaaminen on kuin piirtäisi numeroita ve-
teen ja että historia on tästä syystä fiktiota. Kaikki kulminoituu nyt tietoon,
että en ole vieläkään oppinut englantia.

Vaan ei se Life minulle turhaan tullut. Luin siitä artikkelisarjan jossa kerrot-
tiin sumerilaisesta kulttuurista ja eräänä päivänä törmäsin sen sivuilla Sargen-
tin maalaukseen joka kuvasi alastonta naista takaapäin. Tuolloin minä sain
ahaa-elämyksen, joka johti minut kirjallisuuden ja taiteen lavealle tielle. Ensi
töikseni veistin Sargentin kuvaa mallina tähyillen haapapuusta alastoman nai-
sen patsaan, joka eräänä päivänä herätti kotini olohuoneeseen kertyneen her-
raseurueen huomion. Nämä herrat upseerit olivat nauttineet isäni kaapista
löytyneen spiritus fortis pullon antimia joilla oli maustettu äitini keittämää ja
tarjoilemaa kahvia.

Joskus on niin, että muistelmat on hyvä lopettaa näytelmän katastasikseen. Mutta hyvä etten halunnut perehtyä tylsiin differentiaaliyhtälöihin, vaan
pitäydyin tiukasti taiteissa. Nyt minulla on tallessa paljon harrastajamaalauksia
menneiltä vuosilta ja aina tilaisuuden tullen tuikkaan entisiä käsikirjoituksia
takkatuleen. Komea liekki niistä nousee ja vähän savuakin, eli voidaan sanoa
että ne ovat tässä elämässä tehtävänsä tehneet.
(2019)


Kuva:  John S. Sargent, nainen jonka
           nimeä en muista.

ENSIOIREET


Miete:
Tulen hyvin toimeen toisten kanssa.
Vika on siinä, että he eivät tule
toimeen minun kanssani.

Ensioireet järjenvalon himmenemisestä alkavat näkyä kun saavutamme 80 ikävuotta.
Minä havaitsin tämän tosiasian luettuani aikakauslehti Kanavasta Pentti Alasen kirjoittaman artikkelin ”Einstein, Wittgenstein ja fenomenologisen fysiikan mahdollisuus”. Keskeinen asia oli, että avaruus riippuu aineesta niin kuin kieli maailmasta. Wittgenstein sanoi, että mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. 

Kokouksissa ja seminaareissa päätin noudattaa neuvoa ja olla hiljaa. Tämä olotila ei silti estänyt ihmettelemästä. Mietin tuota väitettä, että kieli riippuu maailmasta. Kun Tampe-
reella yritin käydä parturissa, törmäsin putiikkiin joka ilmoitti tarkoituksensa pelkästään englanniksi ja mainostikin samoin. Kohteena näytti olevan erityisesti nuoriso.

Toisin sanoen minä suhtaudun ihmisten puheisiin ja mielipiteisiin kuin agnostikko pyhiin kirjoituksiin. Kokouksissa ihmettelin aina sitä hinkua joka pani tietyt osallistujat aina kailottamaan mielipteensä äänekkäästi, nousemaan jopa istuimeltaan jalkeille että kaikki varmasti näkisivät. Ja hokemaan englantia. Okei ja fiilis.

Missä maailmassa minä elän? Kun havahtuu katselemaan ympärilleen, voi ihmetellä tuota ilmiötä. Samat tyypit ponkaisevat aina esiin vaikka heillä ei olisi mitään tähdellistä sanottavaa. Monet tunkevat kaikkeen niin sanottuja sivistyssanoja, vaikka eivät tietäisi niiden merkitystäkään. Uutistenlukijat matkivat tiedostamattaan vierasta aksenttia ja ääntävät vieraita sanoja niin kuin ne äännetään siellä mistä ne ovat lähtöisin. Juolahtaako kenellekään mieleen ihmetellä miten hyvin nuo konsonattipitoiset vieraat sanahirviöt sopivat pehmeään ja vokaalipitoiseen suomeen? Yhtähyvin kuin hiekka moottoriöljyyn. Vieraat ja ”oikein” äännetyt sanat keskellä soljuvaa suomea ovat kuin kivenmurikoita ryytimaalla. Kaiken typeryyden katonharjalla tepastelee tuo smoothie, sulkasatoa poteva riikinkukko.

Kyllä minua sitten kiukuttaa. Kokouksissa jäin usein miettimään Daniil Harmsin eksistentialistista havaintoa: viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain ihmisen ulkopuolella. Se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen kohde leijuu.

Ajatus jäi siinä määrin vaivaamaan, että heti kokouksesta palattua join kupposen teetä ja nautin iltalääkkeet. Niitä oli jo noihinkin aikoihin kahdeksan pilleriä ja lusikallinen konjakkia. Tai lasillinen, en muista. Näiden toimenpiteiden jälkeen vedin herätyskellon ja toivorikkain mielin asetuin nukkumaan. Ennen uneen vaipumista ehdin vielä hetken ihmetellä olenko minä nykyään isänmaaton, kotimaaton ja äidinkieletön, sukupuoleton, vaiko joku muu joka vain leijuu. Virkeä ja lahjakas rouvani on taipuvainen kannattamaan tuota viimeksi mainittua vaihtoehtoa.

VAKAA LUONNE



Tankamietteet:

Paperin valkeutta  
sivellin pyyhkii. 
 Tahroja täynnä
 mieleni musta taulu.

Joskus nuorempana tunsin miehen joka ei uskonut mihinkään. Hän oli sitä mieltä, että pelkkä uskominen ei riitä silloin, kun on kysymys todellisuudesta. Kun kysyin häneltä mikä on todellisuus, hän vastasi ettei usko että sellaista on olemassakaan. Hänen työpöydällään kaikki esineet olivat viivasuorissa riveissä ja puhelimeen hän vastasi sanomalla oman nimensä ja heti sen perään päivää. Miehen mielilukemista olivat raportit ja tuloslaskelmat, johin hän keskittyi kulmat kurtussa. Vaimoltaan hän oli joskus saanut joululahjaksi työntötulkin ja vesivaa´an ja antanut tälle vastalahjaksi munakellon ja pölynimurin.

Miehellä oli myös harrastuksia, vaikka hän ei niistä pahemmin puhellut ystäviensä kanssa. Tämä johtuu siitä, ettei hänellä ollut varsinaisia ystäviä, ainoastaan hyvän päivän tuttuja joita hän tervehti kadulla hipaisemalla hattunsa kulmaa. Silloin tällöin hänet nähtiin kävelemässä vaimonsa kanssa vakaasti kirkkoon sunnuntaiaamuisin. He kävelivät samaan tahtiin kuin olisivat olleet
marssilla. Ja vielä lisäksi hän oli absolutisti.

Tällä miehellä ja hänen rouvallaan oli tarpeellinen sanavarasto joihinkin tärkeisiin tilanteisiin. Niihin kuuluivat muiden muassa lyhyet,mutta sisältörikkaat lausahdukset: otan osaa, kiitos, entä itsellenne, palaan asiaan, saanko luvan. Viimeksi mainittu kysymys aiheutti hänelle kroonisen trauman, sillä lupaa hän ei todellakaan usein saanut muilta kuin rouvaltaan, joka oli frigidi. Hänen mielestään runot ja Kafkan proosa ovat käsittämättömiä. Jos hän joskus sattuu jotakin lukemaan muuta kuin niitä raportteja, niin dekkarit ja ajanviete ovat hänen suosikkejaan.

Jos nyt haluaisin lyhyesti muutamalla sanalla luonnehtia tätä entistä tuttavaa, voisin sanoa että mies on kuin kävelevä asiakirjasalkku joka tarkkailee ympäristöään kalan silmin ja jolla on korpin moraali. Ja oikeastaan koko kysymys todellisuudesta on aivan turha, koska sitä hänellä ei ole eikä hän sitä tarvitsekaan.

Ja lopuksi, kaikkeen suivaantuneena sanon uhallakin, että minäpä tästä nyt poistun asialle.

YÖSADE PIISKASI IKKUNAA




Paitsi esineet, myös liikkeet
ja toiminnot ovat leijuvia.
(Daniil Harms)

Yösade piiskasi tovin raivokkaasti ullakkohuoneemme ikkunaa. Veeran läheisyys sai minut kiihtymään, mutta ulkoa kuulunut pöllön huhuilu tärvelsi nyt orastavan rakastelun. Mistä jenkkilästä tuokin ilmaisu lienee kotoisin, ajattelin kiukustuneena. Rakastelu!  Voiko typerämpää ja pintapuolisempaa nimitystä keksiä vanhalle kulttuuriperinteelle, joka vielä toteutetaan aina samalla tavoin. Minä olin hänen laihojen reisiensä puristuksessa ja erotin hänen rintansa himmeästi kasvojen alapuolella. Veera oli kiepsahtanut selälleen ja raapi epätoivoisesti minua niskasta.

Joku kuului tulevan. Ovi työntyi hitaasti auki ja valokolmioon ilmaantui vanhan naisen pää. Pyyheliina huojui ja kieppui tämän luisissa sormissa, ja reumaattinen ääni kähisi: sun pitääs olla jo kiirus, Veera. Ja Veera kierähti tottuneesti syrjään, veti peiton korville niin että äkkiä olikin sysipimeää.

Koska tämä kaikki näytti sittenkin olevan vain unta, päätin turhautuneena lähteä ulos puistoon kävelemään. Leuto sää oli sulattanut ohuen lumipeiton ja hietakäytävät olivat käveltävissä. Minua vastaan haahuili hahmo jonka tunnistin kaupunginorkesterin konserttimestariksi. Tai mikä kapellimestari hän nyt olikaan. Minun kohdalleni ehätettyään hän pysähtyi, nosti hienostunesti hattua ja kumarsi.

- Sallikaa minun kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua, mies tiedusteli.
- Minä olen Veeran aviomies, vastasin hänelle mutta vältin kumartelua.

Korostin erityisesti sanaa aviomies, vaikka en asiasta aivan varma vielä tuolloin ollut. Minusta liika on aina liikaa, varsinkin jos tuntee itsensä aisankannattajaksi. Lohdullista oli kyllä havaita, että ei tämä mies mikään adonis ollut. Luihu naama ja pullahtava aataminomena. Pituuttakaan ei ollut kuin puolitoista metriä, arvelin tyytyväisenä.

- Tulin ilmoittamaan Teille herra hyvä, että olette nyt laillisen syytteen alainen siihen asti kunnes juttu on ratkaistu oikeudessa. Viittaukseni Veeraan oli saanut hänet epävarmaksi, mutta siitä huolimatta mies nosti toistamiseen hattua ja jatkoi mutisten matkaansa.

Tämä oli niitä Daniil Juvatsovin tyyppejä, tai ainakin hän on pahasti meidän asioihimme sotkeutunut, minä aprikoin. Mitäpä Veeran ja minun seurustelu jollekin oikeudelle kuuluu, mehän olemme saman värisiä ja eri sukupuoltakin. Daniilin tapaan mietin, että kun näen jonkun tulevan vastaan,
tekee mieli vetäistä häntä nyrkillä naamaan. Ihmisen naamaa on hänen mielestään niin ihanaa hakata. Itse en ollut siitä varma, mutta päätin heti ensitilassa kokeilla.

LAMPUN VALOSSA



Ihminen, rakasta sinä vain
tässä unen unen unessa
Tänään eilinen on ennen vanhaan,
huomenna tänään on
muinaisuutta
(Kanginsju)

Sytytän nyt yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen ja mielessä pyörivät
arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Läheiset ja etäisemmät. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään. Kun terästän katsetta, erotan sinisiä pieniä kukkia jotka satavat sen läpi.

Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Annan
katseen kiertää huoneessa. Huomaan että peili on samalla paikalla kuin am-
moin sitten. Liekö unohtunut siihen vai jätetty tarpeettomana? Sen puisissa,
maalia hilseilevissä kehyksissä on vielä jotain tuttua. Muistan kuinka kahdek-
san kolmatta ikäisenä, siis vielä paljon myöhemmin, tuijotin omaa kuvaa kammatessani suavea pönsään,joka saunan jälkeen siirotti sinne tänne. Pei-
likuvat hämmentävät minua, koska niissä ei koskaan tuule eivätkä niistä le-
hahda ilmaan tuoksut. Lintujen laulua niistä ei voi kuulla, mutta jos oikein
keskityn, saatan erottaa peilikuvasta kolmesataa vuotta vanhaa musiikkia. 

Sinisen sateen läpi tihkunut musiikki on nyt kuitenkin vaiennut ja syvä hiljaisuus muhii jo autiolla pihamaalla. Ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu ja yritän palauttaa äsken kuultua säveltä. Oliko se Seeli Toivion esittämä Preludium Bachin sellosarjasta?

Vasenta olkapäätä kolottaa reumatismi ja siksi käännän nyt tuskastuneena
kylkeä. Eikä se ole ainoa kiusa joka minua vainoaa. Paljon muutakin kuin
jokin osa sellosarjasta on nykyään kadoksissa. Täytyy metsästää sanoja, ja
kun jonkin niistä saan lopulta kiinni, ei palaa mieleen syy miksi se oli niin täh-
dellinen. Ne ovat kuin Renardin yölepakot. Eivät ne ole ilkeitä, eivätkä mil-
loinkaan kosketa minua. Yön lapsina ne vihaavat vain tuohusten valoa ja etsivät pienillä hautajaishuiveillaan niitä, jotta voisivat sipaista ne sammuksiin.

Yön lepakoita on nykyään pilvittäin valoja sammuttamassa. Vain nukkumalla ja silmät sulkemallako niistä voi päästä eroon?

ERÄS ROUVA


Ajan voi uhohtaa
vain käyttämällä sitä.
Kaikki tapahtuu vain
vähä vähältä.
(Charles Baudelaire)

Eräällä rouvalla on erikoisia tapoja. En tunne kyseenalaista henkilöä, mutta huomioin herkästi oudon käytöksen. Eilen aamulla varhain näin hänen kiipeävän orapihlaja-aidan yli ja suuntaavan matkan kohti kauppakeskusta. Arvelin että tällä naisparalla on arkielämässään ongelmia. Ehkä hänen aviomiehensä pettää häntä jonkun kauppa-apulaisen kanssa. Siitäkö johtui tuo piikiikäs aitavalinta? Tai ehkä äijä on salahintti, jopa vaikka ekshibitionisti jonka kaikki koulutytöt tunnistavat. Joka tapauksessa miehellä on tummanpunaiset samettihousut ja takatukka nutturalla. Ja suuret silmälasit. Minun tarkoitukseni oli esittää häneile kutsu iltapäiväkahville huomenissa kello kolme.

Päätin seurata tuota vierasta naista ihan huomaamatta ja tavoittaa hänet sitten itse teosta, eli siis ostamasta linnunsiemeniä. Niitä sellaisia, joita pikkulinnut käyvät nokkimassa pihapuun telineestä. Sehän on sellainen, niin kuin yleisesti tiedetään, itse vasaroitu käsityö, jollaisia edellä jo mainittu vieraan naisen isäntä askartelee jou-tessaan ja lähettelee lahjoina ympäristön alkoholistikoteihin. Tällä seuraamallani naisella on muuten tavattoman suuret korvat, joihin on kiinnitetty pieniä kilikelloja. Siinä kävellessä yritin seurata niiden sävelkulkua ja päädyin Liediin die Wanderer an den Mond. Naisen astuttua kaupan ovesta sisään jäin minä seisomaan näyteikkunan eteen, sillä aioin nyt tarkkailla liikkeen asiakkaita. Tunnistin heistä useita, joille kaikille nostin hattua vuoron perään. Yleensä en paljon perusta hatunnostoista, ja siksi moni luuleekin minua perin juurin epäkohteliaaksi. Siinä joutilaana seisokellessa antauduin olosuhteiden pakosta juttusille sen vanhan rehtorin kanssa, joka potee dementiaa ja jolla on musta karva poskessa. Hänen rouvansakin survaisihe paikalle pyörätuolissaan jossa minun ihmeekseni oli moottori. Virisi kiinnostava keskustelu teiden risteyksistä, koska joku meistä ei ollut niistä ollenkaan selvillä. Naapurin rouvakin palasi ostoksiltaan ja heittäytyi mukaan tähän debattiin, joka oli saamassa kiihkeitä sävyjä. Oltiin monista risteyksistä ja niiden suunnista eri mieltä, mutta kun kysäisin häneltä miksi hän oikaisee orapihlaja-aidan yli, meni rouva jotenkin takalukkoon. Odotimme kaikin vastausta, mutta sitä ei ole saatu vielä tähän hetkeen mennessä, vaikka eletään jo heinäkuuta.

Illansuussa palasin takaisin kotipihaan ja mielijohteesta kävin mittaamassa orapihlaja-aidan korkeuden  ja pituuden. Näin oli hyvä varautua seuraaviin kahvikutsuihin, joista joskus puuttuu hyvä ja kiinnostava keskustelun aihe. Ehkä jotain sellaista kuin tämä edellä kuvattu sosiaalinen interaktio ja erään rouvan outo käytös.

EI MIKÄÄN


Mikä voisi olla vakavampaa
kuin ei mikään (Italo Calvino)

Sielu, olenko se minä?  Polvea jomottaa, pakotus silmissä on laantunut. Kukikas tapetti erottuu himmeänä ikkunasta kajastavassa aamuvalossa. Alavasemmalla erotan harmaan laikun. Pitäisi nousta ja valuttaa tipat silmiin. Yöpöydällä lojuu kuvakansio, öiset hetket. Loputon ja turhauttava yö, pää täynnä ajatuksia. En tiedä olenko unessa vai valveilla. Yhä enemmän olen alkanut elää unen ja valveen rajamailla, ei kenenkään maalla. Yöstä Omar Khaijam kirjoitti sattuvasti:

      Ja että kerran, yön vain lyhyen, kedolla hohdat niin kuin kaste sen
      mut aamun auetessa nouset, lähdet pois jonnekin, yks kaksi kadoten

Mikäpä on kedolla herätessä. Nousen taas yön jälkeen marrasaamuun tietämättä olenko nukkunut ollenkaan. On vaikea herätä kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, odottaako minua enää mikään tekemätön. Kello vain raksuttaa, mittaa olematonta aikaa. Viisari tikittää sekunteja yhä nopeammin, päivä päivältä kohti mustaa aukkoa. Jonain päivänä aika uppoaa tapahtumahorisonttiin eikä siellä odota enää mikään. Vai odottaako siellä ei mikään?

Mietin usein sitä mikä erottaaa eläimen ihmisestä. Sillä ei ole tietoisuutta itsestään, siis sieluako? Mietin ja muistan, osaan kuvitella tulevaisuuden. Tiedän että minä olen. Ajatus ikuisuudesta tuntuu masentavalta. Että kaikki tämä jatkuisi loputtomiin, samat ihmiset, samat juorut, kateus ja kilpailu. Taivaallisiin kultakaupunkeihin en halua uskoa, en kuoroihin enkä ylistyshymneihin. Minä jään kaipaamaan vuodenaikoja, niiden tuoksuja. Pelkoa ja rakkautta, puhumattomia sanoja. Läheisen ihmisen kosketusta, rakastunutta himmeää katsetta. Vaan nyt aika ajaa minua siitä kaikesta yhä kauemmas kohti mustaa aukkoa, josta kukaan ei ole palannut.

Mitä minä tänään tein? Heräsin varhain aamulla, keitin teetä ja unohdin lieden päälle kunnes havahduin kattilan kannen kolinaan. Tiputin tipat silmiin. Selasin lehteä, luin otsikot ja yleisön osaston vuodatukset. Katselin ikkunasta marraskuun maisemaa. Naapuri on hankkinut koiran. Kattilan kannen löysin myöhemmin jääkaapista, jonne olin sen hajamielisyyden puuskassa unohtanut. Johanna oli oikeassa. Hän epäili, että alan yhä enemmän sekoilla. – Miten sinun kävisi ellen minä olisi katsomassa sinun perääsi? Kun tuosta vielä ikäännyt, et muista enää edes omaa nimeäsi.
Yöpöydällä on kasa kirjoja. Stanislaw Jerzy Lec, Kafka, Omar khaijam, Renardin kuvien metsästäjä. Baudelairen Pahan kukat.

Epiikassa minua ei enää mikään kiinnosta, siinä tapahtumat etenevät liian määrätietoisesti ja aina on olemassa jokin lopputulos johon ovelasti johdatellaan. Kaaoksessa ei mikään ole niin arvokasta, että se edellyttäisi tyydyttävää loppua. Ei yhtään mikään.
Jos nyt suljen silmät, muuttuvat eideettiset kuvat eläviksi. Niiden hahmot alkavat liikkua ja kuulen ääniä. Vedän peiton korville ja käännän kylkeä löytääkseni sopivamman asennon. Polvea kolottaa reumatismi.

Eins, zwei drei. Die Liebe ist nur Zauberei. Se isän sodasta tuoma valokuva vaivaa mieltä. Ketä se esittää? Katson miehen jäätyneitä, avoimia silmiä. Hänelläkin oli taskussaan kuva jota usein esitteli. Siinä Lise ja pikku Erika istuivat puutarhatuolilla totisen onnellinen hymy kasvoillaan. Jossakin Nurnbergissä.
Haudattiinko tuo mies noin, silmät avoimina? Kävin joskus kauan sitten Norvajärven hautausmaalla ja löysin hänen nimensä kiveen hakattuna hämärästä hautaholvista, satojen muiden nimien joukosta. Nuo silmät ovat tuijottaneet valokuvasta minua siitä lähtien kuin murhaajaa, vaikka minä hänen eläessään olin vielä pikkupoika.

Käännän taas kylkeä. Tuntuu kuin korvassa olisi vettä, sama tunne kuin joskus saunan jälkeen.  Kuuntelen sydämen sykytystä tyynyä vasten: Mut aamun auetessa nousen, pois lähden jonnekin. Mielessä Italo Calvinon kysymys: mikä voisi olla vakavampaa kuin ei mikään.

 .