ALLEGRO

Dystopiaan 

(Katkelma käsikirjoituksesta)

                                            Kuva: Dystopia ( T.Yli-Rajala 2020)  

Möhään iltapäivällä näin ikkunasta kuinka muulien vetämät vankkurit kolisivat talon takana, tyhjällä mukulakivetyllä kadulla. Lasti oli huolekkaasti peitelty pressulla ja sen kulmien alta törrötti jäykistynyt jalka. Ajomies sytytti tupakan ja hetken aikaa minun mieleni täytti katteeton turvallisuuden tunne. Ajattelin näin, että elämä jatkuu vaikka ovet ja ikkunat on suljettu. Harvat ihmiset joita joskus kiirehtii jalkakäytävillä, näyttävät kulkevan todellista päämäärää kohti vaikka eivät tiedä missä se on. He nimittävät sitä vapaudeksi, mutta minun mielestäni se on anarkiaa. Kaduilla ammuskelu ja terrori keskellä vilkasta katua ei ole oikea tavoite.

Vähän myöhemmin ilmestyi kadun päähän sotilaspartio, joka tutki tarkoin kaikki rakennukset. Siksi minä piilouduin syvään komeroon, mutta kylläkin ihan turhaan. Sotilaat tyytyivät vain pintapuoliseen silmäisyyn, koskettelivat lukittujen ovien kahvoja kuin niitä hy-väillen. Yksi huomasi minut komeron pohjalta ja viittilöi niin, että ymmärsin hänen pyytävän tulta tupakkaansa. Se lerpatti palamat-tomana suupielessä. Kaivoin taskusta sampoaskin, raapaisin ja yritin hymyillä luottavaisesti. Millainen sää siellä on, kysäisin, mutta mies vain katsoa mollotti ja puhui outoja. Hän oli ilmiselvästi ulkomaa-lainen. Niihin en halunnut luottaa. 

Sotilaiden askeleet lopulta etääntyivät ja minä aloin ajatella Mariaa. Mietin mihin hän oli nyt matkalla ja oliko hän yksin, vai oliko saanut jo matkaseuraa. En osannut päättää  lähtisinkö heti häntä seuraamaan vai jäisinkö tänne odottamaan mitä tapahtuu. Kun nyt muistin miten ikääntyneeltä ja kulahtaneelta Maria lähtiessään näytti, ei minua hänen seuraamisensa enää kiehtonut. Nousin piilosta ja kiertelin huoneistossa, lauloin vähän mutta epäselvä  tilanne häiritsi niin etten enää muistanut säveliä. Katu viertä pitkin, niin se oli. Mulle sanoit näin, sun kanssas kuljen ystäväin. Mutta siihen Se taas katkesi, millään ei tullut muuta mieleen. Tämä muistikatkos alkoi häiritä niin, että harkitsin lähtöä tyhjästä talosta. Mitä hittoa minä täällä enää tein, täällä haisikin niin oudolta. Ei enää ystäviä ollut joiden kanssa kulkea. Eikä kysymys ollut perinnönjaosta. Tiesin että piru lähettää asiamiehensä joka paikkaan, mutta perinnönjaossa ja papinvaalissa hän on itse aina paikalla. Kaikkialla jaettiin nyt perintöä ja siitä johtui, että maailma oli mullin mallin. 

Seuraavat päivät minä vietin entisellä paikallani kirjoituspöydän ääressä. Ohi kulkevat sotilaat häiritsivät keskittymistä. He pyrkivät kurkkimaan olkapään yli mitä minä kirjoitan. Joku heistä oli saanut tehtäväkseen tarkkailla minua ja ottaa haltuunsa raskauttavaa materiaalia jos sellaista löytyisi. Se tuotti pettymyksen, sillä minä kirjoitan asiat aina korvien väliin. Tekstiä sieltä ei löydy, vain havainnekuvia mielialasta. Ne olivat informatiivisia ja niinpä realistisen vääpelin oli niitä vaikea ymmärtää. Joskus me väittelimme asiasta ja siitä hyvästä vääpeli riensi valittamaan majurille, joka määräsi kaksi tuntia karsseria. Minä istuin rangaistuksen tyhjässä salissa ja lauloin reippaita suojeluskuntamarsseja.

Illalla huomasin että taivas halkeili säröille ja kuulin äänen joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan-kappaleitakin keveästi jaloilleni, joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa vedenpintaa jossa pilvet uivat. Oikeastaan tuo ääni ei ollutkaan repeilyä, vaan musiikkia. Tarkemmin jos kuuntelin, se oli mollisointuinen Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo minä ajattelin katkeroituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen valkoisen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmeisia sormiaan kohti jo olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia mutta en onnistunut, koska ne värisivät himme-ässä iltakajossa hitaasti, huojahtelevat kyntensä punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen.  Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa suoraan minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt, mielen kokoelmaan neulalla lävistetty Maria monta vuosikymmentä sitten. Mutta oliko se Maria? Nyt kun muistia pinnistelin, palautuivat mieleen nuoren ihastuksen lapselliset kasvot. Ikkunasta näkyivät läheiset puut, rakennuksen pääty ja kukkien kimppu. Viimeisen ehtoollisen karvas maku suussa. Siinä minä nyt istuin yksin olohuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimenreikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Viisi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskaltamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä. Kellon tikitys oli väännetty väkisin utopiasta dystopiaan, pihamaalla juoksenteli hädissään eksynyt kettu. (2021)

 MUSTAHIUKSINEN NAINEN 

Kuva: Äänetön musiikki on vaarallisinta (T.Y-R., 1996)

Puistosta lehahti lintuja ilmaan, ne kohosivat korkeuteen  yhdellä henkäyksellä. Verhot pullistuivat lämpimässä tuulessa ja joku, joka kulki ulkona ohitse piteli niitä aloillaan käsillä, koska halusi nähdä minut paremmin ja haastella kanssani. Mustahiuksinen nainen lauloi ja soitti klaveeria, mutta sanat ja sävel minulta unohtuivat. Vain aihe jäi mieleen: kaipaan  takaisin elämään.

Ihmettelin miksi hän näyttäytyi vain unessa eikä koskaan hymyillyt. Verhoja aloillaan pidellyt hahmo kuului kävelevän portaikossa, ja siksi minä päätin piiloutua vaatekomeroon. Se oli sullottu täyteen vanhoja naisten puseroita, jotka joskus olivat tuoksuneet kaikissa väreissä, mutta joista nyt uhosi ankea homeen haju. Klaveeria soitellut ääni piti taukoa joka minua hermostutti, sillä äänetön musiikki on vaarallisinta. Kohensin asentoa vähän, ojensin jalat suoriksi ja ummistin silmät. Näin olo tuntui turvalliselta.

Vieressä istuvalle vanhalle tuttavalle sanoin, että en enää muista hänen nimeään koska hän ei ollut vuosikausiin pitänyt yhteyttä. Vaikka toisaalta en sitä mitenkään outona pidä, sillä vainajahan sinä olet ollut jo kolme vuosikymmentä. Hän myönsi tämän ja näin miten ylähuuli vapautti näkösälle hampaat, jotka näyttivät jo lahoilta. Oleminen tuntuu nykyään niin keveältä että tekisi mieli lentää hän sanoi, ja siinä minä taas kuulin tuon klaveerin tutun äänen. Se kantautui nyt jostain kaukaa, nurkan takaa ja selvästi tunnistin sävelestä Lisztin Liebestraumin. Tuo soittaja oli rakastunut. 

Tämä tapaus sattui muistaakseni alakaupungilla. Minulla oli siellä opiskelija-asunto puutalon kellarikerroksessa. Ne olivat köyhiä alueita niihin aikoihin ja minä olin vain nuori mies, jolla oli työ ja tuska ansaita toimeentulo joka päivä. En minä sitä ansainnutkaan. Hain leivät ja makkarat kadun päässä olevasta kaupasta ja kahvit keitin kuumavesikeittimessä. Hän oli kävellyt päivittäin minun ohitseni bussipysäkille ja minä seurailin kunnes hän huomasi minut ja kutsui asuntoonsa. 

Miksi sinä seuraat minua vaikka tiedät, etten ole edes olemassa? hän kysyi. Minä vain soittelen Lemmenunelmia, mutta se on vaikeaa, koska en tiedä mitä ne ovat. Ääniä päässä. Tiedän että sinä olet kuullut minun soittavan ja siksi haluan nyt näyttäytyä kokonaan ja ilman peittävää klaveeria. Nainen nousi seisomaan ja näin hänen paljaat rintansa. Hänen kasvoissaan ja silmissä oli jotain tuttua, ja niin minä muistin Lauran jota maalasin kankaalle jokin päivä sitten.

Älä usko niitä jotka eivät lue mitä sinä kirjoitat. Kiihkeimpiä kriitikkoja ovat ne jotka eivät osaa kirjoittaa muusta kuin siitä mitä näkevät ja mitä voivat kosketella, Laura sanoi. He ovat mielestään realisteja, ei heillä ole myötämieltä eikä tunne-elämää. Realisti kirjoittaa automatkasta Espanjaan, mutta hän ei näe matkalla muuta kuin itsensä autossa katsomassa ohilipuvaa maisemaa joka ei herätä ajatuksia. Ikkunalasin pinnasta realisti näkee omat kasvonsa ja hyväksyy ne. Kun Hän joskus kohtaa saman mielisen kriitikon, he arvostelevat sinut mieheksi jota kukaan ei tunne eikä näe. Strindbergistäkin heillä oli sanansa sanottavana. Tuolla se hullu istuu yksin ja eristäytyneenä huoneessaan vihaa täynnä. 

Minä vain en ketään vihaa, ei minua tuohon suuruuteen voi verrata, sanoin Lauralle. Sitä en halua, koska viihdyn omassa seurassani enkä pelkää pimeää. Kun joskus katson peiliin, en minäkään näe siellä mitään. Ehkä noille kriitikoille on käynyt samoin. Koska heillä ei ole omaa kuvaa, he näkevät muiden kuvat vääristyneinä.

Niin, Laurakin on vain kuva. Mutta hän ei ole mitenkään vääristynyt ja kun lähden hänen luotaan, näen hänen nyt jo hymyilevän. (2021)

Epilogi

Kyllä minä näitä sun juttuja olen lukenu, mutta tääkin piti jättää ksken kun en oikeen ymmärrä. Mikä tää nyt on ? Onko tää realismia, uusromantiikkaa, naturalismia, eksistentialismia vaiko vaan alkoholismia?

Ei toki, etkö sinä ymmärrä kertomataidetta? Tämähän on totuus jolla on henkselit, pipo päässä ja kiero katse. Nytkin se tuijottaa sinua suoraan silmiin.

 

KIELEN VAPAUS

                                            Rakkaudesta

Luulen että se vapaus on itsenäisyyttä, sitä ettei ole pakko pukea ylleen runon tai proosan länkiä. Ei tarvitse alistua jonkun tietäväisen neuvoihin ja kieltoihin. Jos kirjoittaja tekee virheitä, ne ovat hänen omiaan eikä niistä pidä sen suurempaa haloota nostaa. Hän joko tuntee tai ei tunnusta virheitään ja vastaa niistä itse. Häpeää ja pesee naamansa tuhkalla. Kriitikko antaa mielellään neuvoja ja ohjeita joiden noudattaminen latistaa tarinan ja pilaa kielen. Syrjäsilmällä kaikki pälyilevät kustantajaa, joka maksaa viulut ja lopulta muo-toilee lopputuloksen mieleisekseen. Apurahoilla ei kukaan elä eikä elätä vielä perhettä, parasta siis on olla vikisemättä.

Tärkeintä tekstissä on persoona joka pilkistelee rivien välistä ja takaa, kieli joka tarjoaa vaihtoehtoja. Tarjoaa väriä ja tunteita, hyväksyy vanhan ja uuden mutta kiertää liian vieraat vaikutteet kaukaa. Ei suomi ole indokieli, se on kehittynyt ja kasvanut omilla ehdoillaan ja asiantuntijat ovat sen luoneet itsenäiseen muotoon, sellaiseen jolla voi ilmaista mitä tahansa siinä kuin toisella kielellä. He olivat ja ovat niitä jotka hullaantuvat kieleen joka on pehmeä ja vokaaleistaan ja diftongeistaan värikäs. Jolla on pilvi sijamuotoja eri tarkoituksiin ja painotuksiin. Joku kirjoittamisen opettaja lausui vuosia sitten halveksivasti:  tyyli? Ei sellaista ole. Tällaiset opettajat  hylkäävät monet sanat ja ilmaisut arkaaisina ja sanovat että omistusmuotojen käytöstä pitäisi luopua. Haluaisinpa nähdä sellaisen palkitun teoksen josta possessiivisuffiksi on karsittu tyystin pois. Modernisoijat pyrkivät tuhoamaan sen, mitä vielä sata vuotta sitten innolla kehitettiin.   

Kovin ollaan liberaaleja nykyään, mutta usein tuntuu siltä, että sensuurin ketut kiertelevät kaikkialla. Etsin taannoin jotain kirjoittamaani proosapätkää, jonka nimi on ”Rakkaudesta”. Tyylinsä puolesta se ehkä jonkin verran muistuttaa Kafkan novelleja, mutta vakuutan tässä että se on vain alitajunnan aikaan saama ja tiedostamaton vaikutelma. Minusta Kafka on verraton humoristi joka osaa salaa irvailla umpirealistisia tosikkoja. Sellainen tosikko oli kui-netenkin indeksoinut novellin Rakkaudesta epämääräisen pornokirjallisuuden lokeroon. Hämmennyksestä olin vähällä tipauttaa viskitipat lattialle, vaimon juuri imuroiman maton päälle. Otan kaksi kertaa viikossa fingerporillisen sydänvaivoihin, jotka muuten nyt vanhana ovat eri tyylisiä kuin nuorempana. Juoppo en missään tapauksessa ole ja mattoa kovasti kunnioitan.  

Kyllä tyyli on ja se erottaa kirjoittajan kaikista muista. Se ei ole hyvä eikä huono, se on kirjoittajansa kuva. Ei ole tärkeää mitä tai miksi, tärkeämpää on miten. Uskokaa tai älkää, mutta Jevdokim Osipovits istuu liberalismista huolimatta  nojatuolissa ja tupakoi. 

Toivotamme siis kundit, räppärit ja respyyttärit hevonkuuseen.

(2021

 PUULINTU

                    Kuva: Mennyttä naista (Kerttu 2020)

Joku porukasta oli tilannut taksin. Se tuli muutaman minuutin kuluttua ja kaikki pyrkivät autoon yhtä aikaa. Katsoin syrjästä heidän ryntäilyään ja näin kuinka Patu kaivoi taskustaan ylimielisenä savukkeen, raapaisi tikun ja tunkeutui muiden mukaan. Nämä välttelivät palavaa savukkeen päätä ja niin hän selvisi ensimmäisten joukossa takapenkille ja sai syliinsä istumaan kaunottaren, Irinan. Tämä oli se tumma tyttö Ukrainasta, joka lausui ällät huvittavan liudentuneina, niin että teki mieli halata. Kaikki muut olivat hämäläisiä, ja heistä kaunein oli hiljainen Ritva. Ainakin minun mielestäni. Viimeisen vuoden kuluessa hänestä oli kasvanut jo melkein nainen, sen näki puseron rintamuksesta. Siihen oli hakaneulalla kiinnitetty pieni puulintu, jonka en koskaan nähnyt lentävän vaikka se ääntä piti. Pientä tirskutusta aina kun minä hänen takanaan jonossa seisoin ja halusin lähennellä. Kerran Ritva käänsi kasvonsa ja ohimennen huomasi minut, näytti vähän epäluuloiselta. Minä kuiskasin, että kuuliko hän sen tirskutuksen. Sehän yritti laulaa meille, mutta ei hän vastannut eikä enää edes katsonut minuun, kun astuttiin yhtä aikaa sisään.  

Autoon oli sulloutunut nyt niin paljon porukkaa, että minun oli pakko jäädä kadulle seisomaan neuvottomana, kun se porhalsi vauhtiin kohti teatteria. Vei  sinne Ritvan mennessään, ja Irinankin josta tunsin mustankipeyttä vaikka en häntä rakastanutkaan. Se kipeys johtui Patusta. Tämä näytti niin itseensä tyytyväiseltä, että minua kuvotti. Ihmettelin mitä tytöt tuossa laihassa ruipelossa näkivät. Enkä usko, että Irina mitään näkikään, eikä Ritva sen puoleen, hän oli aina enimmäkseen hiljaa eikä edes vastannut jos häneltä jotain kysyi. Vaikka vastausta kysymykseen kokeissa, kun opettaja hetkeksi selkänsä käänsi ja piirsi taululle kaksi suoraa jotka oli tuomittu ikuisesti toisiansa välttelemään. Se oli kuulemma avaruuden laki opettaja väitti, mutta minä en sitä koskaan uskonut. Olin varma, että jossakin ne suorat taipuisivat ja alkaisivat lähen-nellä toisiaan. Ehkä ne lepertelisivät rakkauden sanoja siellä pimeydessä ja kolkossa kylmyydessä, jolle opettaja oli antanut nimen Absoluuttinen. Sitä sanoessaan hän oli merkitsevästi vilkaissut minua.  

Kun auto oli jo kadonnut kulman taa, lähdin hiljakseen kävelemään tietämättä minne. Tai oikeastaan tiesinkin, alitajunnassa. Puistonpenkki, jolla tapasin joskus kuluttaa aikaa kavereiden kanssa. Enimmäkseen minä kuuntelin heidän keksimiään tarinoita tanssireissuilta. Kyllä minä tiesin, että vähintään puolet tarinasta oli liioittelua ja leuhkimista. Ei heistä kukaan ollut tyttöjen kanssa maannut, paitsi tietysti nurmikentällä auringossa kun valvova opettaja kulki ohi ja silmäisi paheksuvasti. Minusta ei kukaan tiennyt eikä heillä ollut keinoja ottaa asioista selvää, sillä minä olin introvertti. En puhunut enkä pukahtanut niistä asioista, sillä enhän minä uskaltanut niitä edes katsoa. Epäilin että he pitivät minua jälkeen jääneenä ja nauroivat salaa takanapäin, vaikka edessäpäin näyttelivät empatiaa ja myötämieltä. Heidän mieleensä olivat Patun kaltaiset sankarit, sellaiset jotka valittiin aina ensimmäiseksi joukkueisiin urheilutunneilla. 

Kaivoin laukusta Pirandellon kirjan Mennyttä miestä ja jatkoin kesken jäänyttä lukemista kohdasta, jossa pää-henkilö Matia palaa kuolleista ja kuulee, että hänen vaimonsa on mennyt uuteen avioon. ”En tiennyt olinko tuskissani vai raivoissani” luin epäuskoisena. Ei raivo voi kuulua rakkauden sanastoon, vain tuska siihen voi kuulua. En osannut kuvitella millaista se on. En ollut koskaan sitä tuntenut, elin vain mielikuvissa ja toivossa. Jonain päivänä hän katsoo minua ja vastaa siihen mitä minä häneltä kysyn. Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa, ja niin edelleen. Onko sydämesi levoton, kun luonain se on?

Minun sydämeni tässä levoton oli. Odotin penkillä autoa takaisin lähes neljä tuntia ennen kuin sen tuttu hahmo ilmaantui kadun päähän. Vähän minua nolotti, sillä äkkiä tuli mieleen, että olisi keksittävä syy. Miksi en ollut häipynyt siitä jo kotiin kun kerran en mukaan mahtunut? Tulokkaat jalkautuivat kadulle ja heti näin, että Patun käsi viipyi minun Ritvani olkapäällä. 

Joskus myöhemmin kuuntelin miten hän taas kerran kuvaili kokemuksiaan. Ansarikukka, Patu sylkäisi ylimielisesti. Ansarikukka se on, mutta sain minä sen lopulta kumoon. 

Minä kuuntelin enkä sanonut mitään, koska olen luonteeltani introvertti. 

 MIELETTÖMYYS on elämän väistämätön tila

Kuva: Absurdia (M.Y-R)

Yöllä kuului varastoalueen suunnalta outoa jyminää. Jotakin oli tekeillä, koska kuulin kuinka ovi suljettiin ja näin ikkunasta isän joka nousi autoon. Se oli vihreä armeijan kuorma-auto, ei meidän oma ooppelimme joka lojui vielä vajassa maalattavana. Puhelin oli soinut yöllä ja isä joutui lähtemään Seinäjoelle. Hänen vyössään roikkui sotilaspistooli ja kasvot näyttivät kireän huolestuneilta. Näin kertoi äiti aamulla, kun minä sekoittelin korppua aamukahviin. 

Kun sitten Manun kanssa päästiin lähempää katsomaan mikä oli pistoraiteella pitänyt sellaista kolinaa ja jyminää, näimme jonon pressuilla peitettyjä tavaravaunuja. Pressun alta pilkisti tykinpiippu ja piikkilanka- aidan luona näyttivät sotilaat kaivavan kuoppaa. Siitä tuli konekivääripesäke. Eikä se ollut ainoa, niitä ilmaantui sinne tänne aidan viertä. Ampumaradan luona metsikössä oli sotilaiden telttaleiri, jota me Manun kanssa hiivimme vakoilemaan illalla. Vartiomiehen savukkeenpää hehkui punaisena pimeydessä ja kaikkialla leijui hiljaisuus. Missä ne olivat, miksi ne olivat tänne tulleet?

Esikuntarakennuksen kyljessä oli joitakin perheasuntoja. Jossakin oli ikkuna vähän raollaan. Tiedettiin että talossa oli uusi hieno keksintö, ula-radio. Sen ääni kailotti Unkarin kansannousun selostusta, huutoa ja mekastusta. Tankkien möyrintää ja aseiden säksätystä. Tuntui että oltiin suurten tapahtumien ja muutosten keskellä. Pelon varjo levisi maanpiirin yli. Kun kansannousu oli ohi, katosivat pelon pilvet mutta niiden varjo jäi riippumaan arkipäivään ja mielen sopukoihin. Elettiin veitsenterällä ja aivan yksin.   

Meillä Manun kanssa oli pintapuolinen käsitys tapahtumista ja niiden syvemmistä syistä. Riitti se, mitä kuultiin radiosta ja aikuisten puheista. Niidenkin kanssa piti olla vähän varovainen. Jälkeen päin olen pohtinut tapahtumien todellista järjestystä tuolloin, kauan sitten. Keväällä oli ollut suurlakko ja rauhattomuudet. Kesän ja syksyn mittaan tihkuivat tiedot itä-Euroopan pyrkimyksistä irtautua Neuvostoliiton talutusnuorasta. Mutta mihin maailman tapahtumiin liittyvät nuo muistot sotilaista jotka tulivat kaivamaan juoksuhautoja asuntojen lähelle? Ehkä sotken tapahtumat ja muistikuvat toisiinsa, koska niitä oli niin paljon. 

Oudolta tuntuu puhua tai kirjoitella omista vanhemmistaan isänä ja äitinä. Se johtuu ikäerosta. He olivat iältään vain puolet siitä mitä minä olen nyt, mutta heidän kokemuspiirinsä oli moninkertainen minuun verrattuna. Sitä on pakko kunnioittaa ja antaa sille tilaa muistoissa. 

Elämässä  olen oppinut, että nykyisyys on menneisyyden meren pintavaahtoa. Kaikki se, mikä tänään kuohuttaa pintaa, on syntynyt jo kauan sitten. Ei ole tärkeää muistaa tai tietää milloin taisteluhautoja kaivettiin, vaan miksi. Siinä toivossa, etä ihmisten olisi joskus vapaampi ja kevyempi hengittää. Oli Camus silti oikeassa, kun sanoi että mielettömyys on ihmisen elämän väistämätön tila.  (2020)

 KATSOKAA  VETEEN

Istun päivän hiljaista hetkeä. Niitähän näin eläkkeellä riittää.Avaan vanhan kirjan ja selaan siitä vuosia sitten lyijykynällä alle  viivatun kohdan. Ja oltuaan hetken vaiti, hän kaatoi vettä astiaan ja sanoi heille: katsokaa veteen! 

Vesi oli sameaa, siinä ei voinut nähdä mitään. Hetken kuluttua hän sanoi toistamiseen: katsokaa nyt. Vesi on kirkastunut. 

Ja katsoessaan veteen he näkivät siitä kasvonsa kuin kuvastimesta. Ja hän sanoi heille: niin on myös ihmisen laita. Yksinäisyydenhiljaisuudessa näkee 

omat puutteensa. Hyvä on vaieta oikealla ajalla, sillä vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti.

Panen kirjan syrjään ja jään muistelemaan kuinka joskus nuorena opettajana

jouduin pitämään  aamunavausta koululla. Olin lukenut tuota vanhaa Bysantin hagiografisesta kirjallisuudesta lainattua katkelmaa ja olin tyytyväinen itseeni. Keskusradiolta luokkaan palattua oppilaat istuivat hämillisinä, harvinaisen hiljaisina. He olivat tottuneet toisenlaisiin ohjeisiin, sellaisiin joissa varoiteltiin synneistä. Musiikki jota heille soitin, oli keskiaikaista. Veisuja Valamon luostarista. 

Nyt jälkeenpäin arvelen tietäväni mikä heitä oudoksutti. Yksinäisyyden hiljaisuus tuntuu nykypäivän ihmisestä käsittämättömältä. Äänettömyyttä ja yksinoloa pelätään. Radion, television, puhelimien taustahäly luo meihin salakavalan turvallisuuden kuvitelman. Missä on ääntä, siellä on elämää. Har-

rastukset, kokoukset ja elämisen arki panevat meihin vauhtia niin, että illalla kun päivä päättyy, on helppo uuvahtaa uneen väsyneenä, mitään ajattelematta. Ja aamulla radio auki heti kun silmät rävähtävät näkemään saman eilisen, taas tänään.   

 ENNAKKOLUULOT

Näköä haittaa, jos

työntää päänsä pussiin

Kuva: Abstrakti 3  (T.Yli-Rajala 2017)

Ennakkoluulot kietovat ihmisiä maailmaan, joka on kuin hämähäkin seitti. Niistä ei pääse eroon, niiden virittelijä kököttää ensin tyytyväisenä jossakin ulkopuolisessa maailmassa, mutta työntyy vähitellen salakavalasti ihmismieleen. Ennakkoluulot ovat usein yhteydessä itsetuntoon ja egoon, ne saavat kuvittelemaan paremmuutta muihin nähden. Stereotypiat liitetään ihmisiin ja ammatteihin, heimoihin ja ihon väriin. Kieleen ja maailmankatsomukseen, uskontoon ja muotiin. Kohteita on lukemattomia.

Millainen on savolainen? Ovela ja liukaskielinen piällysmies. Pohjalainen on pöydälle hyppäävä ja tuppiroskaa eli puukkoa huitova suuruudenhullu juoppo. Romani on vaan mustalainen, ei sen kummempaa. Hänellä on oudot tavat ja hän on epärehellinen näpistelijä. Afrikkalainen on yleensä jonkin sortin murjaani ja hän asuu vielä risumajassa. Naiset ovat tyhmempiä kuin miehet, heillä on pienemmät aivot. Kirjastonhoitaja on yleensä nutturapäinen vanhapiika, jolla on tiukka katse ja varoittava sormi pystyssä. Hän vaatii hiljaisuutta. Jenkki jauhaa aina purkkaa ja on ylimielinen.  Ryssä on aina ryssä vaikka sen voissa paistaisi. Ja se vielä haisee.

Vakuutan sensorin tehtäviä hoitaville tiimeille, että eivät nämä minun mielipiteitäni ole, älkää vaan luulko. Ne edustavat sellaista mielipiteiden ja ajatusten vapautta, jota ilman on paras ja terveellistä elää. Niistä lähtevät alkuun riidat ja sodat, terroriteot, kiellot ja kansanmurhat. Kiihkoinen nationalismi ja yhtälailla myös niin sanotun kansainvälisyyden ihannointi. Idean joka pyrkii yhdistämään ja samankaltaistamaan kaikki, idean joka kieltää omaleimaisuuden ja siitä kasvavan terveen ylpeyden. Imperiumin kannattaja haluaa, että kaikki käyttävät hänen kieltään, sillä muut puhuvat vain koirien kieltä. Hän haluaa, että kaikki ajattelevat samalla tavalla kuin hän. Hän on niin vapaamielinen, ettei anna muille suunvuoroa palavereissa. 

Luulojen varassa elävä kieltää muut kielet ja haluaa rangaista niiden käyttäjiä. Se on kulttuuri-imperialismia. Näin on aina käynyt ja näin näyttää vieläkin käyvän. Aseitakaan ei  tarvita jos ennakkoluulot on saatu istutettua tarpeeksi syvälle. Lopulta kuitenkin huomataan, että omat koirat purevat kipeimmin. (2020)