Haihai

 Pyhäpäivä on keriytynyt auki jo tuohon yli yhdentoista korville, levittää kohta 

pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois  (Kauko Aho 01.11.1981)

Minä en saa sitä koskaan valmiiksi, sanoin Mirjalle. Varjo osui hänen silmiinsä,  ja minun oli pakko siristellä. Olen sellainen, että lähden äkkiä vauhtiin ja puhkun intoa, mutta sitten kaikki pysähtyy, jatkoin vielä. Enkä minä enää tunne sitä mikä piti tuntea niin, että sen voisi kuvata. Maalata tai kirjoittaa, miten vaan. Katsoin kuvaa jonka silmät olivat liian loitolla toisistaan. Olin käyttänyt temperaa tällä kertaa, enkä ymmärtänyt miksi. Eihän Mirja mikään ikoni ole, hän oli siihen aikaan vasta alle kolmekymppinen. Mirjan katseessa oli tuttu pilkahdus, eikä hän voinut olla nauramatta kun näki minun ilmeeni. Sinä aloitat maalaamisen aina pohjasta ja ohennat vähitellen, siitä tuo vaikutelma johtuu. Mutta minä olen huono malli ikoniksi, Mirja arveli. 

– Minä aloitan aina alusta, tai pohjalta niin kuin sinä sanot. Mutta kaikki työ jää kesken, kuvien rakentaminen on niin hidasta. On vaikea katsoa sinua silmiin. Niitä katsoessa muistan aina, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä. Elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaa joskus näyttää, minä hänelle selitin vaikka olin meistä kahdesta epävarmempi. 

Mirja puhalsi kupariset hiukset silmiltään ja yritti hymyillä, vaikka minä puhuin vakavia asioita. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt.

- Ihminen luo kaavat omiksi ansoikseen ja uni on kuva elämästä, minä hänelle tähdensin. Sillä ei ole sääntöjä, se on absurdi kaaos ja pelkkä katastaasi, ei vain loppunäytös. Kun esirippu nousee, on unikertomuksen sisäinen jännite uneksijan korvien välissä. Unelle on turha etsiä loppua, se haipuu ja siirtyy toiseen kertomukseen. Sen kertomus myös loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, hai hai. Uneksija ei ole valmis avaamaan ovea arkipäivän ahdistukseen.

Puhuessani oli Mirja nukahtanut selälleen. Hänen paitansa oli valahtanut syrjään ja minä näin hänet. Pohdin mielessäni värikerroksia ja yritin muistella mikä hänessä oli pohjimmainen väri. Vaalea seepiako? Kuulin kuinka hän huokaisi unessa ja käänsi kylkeä.

- Älä tuijota minua, Mirjan ääni sanoi. Sinähän olet melkein sokea. 

Kirjoittaessani tätä muistin unohdettua ja demonien ahdistamaa runoilijaa Kauko Ahoa. Vaikka näen usein unia, ovat kaikki astiat minulla vielä kaapissa. Jos joku kaipaa kunnollista arkirealismia, niin lukekoon vaikka puhelinluetteloa.

 ILTAHÄMY

Matkaani kuljen oikotietä rannalle

Kaislojen havinassa talven odotus

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        kuva: Eeva (Akvarelli T.Yli-Rajala 1980-l. Årjäng)

Vuoteessa vaivuin nopeasti rem-uneen, joka on minun henkinen teatterini. Näin kuinka ohi kulkeva hahmo käänsi päätään ja katsoi minua kuin olisi tunnistanut vuosien takaa. – Mitä sinä täältä etsit, ääni kysyi minulta niin matalasti, että tuskin sitä erotin. Oliko se edes ääni? Se saattoi olla pelkkä ajatuskin, pohdin mielessäni ja tartuin ojennettuun käteen. 

– Tule, minä näytän sinulle, ääni sanoi taas, entistä rauhallisemmin. Hän näytti seinätapetin kukkasia. Ne olivat vaaleanpunaisia , vaikka muistin että ne olivat kauan sitten keltaisia. Melkein värittömiä. Nyt niistä leuhahti kevyt tuoksu. Tapetin kukat häilyivät kuin kevyessä tuulessa, ja minä kuulin veljen äänen. - Älä siitä tule läpi, et pääse takaisin.

Käsi puristi niin, että se tuntui jo kipeältä. – Ehkä veli ei halua nähdä sinua tuossa asussa, ääni arveli ja tunsin kuinka hän tarkasteli minun olemustani. Minä olen eksistenssi, sanoin äänelle ja puistelin itseni irti käden otteesta. En halua että minua johdatellaan ja painoste-taan. Haluan sanoa mielipiteeni vapaasti ja kirjoittaakin niistä. Minä näen kyllä nuo kukat ja tunnen niiden muinaisen tuoksunkin, mutta ihmisiä en näe. Ainoastaan robotteja jotka vastaavat uteliaisiin kysymyksiini. Siihenkin, että mikä minun kirjoituksissani on niin arkaluontoista, että siitä pitää varoittaa lukijaa jolla on terve päättelykyky. Mutta robotit piiloutuvat tekniseen pilveen eikä niiltä saa oikeita vastauksia. Minä haluan vain kirjoittaa, saan hilsettä jo pelkästään koneiden ja laitteiden näkemisestä. En usko, että niiden palvomi-nen on kehittävää, enkä usko että niiden maailma on ainoa mikä on odotettavissa. 

- Siksi minä sinua varoitin kulkemasta tämän seinätapetin läpi, veljen ääni kuiskasi. Kävi mielessä, että hän on taas lukenut niitä antiikin Catulluksia ja Ciceroita. Se oli hänen nä-kemyksensä kirjallisuudesta. Minä taas uskon siihen valoon, joka on kaikkien meidän ylä-puolella. Siihen joka on kaikkeus. Siihen valoon josta kaikkeus on lähtenyt ja jonka luokse se on jälleen palannut. Halkaise halko ja näet minut, valon siellä. Kohota kivi, niin sielläkin näet valon.

Niin minä tunsin ja ajattelin. Tiesin helpottuneena, että tämä kaikki onkin vain unta. Iltahämy oli jo hivuttautunut takapihan yli. Kun sinne tähysin, näin kuinka parvi vieraita ajatuksia ja kokemuksia lehahti ilmaan ja lähti liihottelemaan. Oli turhautunut olo, koska en millään voinut noita ajatuslepakoita kahmaista kiinni ja työntää vaikka puulaatikkoon, joka sojotti avoimena aivan vieressä. Kuulin siipien hitaan havinan tänne asti, liiterin kul-malle ja vedin peiton korville. Minä en teidän olemassaoloanne tunnusta, sanoin ääneen ja lähdin raskain askelin kohti ovea. Vaan siinä kävellessä tunsin, että parvi lepatti perässä ja teki agressiivisia syöksähdyksiä minua, ihan viatonta ihmistä  kohti. Mitä minä olen tehnyt, että te minua näin ahdistelette, kysyin ääneen lepakoilta jotka vain vaikenivat. Niiden vikinä loppui hetkellisesti, mutta siipien viuhke erottui vielä tien liikenteen lisäksi. 

Minä olen sanonut jotain, ajattelin tuskaisasti. Siitä tuo johtuu, eikä siihen ole muuta neuvoa kuin nukkuminen. Uneen on kuitenkin vaikea vaipua, jos nuo tanssivat vielä vuoteessakin pään ympärillä. Miksi minä yleensä heräsin? 

 Me olemme häilyväistä unta, vaikeaselkoisia näkyjä, ohi kiitävän linnun lennon kaltaisia. (Gregorios Teologi) 

vaatimattomuus

VAATIMATTOMUUDESTA

Hän on riippumaton ehdokas.

Vastaehdokkaita on riiputettu.

                                                                            Hoo moilanen, riiputettu ehdokas.

Blogeissa minulla on tapana esitellä jokin kuva. Olen sen oppinut muilta, vaan enpä tiedä mikä sen tarkoitus on. Huomionko herättäminen?  Näyttää siltä, että  kuvat on jostakin muusta yhteydestä saatuja. Minä käytän lähes aina omia tuotoksiani ja kuvittelen että  ne ovat jonkinlaista taidetta. Tähän  omahyväiseen tulokseen ovat syypäitä ne lukuisat taiteen ystävät ja näytteille panijat, jotka minun taulujani ovat pyytäneet ja ostaneetkin. Itse olen hyvin vaatimaton ja syrjään vetäytyvä, en ollenkaan sellainen kukkopoika joka ponnahtaa kaula kenossa heti pystyyn kun puheenvuoroja jaetaan. Ja vaikka ei jaettaisikaan.  

Vähälahjaisempikin blogin lukija havaitsee heti tämän blogin kuvan nähdessään, että sen kirjoittaja on paitsi komea, myös vaatimaton. Kuvassa (n. 2-3 vuotta vanhassa) hän katsoo häveliäästi muualle, ettei kukaan luule että tuossa se nyt tuo itseään esiin. Ihmettelen kyllä sitä miksi minä en saisi näyttäytyä tällä tavoin, kun esille pyrkiminen näyttää olevan kaikkien yhteinen halu nykyisin. Kirjailija edestä ja kirjailija takaa. Tässä hän nyt istuu ja tässä makaa. Ja tässä hän astelee tärkeässä kokouksessa ja tässä hän esiintyy lukemassa omia runojaan. Eikä vain kirjailijat, vaan kaikki joilla luova henki ja kuvallinen tai sanallinen taide pursuilee  olemuksen ulkopuolelle. He ovat introvertteja, väärinymmärrettyjä eksistentialisteja. Kaikki he ovat myös lahjakkaita.  

Minä olen lahjaton ja kirjoitan nykyisin vain blogeja, jotka ovat saavuttaneet huomiota ihan ulkomailla asti. Niiden sisältö on arkaluontoista, ja minä olen ainoa ihminen Suomessa, jolle ei ole kerrottu mikä niissä sitä on. Nimittäin arkaluontoista, ja kuka siitä päättää ja lähettää ummikko englanninkieliselle bloggerifirmalle tuon merkittävän tiedon. Hän on vielä vaatimattomampi kuin minä, koska ei uskalla esitellä nimeään ja kertoa mikä piinaa, Olenko minä joskus jättänyt kumartamatta ohi kulkiessamme?

Luova kyky kärsi nuorempana siitä, että erehdyin lukemaan yliopistossa kirjallisuutta ja tein joskus töitä parille pienkustantajalle. Työympäristössä elin kymmenien  tuhansien romaanien ympäröimänä (huom. pitkä vokaali Aa). Tämä tosiasia sekoitti tietysti pään niin, että ryhdyin itsekin kirjailemaan.

Olen tutkinut viisaampien ohjeita siitä, miten hyvä blogi kirjoitetaan. En minä enää romaaneita osaa kirjoitella, siihen olen liikaa elämää kokenut. Olen kirjoitellut kokeilu mielessäni oudompaakin tekstiä, niin että muutama vähemmän kyvykäs lukija valitti minulle: en minä sitä jaksanut lukea, eihän sitä jaksanut lukea isä Erkkikään  vaikka oli humalassa. Kirjoittaisit niin että itsekin ymmärrät.

Että se yrityksestä kirjoittaa ohjeiden mukaan persoonallisesti ja välttää tavanomaista, puuduttavaa arkityyliä. En minä toki osaakaan muuta, sillä läheisetkin valittavat, että minä kuljen pää pilvissä ja toinen jalka vasemmalla, oikealta katsottuna.

Kaikille kaunaisille ja anonyymeille ilmiantajille suosittelen totalitaaristen mallimaiden esimerkkiä. Perustetaan Suomeenkin virasto, jonne kaikki kirjoitukset, elokuvat ja julkisuuteen tarkoitettu tieto lähetetään tarkastettavaksi ennen julkaisua. Siellä teillä on varma ja turvattu tulevaisuus.        (2021

Sensuuri. Sananvapaus

DYSTOPIA                    KUVA;  Vaara (Akvarelli 2019 T.Yli-Rajala)

Miete:

Vapaus on vapautta valita kahleensa

(Viktor E. Frankl)

Aikoinaan nähtiin vaivaa, kun keksittiin vieraskielisille lainasanoille suomenkieleen vastineita. Sana kaunokirjallisuus on kohtuullisen kotimaista, avuksi ei tarvita latinaa, ruotsia tai saksaa. En muista milloin sana ”kauno” korvattiin sanalla kertoma, mutta niin nuo tosikot tekivät. Se vastaa paremmin heidän käsitystään kirjallisuudesta, jonka pääpaino on kertomisessa. Olipa aihe miten puiseva ja arkipäiväinen tahansa. 

Kuuntelin kerran luennoitsijaa, joka sanoi ivallisesti tyyli, ei sellaista ole. Kerrotaan siis mitä tapahtui ja miksi, ei sillä väliä miten kerrotaan. Sanoja vaan peräkanaa ja mausteeksi tolkuttoman rumia lainoja kielistä, jotka kuuluvat eri kielikuntaan ja ripottelevat suomeen kerakkeita ja hankalia kiemuroita. Eikö nyt herra paratkoon suomesta löydy vastine tuolle-kaan smoothielle, jota meille tuputetaan lupaa kysymättä. Kimara olisi vanha vastine, vaan eipä se kansainvälistyneelle porukalle kelpaa. Engelskaa sen olla pitää. Kohta pitää julki-sissa vessoissakin ähkiä vain englanniksi.

Minä olen sitä mieltä, että tyyli on olemassa ja se on sellainen, että se vaatii lukijaltakin jotain. Se vaatii ajattelemaan ja lukemaan, ja jos se on juoheva ja vetävä, se patistaa luke-maan tekstin toiseenkin kertaan. Rutikuiva arkiteksti sopii hänelle, joka on kuivettanut sielunsa. Hänelle käy kuin kuolleelle prokuraattorille Gogolin Kuolleissa sieluissa. Huomattiin että prokuraattori oli sieluton ruumis, mutta vainajalla oli ollut sielu vaikkei hän milloinkaan ollut sitä näyttänyt. Sellainen ihminen kieltää tunteen ja vaihtaa sen fiilikseen. Millainen olisi Seitsemän veljestä nykypäivän proosatekstinä? Tai tulitikkuja lainaamassa television opettamalla puhekielellä? Millaiset olisivat Kiven ja Leinon kasvot?

Fiilikseen on pakko sopeutua työssäkin, jossa kundit nykyään tekevät duunia. Sanasta tunne voidaan kehitellä parvi johdannaisia, jotka tuovat kieleen väriä ja hienon hienoja merkitys-eroja. Tunteilu voittaa fiilistelyn, kaunis ei-diftongi tekee sanasta kaunottaren. Meidät on tuupattu väkisin kielikylpyyn, joka on salakavala ja taitavasti piilotettu kaupallisen ylivallan huppuun. Aikoinaan puhuttiin isänmaasta, nyt puolustetaan taloutta. Tieteen opinnäytteet kyhätään englanniksi jota kaikkien on pakko osata, koska se on typerästä kirjoitusjärjestelmästään huolimatta vallannut latinan aseman. Jonain päivänä puolustus-voimissakin määrätään komentokieleksi englanti, koska valtaosa maahan muuttaneista ”suomalaisista”  taitaa sitä ja äidinkieltään parhaiten. Näin sujuu myös suomenkielisen vähemmistön  yhteistyö uusien aseveljien kanssa kitkatta.   

Maa, joka ajattelee enemmän mukavuuttaan kuin vapauttaan, tulee menettämään vapautensa. (Carl Becker)   Miten se nyt suomeksi olikaan? Tietä käyden tien on vanki, vapautta on vain umpihanki. (Aaro Hellaakoski)

Selvyydeksi vielä: myös ruotsi on kotimainen kieli ja arvostan sitä ja erityisen ihastuttavalta se kuulostaa suomenkielen aksentilla, etutavuja painottaen. Viittaan tekstissä sanalla kotimainen nimenomaan suomenkieleen.

Vapaus. Carl Becker. Aaro Hellaakoski. Gogol Kuolleet sielut.

 R E P A

Vaietessaankin hän  tekee kielivirheitä 

(Stanislaw Jerzy Lec)

                                    

                                        Kuva:  Syysvaara  (T.Yli-Rajala 2017)                                    

Opettaja  laski aineen pöydälle ja loi neuvottoman katseen Repaan. – Voi voi! Mitä minä sinun kanssasi tekisin? Sanat leijuivat hiljaisuuteen. Repa oli kaksi vuotta muita vanhempi ja kahdesti luokalle jäänyt. Hän istui voipuneen näköisenä pulpetissaan ja hänen hartiansa  lysähtivät entistäkin alemmaksi. Opettaja luki katkelmia Repan aineesta ja sai muutamat mallioppilaat nauramaan. Minä tunsin myötätuntoa, vaikka hän oli joskus kiusannut minua. Näin hänen katseensa ja tunsin, että hän vaistosi empatian. Se kai hohti jotenkin, koska meidän katseemme hetkeksi kohtasivat.

Välitunnilla pojat vaihtoivat postimerkkejä. Niiden joukossa oli hienoja ulkomaalaisia, mistä lienevät niitä pojat saaneet. Ehkä merimiehiltä, jotka kadulla kulkiessaan heittelivät myös tyhjiä tupakka-askejaan. Niitäkin oli kiva kerätä ja nuuhkia niiden hienoja hopeisia suojapapereita. Repalla ei ollut postimerkkejä, jotka olisivat muille kelvanneet. Minä annoin hänelle omalta veljeltä saamani merkit enkä vaatinut mitään niiden tilalle. Siinä oli sekin Amerikan tädin kirjeestä irrotettu postimerkki, jota me olimme ihailleet. Se tuoksui minun mielestäni Ameriikalle.

Tuo Ameriikan täti ei ollut sukulainen, vaan ihan vieras nainen joka oli lähettänyt Suomen lapsille ameriikanpaketin. Siinä paketissa oli lasihelmiä, suklaata ja jotakin ruoansulatusta edistävää marmelaatia. Opettajat olivat avanneet niitä paketteja ja jakoivat niiden sisällön oppilaille. Hyvien perheiden lahjakkaat lapset saivat koko paketin, heikommat ja köyhem-mät sellaisen jaetun. Repan isä oli linnassa ja veljet jossakin, ties missä. Hän asui huivipäi-sen äitinsä kanssa erään talokorttelin sisäpihan asunnossa, joka oli vähän suurempi kuin meidän halkovaja. Lähdettiin Repan kanssa yhtä matkaa koulun loputtua kotiin. Hän halusi esitellä minulle kissansa, joka istui ikkunalaudalla pelargonien vieressä. Repan äiti oli hakemassa kaupasta jauhoja. Avasimme ameriikanpaketit ja ihmettelimme miksi minulle oli lähetetty enemmän kuin Repalle. Annoin helmet hänelle ja hän lainasi minulle kirjan, jonka nimi oli Hopeahaukka. 

Repa kuului pioneereihin ja minä olin vähän aikaa kolkkapoika. Minun urani partiossa päättyi siihen, että pelkäsin pimeää kokoushuonetta jonka nurkassa oli avotakka. Isommat varoittivat, että siellä kummitteli aina silloin tällöin. En halunnut olla niiden kanssa tekemisissä edes silloin tällöin ja jäin pois kokouksista. Myöhään syksyllä tuli eteen elämän muutos, joka vei minut kauas toiselle paikkakunnalle ja Repa jäi äitinsä kanssa siihen halkovajaan.

Vuosikymmenet kuluivat ja entiset kaverit unohtuivat. Heistä jotkut ehtivät jo kuolemaankin, kuka mihinkin tautiin tai sattumaan. Neljä vuosikymmentä sitten kesälomalla löysin vanhan lehtipinon jota aloin ajan kuluksi selailla. Osui silmiin kuvia hautajaisista. Joku jengipomo oli kuollut moottoripyöräkolarissa. Hänestä oli laadittu muistokirjoituskin ja se oli sävyltään myönteinen, melkein ylistävä. Tuo parikymppinen mies oli ollut hyvän luontoinen ja monien kaveri. Hän oli se Repa, jonka nyt taas muistin. Oppiko hän koskaan lukemaan ja kirjoittamaan opettajien vaatimalla tavalla, sitä en tiedä. Mutta menestynyt hän oli ihmissuhteissaan. Uutista lukiessa muistin ne hämmentyneet ja avuttomat silmät, kun opettaja puisteli päätään ja totesi koko muun luokan kuullen. Voi voi, mitä  minä sinun kanssasi tekisin? Opitko sinä koskaan edes lukemaan? (2021)

Pedagogiikka. Psykologia.

Olisin kiitollinen, jos minulle kerrottaisiin mikä tämän blogin sisällössä on arkaluontoista ja kuka siitä päättää. 

ARKALUONTOISTA  ASIAA 

                             Kuva: Dejah Thoris, sotavaltiaan rouva. Akvarelli. T.Yli-Rajala 1980.

Palasin kotiin vasta aamulla. Lentomatka oli uuvuttavan pitkä ja rasittava. Arizonalainen ystäväni John Carter naureskeli jo ennen lähtöä, että johan on alkeelliset tavat matkustaa teillä suomalaisilla. Hän on monesti kuvaillut omia kotimatkojaan, mutta minä suhtaudun niihin epäluuloisesti. Miehellä on jonkinlainen paroni Munchausenin oireyhtymä, hän lii-oittelee ja valehtelee kaikesta. Pitkä on matka, mina sanoin. Mutta ei se haittaa, sillä minä yleensä nukun koko lennon ajan. Vasta kun kansainvälisesti kuuluisa Tampere Airsatama alkaa hahmottua taivaanrannalle, herään ja alan keräillä matkatavaroita. Niiden joukossa on Tars Tarkasin rouvalta saatu muna, joka on tarkoitus asettaa hautumaan Edgar R. Burr-oughsin kanalaan. 

Ongelmia alkoi tulla heti lentokentän aulassa, jossa minua kohti syöksyi moraalipoliisin partio. He ojensivat nähtäväksi leimatun paperin, jossa varoitettiin lukemasta itse kirjoittamaani blogia. En ole koskaan nähnytkään tuollaista tekstiä ja olen ihan viaton, vakuutin heille sormet vähän ristissä. Minä en yleensä uskalla ajatella kovin vapaasti ja vaikenen viisaasti jos minulta mielipidettä kysytään. No, me kysymme nyt, moraalipoliisi sanoi. Oletteko vai ette?  Kyllä minä tunnen olevani, olen aina silloin tällöin vahvasti jopa eksistentialisti, rauhoittelin poliisia jonka nenä alkoi vähitellen muuttua vihreästä punai-seksi. Tunnustatte siis olevanne jokin nisti, he minulta tivasivat. Ei toki, päinvastoin, minä puolustauduin. Minua ei tarvitse teititellä, saan siitä näppylöitä ja hikan. Istejä tunnen  kyllä muutaman, he nimittävät itseään aforisteiksi. Luulisin että ovat lähes viattomia. Voin kyllä ilmiantaa muutaman, jos se on välttämätöntä. Puolalainen Jerzy Lec, Saksalainen (ehkä) Karl Krause ja Donald Duck, amerikkalainen. Niin ja sitten vielä tämä venäläinen Daniil Harms. Ainakin pari heistä havaitsi terveyden kannalta turvallisemmaksi kirjoitella satun-naisiin paperilappuihin ja pöytäliinoihin, koska moraalipoliisi nuuski kaikkialla.

Moraalipoliisin miehet ja naiset, joita tästä lähin nimitän leikillisesti Gestapoksi, lähtivät pitämään salaista ja anonyymia palaveria. Heitä oli alkanut askarruttaa tuo Tarkasin suvun muna. Minäkin sain nyt tilaisuuden livahtaa lentokentän tietämistä ja etsiä jostakin yleisen käymälän. Minua rasitti kovin tieto siitä, etten ollut muistanut käydä hakemassa rokotus-passia R-kioskilta. Ja ilman englanninkielen todistusta on muutenkin vaikea selvitä käymä-län tullimuodollisuuksista. Ilman kieli- ja rokotustodistusta on Suomessa nykyisin mahdo-tonta tulla toimeen missään, saati sitten kirjamessuilla joihin olin aikeissa tuppautua. Kos-ka olen monipuoliseen ja –mieliseen ajatteluun taipuvainen, pohdin nyt mielessäni kahta ongelmaa yhtä aikaa. Mistä löydän sen Burroughsin kanalan jonne Tars Tarkasin muna pitäisi viedä olkikuvon päälle, ja toisekseen, että pitäisikö minunkin ryhtyä kirjailemaan pöytäliinoja. Se on kuitenkin vaikeaa, koska vaimo ei pitkän matkan jälkeen tahdo laskea minua ravintoloihin joissa tapaan herkästi huonoa seuraa. Senhän on lääkärikin minulta kieltänyt. 

Istuin siis julkisen käymälän pytylle ja mietiskelin, sillä siihen olen ihmisoikeuksien mukaan oikeutettu. Ryhdyin kirjoittamaan vähän epävarmasti, kun käsi vapisi ja silmissä vilahteli punavihreitä tonttuja.

Lieneekö tässä suurenmoisessa esseessä nyt jotakin arveluttavaa? Saanko tästäkin punaisen varoituslapun, päätin kirjailun. Jos tämän tarinan juoni ja kuvattu miljöö jäävät epäselviksi, suosittelen Edgar R. Burroughsin mars-kirjasarjan lukemista. Se on jyrkästi rasismin vstai-nen ja edustaa ylevää rauhanaatetta ilman miekkoja ja ratsuväkeä. Ja lisäsin vielä, että punaisia lappuja voitte käyttää muihin tarkoituksiin. En tarkemmin sano mihin. (2021)

Moraalipoliisi, entisen Valpon seuraaja.

 LEIMATTU

Tietä käyden tien on vanki, Vapaa 

on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski)

( Kuva:  Hymyilevä sulhasmies 1988, Esko Heikkilä)                                  )

Avaan uteliaana viimeisimmän blogini, koska haluan nähdä miten se on vastaanotettu. Vaihdan aihetta kerran viikossa ettei sama juttu pääse homehtumaan. Kyllä aihe on huomattu, koska minua varoitetaan oman blogini lukemisesta oikein punaisella tekstillä: Varoitus arkaluontoisesta sisällöstä. Ja sitten vielä kaksi vaihtoehtoa: Ymmärrän ja  haluan jatkaa, ja En halua jatkaa. Luen blogin taas kerran ja ihmettelen. Mikä noissa viisi vuotiaan lapsen muistoissa on niin arveluttavaa, että siitä pitää oikein varoittaa lukijoita? Se kertoo sodasta lapsen silmin. Nykyään lehdet ja televisio ovat täynnä pelottavia ja raakoja sotakuvauksia, mutta niistä ei yleisradiota eikä lehtiä arvostella eikä lukijoille suositellä käytösohjeita. Joku sanoi minulle kerran, että älä puhu saksaa, minä vihaan sitä kieltä! Oliko kysymys nyt samanlaisesta vapaamielisyydestä, kun minä kirjoitin tuon vanhan ja kaikille varmaan tutun marssilaulun, Eerikan sanat saksaksi. Nehän ovat kyllä kaikkien nähtävissä youtubissa. 

Kuka tai mikä tiimi on demokratiassa niin ylhäällä ja erityisessä asemassa, että saa määrätä ja johdatella ihmisten puheita, mielipiteitä ja kirjoituksia? Periaatehan on, että jos rikkoo lakia, niin siitä seuraa rangaistus. Ei niin, että rangaistaan kieltämällä etukäteen mitä saa lukea, puhua tai kirjoittaa. Totalitääristä yhteiskuntaa alkaa muistuttaa sekin, että tuomarit ja ilmiantajat ovat nimettömiä. Kirjoittajan otsaan liimataan tuo varoitus, josta puuttuu asiasta päättävän allekirjoitus. Ainakin minä koen moisen varoituksen kunnianlouk-kauksena johon on mahdollista saada oikeusturvaa. Ei ole yhdentekevää millaista kuvaa minusta levitetään lukijoiden keskuuteen eikä se, miten se kirjoittajaan vaikuttaa. Jos teks-tiä arvostellaan, pitäisi sentään kyetä tarkasti osoittamaan mikä siinä on vaarallista tai arkaluontoista ja miksi. 

Kun noita varoituslappuja alkoi ilmaantua jo aiemminkin, jätin asian sikseen. Katosivathan ne kun aikansa kiusasivat. Nyt ne alkavat ärsyttää ja masentaa. Aina silloin tällöin ne val- vottavat öisin ja kun mieli askartelee moisen ongelman parissa, niin kyllä siinä luovuuskin katoaa. Kritiikeistä päätellen minulla sellaistakin vielä on, vaikka olen 84 enkä kirjoita pitkiä novelleja ja romaaneja, jotka on valettu etukäteen muotoiltuun muottiin. Olet lahja-kas ja poikkeuksellisen omaperäinen. Tekstisi ovat vahvoja, persoonallisia ja taidok-kaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Näitä kritiikkejä on pitkien vuosikymmenien kuluessa kertynyt ryväs, mutta siinä kaikki. Kustantajat ottavat vastaan käsikirjoituksia, joiden arvelevat olevan taloudellisesti tuottavia. Minä kirjoittelen nykyään lyhytproosaa jonka olen nimennyt lastuiksi, enkä juokse rahan ja huomion perässä.  Blogien kuvituksessa käytän useimmiten omia töitäni. 

 Kirjallisten kuplien turvassa on tietysti helpompi kirjoitella, vaikka siinä joutuu tiedosta-mattaan hyväksymään ulkopuolisen sensuurin: Kirjoita näin, niin voit onnistua! Luulin että Kirjailijaliiton jäsenenä saan siltä tukea, mutta ilmeisesti turhaan. Jostain syystä minä inhoan kieltämistä ja holhoamista. En voi hyväksyä nimetöntä syytöstä jota ei vaivauduta tarkemmin määrittelemään. Ja ihmettelen minä sellaisia lukijoita, jotka tuota varoittavaa neuvoa noudattavat. Olen tullut siihen käsitykseen, että leimalaput herättävätkin uteliai-suutta ja lisäävät lukuhaluja. Minun rintaani on painettu ilkeämielinen leima joka muistuttaa natsisaksan lakia. Keltainen tähti on nyky Suomessa punainen, hurskas toivomus. Varo lukemasta tätä blogia, siitä ei (ehkä) hyvä seuraa. 

Sananvapaus. Kunnianloukkaus. 

Blogi 27.10.2021 Onko käärmeellä häntä, ym.