K A A P I S S A

                                                

                                                Kuva: Puistokävelyllä kihlatun kanssa 

                                                          (Akvarelli Tarmo Yli-Rajala)

Olin viettänyt aamupäivästäni kaksi tuntia vaatekaapissa. Meillä se on kohtalaisen tilava ja hyvin ilmastoitu. Naftaliini siellä kyllä tuoksuu, mutta minkäs teet. Kaapin siivous on ajankohtainen aina ennen joulua ja sitten taas keväällä. Meillä puhutaan joulu- ja kevätsiivouksesta. Erona on suursiivous, joka tehdään useimmiten  mieli-johteen perusteella.

Hyllypölyä pyyhkiessä palautuivat mieleen merkittävät määritelmät esineistä, joiden kanssa nuhteeton virkamies joutuu päivittäin tekemisiin. Yksi noista kohteista on kaappi. Tuon sanan viides merkitys pitää sisällään loputtoman määrän adjektiiveja ja monimutkaisia kaapin sanallisia määritelmiä, jotka on tiivistetty yhdeksi ainoaksi sanaksi ”kaappi”. Tämän tiesi jo Daniil Juvatsov.

Iltapäivällä sain tehtävänjaossa uuden projektin. Tavaratalossa on alennusmyynti, siispä sinne tarvikkeita ostamaan. En muista mitä kaikkea. Siivousvälineitä ainakin, mäntysuopaa, harjoja, lysolia ja putkimiestä. Santapaperia, ilmanraikastimia, kärpäs-paperia jota riiputamme tuulikaapissa. Sideharsoja tai terveyssiteitä, en muista kumpaa, mutta ostin molempia. Kadulla tarpoessa kohti tavarataloa pohdin kaapin merkitystä juuri minun henkilökohtaisessa elämässäni. Esineellä on ihmisen tajunnassa neljä käyttömerkitystä ja yksi sanallinen merkitys (siis ”kaappi”) Kaappi sanana ja kaappi konkreettisena esineenä ovat olemassa kosketeltavassa maailmassa, rinnan muiden esineiden kera, kuten kivien ja taivaaankappaleiden. Sana kaappi sijoittuu käsitemaailmaassa rinnan sellaisten sanojen kanssa kuin ”ihminen”, ”hedelmättömyys”, ja niin edespäin.

Mikä tahansa joukko esineitä, joka rikkoo yhteytensä neljään käyttömerkitykseensä, säilyttää kuitenkin yhteytensä tosiolevaiseen, eli viidenteen merkitykseensä. Tällainen joukko edustaa esinemaailman ajattelua. Kun tällaista joukkoa tarkastellaan uudel-leen muodostuneena esineenä, sille voi antaa kolme uutta merkitystä: Kuvaava, esteettinen ja tosiolevainen. Päätin siivoustoimet puoli viisi ja vihelsin vanhaa  biisiä Yö ja päivä. (Night and day) Kalevi Hartin yhtye sitä esitti jo 1949, mistä hälle kiitokset.

Ja sitten ostoksille, eli shoppailemaan niin kuin hienompi, kielitaitoinen väki asian ilmaisee.

Mieli raittiista ilmasta ja syvällisistä tuntemuksista avoimena astuin tavaratalon ovesta sisään ja sieltä heti liukuportaisiin.  Osastoilta poimin tarpeelliset tavarat ja suuntasin oitis kassalle. Sille kassalle jonka tunsin hyvin ja joka aina katsoi minua pitkään. Ladoin tavarat hihnalle ja kysyin kassaneidiltä mitä kuuluu. Lyhyen tuokion näin hänet siinä rinnat paljaina, näin myös tuon sievän ja ujon katseen. Stirb in mir Welt und alle deine Liebe, minä siunasin mielessäni Bachin tavoin ja kysyin uudelleen: mitä muuta kuuluu. Kiitos vielä hyvää, hän vastasi ja alkoi palvella toista asiakasta.

Kotona sain tyytyväisen vastaanoton ja istahdin vaimon kanssa juomaan kupposen päiväkahvia. Iltapäivisin meillä menee yleensä hyvin.  

Siinä kaikki. (2022

Daniil Harms, esineet ja muodot. Sattumia, wsoy 1988.

NAINEN JOKA SESOI PIHALLA

 

                                       Kuva: Nainen pihalla (Hiili+akvarelli, T.Y-R 1979)

Miete: Hän oli riippumaton ehdokas. 

Vastaehdokkaita oli riiputettu.

Sade oli iltapäivällä lakannut ja kun katsoin ikkunasta pihalle, näin siellä naisen joka piteli seinäkelloa sylissään. Lähdin ulos, kävelin naisen luo ja kysyin paljonko kello on. Tämä vastasi että katso itse. Kun sitten silmäisin kelloa, huomasin ettei siinä ollut viisareita. Huomautin tästä naiselle, joka katsoi nyt kelloon ja sanoi: se on neljännestä vaille kolme. Kiitin tiedosta ja lähdin kävelemään portista kadulle. Kuulin kuinka nainen huusi jotain jälkeeni, mutta minä jatkoin itsepintaisesti matkaa. En tiennyt mihin olin menossa, mutta valitsin kadun aurinkoisen puolen ja vihelsin sitä. Päätin, että tästä lähtien valitsen huolellisemmin kirjat joita ajan kulukseni luen.

Vastaani käveli edesmennyt luonnontieteen opettaja, joka kysyi mitä me oppilaat arvelem-me, voittaako ihminen luonnon. Pysähdyimme siihen kadun kulmaan ja minä viittasin, koska uskoin ihmisen kykyihin. Pastorille olin sanonut, että ihminen on ainoa eläin joka muistaa ja jolla on käsitys tulevaisuudesta. Hän väitti vastaan ja huomasin miten pastorin naama alkoi punoittaa. Ihminen ei ole eläin, hän tivasi ja käännähti päättävästi luokan ikku- naa kohti ja piiloutui verhon taakse. Nyt kun olin viitannut luonnontieteiden opettajalle tässä kadulla, kerroin hänelle näkemykseni. Ihminen voittaa luonnon. Sitä hän ei hyväksy-nyt, vaan kuvasi useita esimerkkejä siinä, miten luonto peitti vuosien mittaan alleen kaikki ihmisen aikaan saannokset. Suuria kaupunkejakin on peittynyt viidakoihin.

Kävellessä mietin kuinka oli hyvä, että valitsin jo kouluaikana tiukan humanistisen linjan ja elämänasenteen. Ei tästä selviä vain numeroiden kanssa leikiten. Lisäksi olen sitä mieltä, että perimmiltään matematiikkakin on humanistista filosofiaa, samoin on myös musiikki. Ilman ihmistä ei olisi matematiikkaa eikä musiikkia, joka muuten onkin sitä. Nimittäin matematiikkaa eli laskentoa niin kuin se suomeksi sanotaan. 

Ajattelin nyt esimerkiksi Schubertin Winterreise sarjaa. Mitähän skeptinen opettaja sanoisi jos tietäisi, että meret ovat täynnä ihmisen sinne kylvämää saastetta, että deodorantit poraa- vat ilmakehään aukkoja joista avaruuden tappava säteily pääsee maahan. Että ihmiskunta paisuu kuin raatokärpästen parvi ja tunkee kaikkialle, ja että tilan puutteessa rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Ja että vieläkin että.

Kun tarpeeksi asiaa pohdin, saavuin asemalle ja päätin matkustaa entiselle kotipaikka-kunnalle,jonka nimen olin jo unohtanut. Junassa istuin ensimmäisen luokan osastoon ja aprikoin, että ehkä opettaja sittenkin on oikeassa. Linnunradan musta aukko vartoaa meitä, eikä sitä ihminen pysty täyttämään saasteilla. Mutta nyt aiheen kehittely jäi kesken, sillä junailija, joka mitä ilmeisimmin oli humanisti hänkin,  komensi minut junasta ulos metsätaipaleella. Liputtomilla ei hänen mielestään ole oikeutta ajatella valtion rautateillä. (2022)

Hakusana: valtion rautatiet.

 

kuva:Ruska (Sekavärityö K.Y-R., 2019)

OPTINEN HARHA

Paranoija on vanhuuden leikkitoveri 

elämän hietalaatikolla

Eräänä kesäisenä päivänä minulle kävi kuin Semjon Semjonovitsille. Kuljin tutun kuusen ohi ja panin silmälasit silmilleni, varmuuden vuoksi. Kuusen oksalla näin istumassa miehen joka irvisti minulle. Hän näytti vihreältä tontulta jolla oli punai-nen nenä. Otin lasit silmiltä aikeissa korjata niiden asentoa, ja kun katsoin oksaa kohti nyt ilman laseja, en nähnyt siellä ketään.

Tämäpä omituista on, ajattelin nyt ja panin lasit taas silmille. Vihreä hahmo kökötti edelleen oksalla, irvisti ja lateli minulle hävyttömyyksiä. Ajattelin, että kysymyksessä täytyy olla joku traumatisoitunut kommunisti. Se ei kuitenkaan sopinut kuvaan, sillä kaikki tuntemani entiset kommunistit olivat hyvänluontoisia eivätkä missään tapauksessa olisi irvistelleet ja ladelleet hävyttömyyksiä. Paitsi mitä nyt vähän vappumarssilla. Jotkut heistä olivat jopa perhetuttuja. Minähän kävin aikoinani pitkät keskustelut Vapaan Sanankin päätoimittajan kanssa, eikä meillä ollut riidan poikastakaan. Joskus 1960-luvun loppupuolella.

Otin taas lasit silmiltä ja puhdistin niitä säämiskän palasella, jota aina kannoin mukana. Mietin että mikä tai kukahan tuo punavihreä ukko oksalla on. Panin lasit taas silmille ja näin, että siellähän se ukko yhäti istui oksalla. Nyt se näytti minulle keskisormea. Eihän se kommunisti voinut olla, nehän ovat kuolleet nykyään jo sukupuuttoon. Mutta jotenkin vapaamielinen sen täytyy olla. Sillähän on vihreä huppu ja punainen nenä. Tiedän että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole siellä missä heidän kuuluisi olla, eikä nyt ainakaan kuusen oksalla.

Näissä mietteissä muistin Daniil Harmsin käsityksen, että määritelmä esineistä pätee myös ihmisiin. Ihmisen viides, tosiolevainen merkitys on olemassa vain hänen ulkopuolellaan, eli se on isätön, koditon ja maaton. Tällainen ihminen leijuu. Paitsi ihmiset, myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia. 

Ajattelin sitä ukkoa kuusen oksalla, ja näitä miettien jatkoin matkaa torille ostamaan tutulta kauppiaalta kiepun lenkkimakkaraa. Minulle oli kuusen luona siunaantunut kova nälkä. Ja siinä kaikki, niin kuin Daniil tapasi sanoa.

Daniil Harms: Sattumia, Daniil Ivanovits Juvatsov.

 

Optimisti

                                                Harmagedon, ilta (akvarelli M.Yli-Rajala 2000)

Oli sovittu tapaaminen.Mutkan takaa kääntyi auto kohti kotipihaa. Se oli jonkinmoi-nen suuri jeeppi ja sen etuistuimen takaa erotin hahmon, jolla oli nahkarotsi ja suuret moottoripyöräilijän silmälasit. Arto Kytöhonka astui autosta ja silmäili ympärilleen. Terve, mihin mennään?

Optimistia tekemään, tietysti. Lähdettiin koululle, jonne ilmaantui myös vanha Saava, Teuvo Saavalainen. Minä olin tullut pohjoisesta ja tuonut mukanani idean alueen leh-destä, joka olisi avoin myös harrastajakirjoittajille, ja jonka rima ei olisi masentavan korkealla. Impulsiivinen Teuvo otti asian ajaakseen ja alkoi tapahtua. Hän loi yhtey-det ja sai aikaan rahoituksen läänin hallinnon kautta. En muista kuka lehdelle nimen keksi, mutta luullakseni se oli Teuvo. Minä kirjoitin Kaltioon lehdestä jotain, mistä en enää nykyään osaa olla ollakseni. Turhaa höpinää jota ilman kulttuurilehden pitää tulla toimeen.

Arto johti orkesteria, hänet nimettiin työn ohjaajaksi. Tarjolle saatiin harrastajien kirjoituksia, jotka varmaan herättivät monissa auvoisia tulevaisuuden näkymiä. Ku-vituskin tuli paikallisilta tekijöiltä. Lehden perusidea olikin, että se tehdään läänin paikkakunnilla ja paikallisin voimin. Läänistä saatiin apua talouteen ja asiantunte-mukseen, jollaista meillä nyt edusti Kytöhonka. Hän oli läänintaiteilija. Lehteen oli tarkoitus ottaa mukaan myös ammattilaisten kirjoituksia. Meillä sitä puolta edusti 1986 numerossa 2 Teuvo Saavalainen, Jukka Sihvonnen, Liisa Enwald ja Hannu Nik-lander. Kaikki he olivat nuoria keski-ikäisiä silloin, myöhemmin kirjallisen kulttuurin alalla tunnetuiksi tulleita. Kolme heistä on jo nykyään tuonilmaisia.

Optimistia ja heitä muistelen nyt vanhana ja vähän turhautuneena. Minua vaivaa liika tunteellisuus ja taipumus melankoliaan. Selaan omistuskirjoituksella varustettua 1992 edesmenneen Kytöhongan ”Toinen teos” nimistä runokokoelmaa jota kuvit-tavat Kimmo Kaivannon piirrokset ja luonnokset. Silmiin osuu myös katkelma Arton runosta.

On alkusyksy, kello käy niin, että minä luulin olevan jo aikaisempaa

kuin mitä sitten tosiasiassa on.

Kuun numeroton platinataulu, seiko. Sitä pyyhkii harsopilvi,

ja sitten toivo. Epätoivo, sana kuin snaleikki.

Arto Kytöhonka kuoli 16.02.1992. Optimisti paljon myöhemmin. 

Teuvo  Saavalainen. Optimisti.

HARAKANPESÄLLÄ

                                              Kuva: Taivas ja meri. Akvarelli 1983 T.Yli-Rajala

       

Katselin lapsuuden kuusta

ja taputin sen runkoa.

Paljon olet kasvanut, mutta

samat oksat sinulla on

Vuosia sitten lähetin kirjoitukseni kriitikolle arvioitavaksi. Mutta eihän tämä ole mikään novelli, hän sanoi. Aivan liian lyhyt, ja tästä puuttuu syvällisempi sanoma. Onnistuakseen pitää aiheeseen syventyä munaskuita myöten. Ja niin edelleen.

Siihen aikaan ei vielä ollut tietokonetta jokaisella tekstin kyhääjällä. Olipa vain olivetti, korjauslakkaa ja pitkä pinna. Nykypäivän kriitikolta saisin sen tavanomaisen neuvon, jota nuoriso suosii: kvg. Googlen puoleen pitäisi kääntyä hakusanalla munaskuu. Olin päässyt jo pitkälle käsikirjoituksen kanssa, ja luotin sen kantovoimaan. Minähän en pannut painoa rakenteille enkä johdonmukaisuudelle. Suosin logiikkaa joka sai harvat lukijat hikkaamaan, koska kuvasin teksteissä mieluiten unia ja niiden kiemuroita. Lehtiin kirjoitin lastuja, tarinoita ja kertomuksia, en koskaan novelleja, kolumneja, esseitä enkä narratiiveja. Sellaiseen olin liian vähä-älyinen ja äänetön. Väreistäkään en piitannut, koska ne leimasivat poliittisesti.

Sellainen oli asenne, että minähän en kirjoituksiini muotteja kaipaa, en huivia enkä huppua. Ilman kirjallista paitaa tulin toimeen, en tarvinnut värejä enkä deodorantteja. Niitä munaskuita selvitellessä osui silmiin sattumoisin Stendahlia esittelevä teksti. Näin siinä hengenheimolaisuutta. Kirjailija ei pyrkinyt tapahtumia kuvatessaan johdonmukaisesti rakentuvaan kokonaisuuteen. Hän poukkoili oikullisesti tilanteesta toiseen, jätti rakenteet löyhiksi vaille lujia liitoksia. Kuvatut ihmiset eivät olleet selkein ääriviivoin ja yksityiskohtaisesti nähtävissä.

Niiden oksien varassa keikkui minun elämäni,

harakanpesä latvassa oli minun tavoitteeni

Oksien välissä olivat kaikki ne vuodet, 

jotka meitä nyt erottavat

Tuntematon, salaperäinen on kaiken tulos ja kaiken alku, sanoi Stendahl. Tunnemme vain sen, mikä tuntee itsensä. Romaani on kuin vapaata historiaa, tai kuin historian mytologiaa.

Eikä romaani ole pelkkää ajanvietettä ja juonen rakentelua annettujen ohjeiden mukaan, sanon minä.

Marie Henri Beyle. KVG.

PERÄKANAA

                                               Kuva: Aasi ja sen poikanen

Uusin teokseni on edistynyt hitaasti mutta varmasti. Käväisin Haaparannassa ja palasin sieltä viime viikolla pää täynnä ideoita. Aloin heti koota runokokoelmaa vanhemmista runoistani, jotka ovat saaneet kiitosta ja huomiota kirjallisissa piireissäni. Näytin niitä kustantajallenikin, joka niihin silmittömästi ihastui. Teemme niistä merkittävän runokirjan, kovilla kansilla.

Runojen lisäksi minulta on valmistunut novellikokoelma, jota minut on pyydetty esittelemään Viinikulho nimisessä ravitolassa Hiivatin Tuutissa. Esiintyminen jännittää jo etukäteen, sillä edellisessä karaoketilaisuudessa ääneni katosi tyystin pöydän alle ja minut piti kantaa järjes-täjien toimesta ensiapuun. Sairaalassa makasin kolme päivää, kieli koko ajan kipsissä ja las-toitettuna. Nyt kun olen jossain määrin jo toipumaan päin, olen tänään jatkanut runoilua ja yritän parhaani mukaan välttää kaikenlaista tunteilua. Käytänkin mieluummin sanontaa ”fiilis-telyä”, joka kirjallisten replyyttärien keskuudessa on suositumpi ilmaisu koska se on kansain-välisempi ja ehdottoman ulkomainen. Runoissani pyrin riisuttuun arkikieleen ja vältän kommer-venkkeja, sellaisia joita eteläamerikkalaiset harrastavat. Nykyrunon pitää olla realistinen kuvaus apokalyptisestä mielestä, jossa mielikuvat kolisevat kuin jauhinkivet puulaatikossa. Maagista realismia ei kannata kirjoitella, koska vakavamielinen, totuudessa pitäytyvä skeptinen lukija ei siitä pidä. Eikä hän aina välttämättä osaa edes lukea, saati sitten kirjoittaa.

Pintapuolinen, kärsimätön silmäily ei suosi vaativan tekstin lukemista. Siitä nautinto katoaa, tunteita ei ehditä kokea. Kirjoituksen kauneutta, tyyliä ei arvosteta eikä ymmärretä. Taito ja kyky paneutua muiden ihmisten asemaan katoaa ja tämä vie kaunokirjallisen kulttuurin rappioon. Näitä seikkoja minä olen tähdentänyt omalle kustantajalleni, joka on ottanut niistä niin sanotusti vaarin. Hän on antanut minulle ansioistani jo useamman ruuneperin tortun ja neuvonut minua ottamaan itsestäni näyttäviä selfieitä lentokentän terminaalissa, Pariisin rautatieaseman käymä-lässä tai kapakassa jossain ulkomailla, esimerkiksi Luulajassa.

Olen kirjoitellut joitakin hyvin syvällisiä ja taidokkaita novelleja ja pienoisromaaneja. Menestystä niillä on, koska olen silloin tällöin saanut niistä palautetta. Kyllä minä sen luin, mutta vähän sen sanoma jäi epäselväksi, joku sanoo. Kaipaisin romaanilta juonta, jota en tästä sinun kirjastasi löytänyt, valittaa toinen. Vaikutti siltä kuin olisit kasannut mitättömiä tapauksia ja muistikuvia samaan kattilaan ja hämmentänyt sitä. Lopulta unohdit lusikan huttuun ja jätit ongelman lukijalle.

Samanlaisia ovat kaikki saamani arvostelut, jotka muuten ovat asiallisia paitsi mitä  ymmär-rykseen tulee. Kyllä sinä olet taitava kynän käyttäjä, mutta en minä aina ymmärrä. Tämäkin novelli jonka sinä minulle lähetit, oli kiinnostava ja minä luin sen alusta loppuun hyvin tarkasti. Sen tarina palautti mieleen jotain sellaista, mitä itsekin olen joskus kokenut, mutta blogi jäi auki. Tarina koirasta joka juoksi hitaasti soratiellä. Mitä se sellainen on? Siinähän ei ollut juonta eikä selkeää loppua. Jos haluat, antaisin sinulle hyvän aiheen ja voisin neuvoa vähän siitäkin miten se kirjoitetaan. Minulla on jo nimikin sille valmiina.

Sellaistahan tämä elämä on, mutta monen on sitä vaikea hahmottaa, minä perustelin. Olen käynyt syvällisiä keskusteluja aiheesta kustantajani kanssa ja hän neuvoo minua etsimään juonta klassisen sinfonian rakenteesta. Olen nyt tehnyt niin, ja nimeksi annoin sille Dystopia. Tulos turhauttaa siksi, että ihmiset lukevat vain sanoja jotka on kirjoitettu peräkanaa. Minusta on tärkeämpää etsiä tarinasta kananperää. Vain sillä tavalla voin joskus yltää korkeammalle narratiiviselle tasolle, jota jopa kriitikotkin ymmärtävät. Schubertin viides, traaginen sifonia soi oikeassa korvassani, siinä aivopuoliskossa joka hallitsee tunteita ja dystopiaa. Ja minä vaan haukottelen.

Hakusanat: Kananperä. Narsismi..

 

 EILEN EN TIENNYT

Monesti kuulin puhetta tiestä

jota lopussa täytyy käydä.

Eilen en tiennyt,

että käyn sitä tänään. 

(Narihira)         

       

                                                Kuva: Eilen (Akvarelli 2020, T.Yli-Rajala)

Nuo Narihiran säkeet muistuivat mieleen kun kuulin, että nuoruuden ystävä oli kuollut. Hänellä oli pitkälle edennyt haimasyöpä. 

Mistä johtuu, että kaikki hyvät ystävät katoavat tästä elämästä. Vuosia sitten hän oli tuonut maalauksensa minulle nähtäväksi ja sovimme, että voin pitää sitä olohuoneen seinällä niin kauan, että pystyisin siitä hänelle jotakin maksamaan. Hänellä oli rahaan samanlainen asenne kuin Daniil Harmsilla, joka ei pannut rahalle paljonkaan painoa. Kantoi sitä vain mukanaan kukkarossa, ja kun tarvetta tuli, niin tuhlasi ne. Ja siinä kaikki. 

Maalaus esitti mustaa miestä, joka soitti kitaralla Betlesien ”Memories of you”, niin hän minulle selitti.

Se taulu jäi olohuoneen seinälle ja viipyi siinä niin kauan, että minä sen unohdin. Vaikka joka päivä sen näin, katse ohitti taulun kuin tyhjän tilan. Oli kaikenlaista muuta mieltä painamassa ja rauhaa häiritsemässä. Ei se kallis ollut, maksoin taulun useassa erässä vähitellen. Koskaan hän ei siitä muistuttanut, ja nyt kun hän sattumoisin poikkesi meillä, näin hänen seisovan sen edessä kuin hartaustilaisuudessa.

Hän tuijotti sitä hetken, puhumattomana. Sitten hän kääntyi ja selitti. Kun minä tuon maalasin, ei ollut rahaa muuhun kuin lenkkimakkaraan. Ja viinaan, siihen minä tämänkin taulun hinnan käytin. Tänään minä sen äkkiä ymmärsin, kun sattumoisin löysin Narhiran säkeet.

Kyllä minä sen olin aina tiennyt. Säälin hänen kuluneita vaatteitaan ja huonoa terveyttään. Narihirasta en tiennyt, ihmettelin vain mitä hän sillä tarkoitti. Me olimme elämän varrella tavanneet silloin tällöin, eikä meistä kumpikaan muistanut kuinka kauan oli tunnettu toisemme. Vähän pintapuolisesti, mutta kuitenkin, niin että pidin häntä ystävänä. Minä muistin nuoruudesta sen, miten hän toisti usein antiikin filosofien mietelauseita. Joskus se tuntui vähän oman egon korostamiselta, mutta häneltä se kävi luontevasti.

Kun tuo vanha ystävä oli lähtenyt, päätin etsiä teoksia joissa esitellään japanilaista runoutta. Hakusanalla se löytyi pienen etsimisen jälkeen. Luin nuo säkeet ja mietin niiden tarkoitusta. Pari viikkoa sitten hän oli kertonut minulle sairaudestaan, mutta ei sanonut kuinka pitkää ikää lääkärit olivat hänelle luvanneet. Hän oli nyt tänään löytänyt tien, mutta ehkä liian myöhään. Taulun nähdessään hän oli löytänyt sen jota ei vielä eilen tuntenut.

Ariwara no Narihira. Waka-runous.