Marusja

                                                                 Marusja onnen aikaa, tuot liekö muistanet viel

                                                                      Kukkia Marusjalle. Akvarelli 1987 T.Y-R. 

Annamaria kuoli espanjantaudin kuumeeseen keväällä 1927. Kymmenen vuotta ennen minun syntymääni. Tiedän hänestä vain sen, mitä olen kuullut kerrottavan. Hän oli pieni, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli perinyt vanhalta kansalta noitakeinoja ja loitsuja, opetti äidilleni monia taikaloruja. Myös outoja pelkoja ja uskomuksia. Kun me orpanatytön kanssa leikittiin lattialla ja puettiin mustaa huivia vuoronperään toisetemme silmille, aikuiset kauhistuivat. Ei sellaista saa tehdä, se tietää kuolemaa. Kun lintu lensi ikkunalle, toi sekin huonoja uutisia. 

Velipoika kuului sotilaspoikiin, se oli eräänlainen partio. Hän ei perustanut kummi-tuksista eikä uskonut huiveihin. Hän sitoi salaa maton reunaan hakaneulalla rih-man, jota hallitsi vähän matkan päässä meistä orpanoista. Pieni nykäisy rihmasta, niin meidän rakentama postikorteista koottu korttitalo luhistui. Toistuva tapaus heitti epäilyksen varjon, jonka takana liehui kummitus. Epälin minä myös veljeä, joka näytti liian viattomalta kirjansa takana. Luki taas sitä Sandikirjaansa ja nauraa hekotti.

Meitä jännitti kotiin paluu Rovaniemelle. Aikuiset puhuivat rauhasta ja siitä, mitä saksalaiset nyt tekevät. Liikkui kaikenlaista disinformaatiota. Sakut olivat paloi-telleet suomalaisen naisen jossakin sorakuopassa. Äiti sanoi, että se on ryssien pro-pagandaa, mutta kuultiin kyllä, että moni uskoi siihen.

Ne puuhasivat lähtöä. Mekin lähdettiin Oulusta takaisin, ja koti löytyi entisel-lään.  Postin mukana oli tullut kirje, jonka reunat olivat mustat. Joku on kuollut, äiti sanoi. Olisitte jättäneet sen huivin kanssa leikkimättä. Kirje avattiin, ja kävi ilmi, että vainaa oli isän serkku. Se oli kaatunut jo talvisodassa, mutta ruumis oli vasta nyt löytynyt ja tuotu kotiseudulleen. Sitä ei näytetty kuin lähimmille sukulaisille. Sen kasvot oli peitetty mustalla huivilla, äiti kertoi niin kuulleensa.

Nyt hän kertoi myös isoäidistä, Annamariasta joka oli haudattu Viipurin maalais-kunnassa. Äidin isä, minun ukkini oli jossain vaiheessa Juustilan hovin muonamies. Perheen leipä oli tiukassa, mutta punikkeja ei oltu. Niin äiti sanoi, ja minä ihmettelni että mitä ihmeen punikeja. Äiti itse oli lotta, ja hänellä on sellainen sotilaallisen näköinen tanttu ja kaati, mutta ei pussihousuja eikä kauluslaattoja. Minun isoäitini Annamaria oli noita, niin äiti nauroi, mutta kertoi samalla monet taiat ja ihmeet joita mummi oli loihtinut aikaan. Hän ei ollut kreikanuskoinen, vaikka monet hänen alkuperäisessä kotikylässään olivat sellaisia. Äidistä oli hauska seurata niiden kirkonmenoja, isoja ja pieniä kelloja jotka kilisivät ja helisivät kesän illassa.

Ennen vanhaan laulut olivat surullisia. Sanottiin että ne olivat alkujaan venäläisiä. Nyt aikuisena minä en tuota käsitystä niele itsestään selvänä. Kuka tietää miten paljon siellä kulttuurien ja heimojen keitossa on mistäkin kotoisin. Ugrikansat olivat alkuperäisempiä, eikö heidän kulttuurinsa perimästä ole mitään jäänyt jäljelle?

Oli miten oli, niin kauniit ja melodiset mollisävelet lyövät kirkkaasti sen länsimaisen-renkutuksen jota meille radiosta ja muusta mediasta jatkuvana tajunnan virtana syötetään. Hyi seh! Ehkä on nyt hyvä muistaa, että sieltä Venäjältä on tullut paljon muutakin kuin uhoa ja uhkaa. Kansallisen herätyksen aikana alettiin laulaa tsaarin puolesta sävellettyä ortodoksista sävellystä, en nyt muista mitä. Taidetta sieltä on tullut ja kirjallisuutta.

Suhde kaikkeen venäläiseen on ristiriitainen. Ihmettelen miksi meiltä ryöstetty-jen hautojen on annettu jäädä tulvavesien alle ja miksi hautakivet on raahattu porrraspieliin. Se mitä isovanhemmista on jäljellä, lojuu jossakin unohdettuna, eikä heitä kukaan elävä enää muista, paitsi minä, jolla on norsun muisti. Muistan senkin, kun vielä joskus 1990-luvulla etsittiin syitä siihen, miksi suomalaisilla on niin kieltei-nen suhtatutuminen Venäjään, vaikka Lenin lahjoitti meille itsenäisyyden. Niinpä niin!

Asiasasaoja: Kaati = esiliina Ilmajoella.  Tanttu = leninki, hame Ilmajoella.  Orpana = serkku Karjalassa. Espanjan tauti.

Marusja = venäläinen lauilu, isoäidin laulama

Kotona odotti mustareunainen kirje. Paappa kuollut Pohjanmaalla

Juustila: piispan kartano Viipurin läheisyydessä. Hovi=kartano Karjalassa.

Mietteitä:

Epäjumalaa kuvaavan veistoksen mallina on ihminen

Etsin tietoa ja löysin yksinäisyyden

Jumala on tiettävästi protestantti, koska määräsi karjalaiset reservaattiin

On näytelmiä joissa pääosaa esittävät kulissit

Opittu viisaus ei periydy. Miten on viisauden oppimisen laita?

  LASTATTU ERHETYKSIN 

                                                      Varjot paperilla. Akvarelli T.Yli-Rajala 1996.

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan.

Katsoin taulua seinällä vielä uudelleen. Olin nähnyt ihan oikein, tekijä oli nimekäs taiteilija, taulu 1930-luvulta. Isäntä uhosi, että joutaa tuokin taulu kaatopaikalle. Silmäilin sitä ihastelevasti. - Älä nyt sentään kaatopaikalle, siinä on arvokkaat ja kauniit kehykset. Anna se minulle, maksan noista kehyksistä mitä vaan pyydät, jos kohtuudessa pysyt, minä maanittelin äijää jonka tiesin ahneeksi.- No, jos vaikka pari kymppiä, hän arveli.

Annoin heille pari kymppiä taulusta, jolle oli jossakin määritelty hintaa yli 300 euroa. Vein taulun kotia ja hakkasin sille naulan muiden viereen. En minä niitä vieraitten katsottaviksi kerännyt, vaan omaksi ilokseni. Valtaosa ihmisistä pitää taideteoksia vain siksi, että vieraat arvostaisivat heidän sisustustaitojaan. Minä keskityn hiljaisuudessa kuuntelemaan taulujen mielipiteitä ja kertomuksia. Tämän taulun maalaaja oli viinaan menevä ja niin köyhä, että kuoli nälkään. Hänellä ei ollut rahaa ruokaan, koska värit ja pensselit maksoivat, ja lisäksi piti saada sitä absinttia. Hän oli niin vanhan aikainen. Kotona näin, kuinka taulun purjelaiva otti tuulta ja kuulin kuinka vesi pärskyi sen keulaan. Taiteilijan askel oli kuin merimiehen, hän huojahteli ja maalatessaan hyräili  hävtöntä vanhaa merimieslaulua.

Minä’ olin tehnyt tänään hyvän työn. Sen työn moraali ei mieltä vaivannut. Ostin hänen luomuksensa ja maksoin sen kehyksistä pari kymppiä. Sillä saisi jo tuopin kaljaa ja leivänkyrsän. Vahinko vain, että olin vuosikymmeniä myöhässä.

En tiedä, mitä haluankaan. Suvella värjyn, talvisäässä palan. (2023)

Haku: Sonetteja Lauralle, Petrarca. Suomennos Elina Vaara

Mietteitä:

Kirjallisuus on kielen juhlaa. Vaan minkä kielen?

Kirjoitinpa taas tarinan, jota joku lukee silmiä räpytellen

Kaupan apostolit julistavat kilpailun evankeliumia

Kesti tuhat vuotta ennen kuin suomalaiset älysivät elävänsä Euroopassa

Koho kelluu, mutta mitä miettivät kalat?

 

MISTÄ SINÄ TULET

Joka ei tiedä mihin on matkalla

ei päädy mihinkään (Garcia Marquez)

Kävelin kadulla jota reunustivat lehmusrivit. Tai ehkä muistan väärin, oli kevät ja katuvieri valkoisten sireenin kukkien peitossa. Olin matkalla kirjastoon koska minulla oli siellä tapaaminen. Hidastin kulkua vähän neuvottomana, sillä kadun varressa, sireenin kukkien alla  istui maassa vanha mies, jonka edessä oli risainen lippalakki. Ohikulkijat olivat lakkiin heitelleet lantteja, ja mies katsoi minua anovasti. - Mihin sinä olet menossa, hän kysyi.  Sanoin hänelle mihin olin matkalla : kirjastoon, jossa voi oppia asioita joita ei arkipäivisin juolahda mieleen.

Hän jäi siihen istumaan. Minä jatkoin matkaa koska en löytänyt taskun pohjalta yhtään kolikkoa. Tapaus kalvoi vähän omaatuntoa. Miehellä oli kainalosauvat ja sokeain valkoinen keppi, silmillä mustat aurinkolasit. Niiden läpi hän oli minut heikos-ti nähnyt, mustan hahmon kirkkaassa kevätvalossa.  Jatkoin matkaa, ja perillä kirjas-tossa näin tutut kirjapinot, mutta en muistanut enää niiden tarkoitusta. Olivatko ne jonkun muistelmia? Oliko niiden sivuille kätketty jonkun toisen ihmisen tunteita ja ajatuksia. Mitä minä niillä tekisin, ja miksi. Koko ajatus alkoi häiritä. Aloin olla kärsimätön ja valehtelin, että minulla oli vielä  muitakin tärkeitä asioita toimitettavina, Tämä oli vain yksi niistä. En täsmentänyt hänelle mikä oli tärkeä tehtävä, joten virkai-lija vain hymyili osaaottavasti. Ainakin piti käydä uuden liikkeen avajaisissa.

Lähdin paluumatkalle samaa katua pitkin ja toivoin, että vanha mies olisi kadonnut paikaltaan. Mutta petyin pahasti, sillä siellä hän istui vieläkin, ja kun saavuin hänen kohdalleen, kuulin taas uteliaan kysymyksen. Mistä sinä tulet ja mihin olet taas menossa? Tällainen uteliaisuus alkoi  jo ärsyttää. Vilkaisin vähän ylimielisesti lakkia johon oli kertynyt joitakin kolikoita. Minulla oli vain paperiseteleitä enkä halunnut alkaa niitä siinä kadulla jakamaan. Kertyisi vielä lisää kerjäläisiä jotka alkaisivat seurata jonossa minua. 

Että mihinkä minä menen, kivahdin kerjäläiselle joka istui kadun varrella.  Kauppaan tietysti! Siellä on alennusmyynti ja tavaroita saa nyt edullisesti. En kehdannut tunnus-taa, että kirjastosta en saanut enää mitään, koska olen menettänyt lukutaitoni ja ymmärryskin on vuosien myötä rapistunut. Käyn siellä vain istumassa ja aikaa kuluttamassa. 

Mutta nyt minulla oli kiire. Kaupan ovet tultaisiin jo kohta avaamaan. Ne olivat uuden liikeyrityksen avajaiset. Katsoin rannekelloa. Aamupäivän aurinko häikäisi silmiä niin, että aloin epäillä oliko tämä sama mies jonka aiemmin olin nähnyt. Jotakin tuttua hänen olemuksessaan kyllä oli, mutta myös vierasta. Missä minä olin hänet joskus nähnyt, missä häntä kuunnellut?

Mies tähysti minua aurinkolasien läpi. - Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja monet viimeiset ensimmäisiksi, hän sanoi. Ja minä ajattelin, että hän onkin sokea joka ei tiedä mistä tulee ja mihin menee. 

Matt.10:31

                                      

                                 SOTAPOLIISI  ISTUI  PUSIKOSSA

Sotapoliisi istu johonaki pusikos. Akryyli tai joku sekavärityö,

Kerttumaria 2o23.

Kerron nyt vähän Suomen ja Venäjän välisestä rajakahakasta 1939-40. Miehet olivat lähtemässä hiihtelemään metsään, kun kesken kaiken jokin harhaluoti lävisti ranteen. Siitä tuli elämän pituinen vaiva. Koko ikänsä haavoittunut moitti vihollista, joka käytti aseitaan holtittomasti ja ammuskeli minne sattui.

Minun vaarilleni kävi niin, että sattui luoti lävistämään olkapään, juuri kun hän oli joukkueen kanssa saanut tehtäväkseen käydä puhuttelemassa noita holtitto-mia vihollisia. Hän oli porukan ainoa kielitaitoinen ja oli varautunut toivottamaan kohteliaasti drastuit i dobryi vetser tavaritsit, rugi ver. Mutta luoti se vaan vei vihulaisten sotasairaalaan, jossa hän sai maata vankina levossa pitkään. Sairaalassa hän sai hypochondria oireyhtymän. Tämä ns. sivistyssana on latinaa, joten epätietoinen lukija voi tarkistaa sen merkityksen googlen englanninkielen sanakirjasta, josta kaikki ongelmat nykyisin selviävät. Siellä osataan jopa latinaa, joskin amerikkalaisella aksentilla.

Kun erimielisyydet oli sovittu ja vihulainen saanut sen, mitä välttämättä tarvitsi, pääsi vaarikin takaisin kotiin. Vaarilla oli alzheimerin tauti ja niinpä hänet pantiin sairaa-lassa tutkimuksiin ja pois näkyvistä. Kertausharjoituksiin häntä ei kotimaassa enää määrätty. Joka yö unessa hän istui pensaikossa ja siitä ohi käveli sotapoliisi. Aina hän heräsi, hieraisi leukapieltään ja nukahti uudelleen. Sitten hän näki sellaista unta, että hän itse käveli pensaikon ohi ja sotapoliisi istui pusikossa. Hän heräsi taas, taittoi päänsä alle sanomalehden, jonka nimi oli Pravda (Totuus) ja nukahti taas uneen. Hän käveli nyt pensaikon ohi ja näki, että siellä istui sotapoliisi.

Nyt hän nousi ja päätti olla nukkumatta, mutta nukahti silti. Unessa hän istui nyt sotapoliisin takana ja näki kuinka pensaikko kulki heidän ohitseen. Se kantoi banderollia jossa luki: ohi on, ohi on, tämä marssmme pian ohi on. Joku hänen vieressään kuului sanovan, että asia ei ole näin, vaan se on aina väärinpäin. Älä usko kaikkea mitä lääkärit sinulle valehtelevat. Antaa vihollisen marssia, se on kaikkien pienten kansojen puollella.

Niin kauan hän kärsi tuosta painajaisesta, että alueterveyshallinto kiinnostui tapauksesta ja antoi määräyksen, että ajatteleminen ja puhuminen oli häneltä vast´edes kielletty. Hänet vietiin pakkopaidassa uudelleen sairaalaan, eikä kukaan enää häntä uskonut. Hyvin vapaamielinen politrukki häntä siellä valvoi ja esitti resita-tiivisella kurkkuäänellä otteita ulkopolitiikasta ja kansainvälisyydestä. Sanomaa hän ei ymmärtänyt, mutta nuotti oli aina sama.

Tämän tarinan olen joskus kuullut luotettavalta sotakirjeenvaihtajalta, Daniil Ivanovits Juvatsovilta, joka saattoi olla vaarin kummin kaima, kaksoiskansalainen Priozerskista. Hänellä on joskus taipumus muuntaa totuutta.

Resitatiivinen. Talvisota. Daniil Juvatsovits Harms.

 

                  

                       

                        NOUSUKIERTEESSÄ

Kuva: Tilisiirto. Akvarelli Kerttumaria, 2023

Miete: Ongelmia työpaikalla? Kutsu konsultti, hän löytää esimiehen.

Tuttavalla oli pankkitili toisessakin pankissa. Hän ei ollut käyttänyt sitä ja siksi tili oli unoh-tunut. Tietokone, jota voidaan syyttää kaikesta, oli hajamielisyyttään lähettänyt tuolle unoh-tuneelle tilille erään firman suuria maksuosoituksia. Älkää vaan kysykö miten se oli mahdol-lista, ei tuttavakaan kysellyt, vaan riensi oikaisemaan moisen epäkohdan. Onhan käsittämä-töntä että tili alkaa pullistella vaikka pankki sieltä nyhtää säännöllisesti korvauksia ja kuluja joiden perusteita kukaan ei tunne. Tuttava käytti heti kaikki vastaan ottamansa rahat elämän laadun parantamiseen. Hän osti kalliin auton käteisellä ja teki pitkiäkin ulkomaan matkoja. Hän sijoitti rahaa tuottaviin kohteisiin ja osti pörssiosakkeita.

Pienessä pitäjässä alkoi kiertää huhu, että tuttava oli voittanut lotossa silmittömän suuren europotin. Hänellä oli sijoituksia siellä täällä ja tukuttain osakkeita. Tuttava ei itse ollut tietoinen rahakkaasta maineestaan, mutta huomasi olevansa yhä suositumpi seurapiireissä. Häntä pyydettiin sähköosuuskunnan, sonniyhdistyksen ja monien muiden johtokuntiin. Jopa pääkaupungin liberaalien torvisoittokuntaan.

Puolueet kosivat häntä ehdokaslistoilleen. Kutsuja alkoi sataa matineoihin, taidenäytteyihin ja naisyhdistysten järjestämiin kissanristiäisiin. Juhlapuheita häneltä vaadittiin monissa tilaisuuksissa, hautajaisia myöten. Kaiken lisäksi hän havaitsi ympärillään parven ennen tuntemattomia ystäviä ja olkaan taputtelijoita. Jopa sukulaisetkin alkoivat ottaa yhteyksiä oltuaan vuosikausia melkein kadoksissa. Sähköpostiin ja puhelimeen hän sai tarjouksia, joihin vastasi aina säntillisesti: neiti hyvä, teillä on väärä postisoite. Tämä on Toropaisella. Hän sulki puhelimen ja istahti telkun ääreen seuraamaan ajanvietettä, jossa nätit maalta Helsinkiin pari vuotta sitten muuttaneet missit ja artistit esittivät bändin tahdittamina biisejä lausuen ällät rennon sivistyneesti helsinkiläisittäin ja unohtaen tyystin alkuperäisen mie-kielensä. Syvää myötätuntoa kokien hän seurasi pankinjohtajaa vastaan käytyä oikeusjuttua, jossa tätä syytettiin kavalluksista. Mitä lienevät nekin, hän ihmetteli.

Kaikista tarjouksista parhaat hän kuitenkin hyväksyi ja on nykyisin paikkakuntansa merkki-mies, jolle puuhataan neuvoksen arvonimeä ja mahdollisesti myös muotokuvaa kunnantalon seinälle. Joskus hän pysähtyy miettimään kuinka ihmeellisiä ovat nämä demokratian kiemurat. Että ihan tavallinen, varhaiseläkkeelle siirtynyt maalaismieskin voi ystävien avulla nousta yhteiskunnan huipulle. Ei siinä tarvitse olla muita oppineempi eikä rikkaampi, kun vain muistaa elää vaatimattomasti ja ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä ylhäältä annetaan. Senhän totesi jo kuplettimestari Tannerkin aikoinaan.

Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan,

ota sinä vastaan kiitellen mitä ylhäältä annetaan.

 OPPPIMISEN  HARHAT    

Oppia ikä kaikki, sanoi marsu kun kissan näki.

                                         Kuva: Kerttumaria 2023, sekavärityö.

Äly hoi, älä jätä! Opettaja tepasteli edessä, luokan katseet seurasivat sivusta vahingon-iloisina. Opettajan oma äly oli pysähtynyt ylioppilastutkintoon, yleisarvosanaan aa. Katselin epäluuloisena numeroiden pyramidia ja pohdin epätoivoisesti tulevaisuutta. Mihin minä tuota numeroilla leikkimistä tarvitsen? Voiko siitä rakentaa elämäntehtävän, voiko noilla numeroilla mitata ihmisen älliä jos mittaajan väline on aa. Jos noita pyramidin numeroita oikein tutkin ja tähystelen, avaavatko ne minulle tien aamuhartaudessa mainittuun syntien anteeksiantoon.

Aamuhartaus oli noihin aikoihin sosiaalinen seurustelutilaisuus, jossa seisottiin jäykkinä ja kuunneltiin uskovaista saarnaa. Se saattoi joskus kestää niin kauan, että heikoimmin ravitut pyörtyilivät ja saivat vasta myöhemmin synninpäästön. Laulettiin sitten virsiä, ja minä ihmettelin mitä nuo toiseen kirkkokuntaan tai lahkoyhteisöön kuuluvat ajattelivat ja tunsivat tästä esivallan määräämästä velvollisuudesta. Se perustui suositukseen josta kukaan ei voinut kieltäytyä. Sen paikka oli numeropyramidin huipulla.

Myöhemmin elämän varrella huomasin, että kaiken taustalla ovat numerot. Ne ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, joita numerot ympäröivät ja joiden elämää ne hallitsevat.Tästä prioriteetista johtuu, että kaikista Suomen kasvavista lapsista ja nuorista kasvatetaan insinöörejä. Ei ole enää sukua, josta tuo egoa voimistava etuliite puuttuisi. Poikkevuuksiakin on. Tunnen joitakin ihmisiä, jotka ansaitsevat määrittelyn ihminen. He eivät ole robotteja, vaan ratkaisevat hetkessä yhtälön jonka heille esitän. Jos äm än per cee on kuu per a ja suurempi kuin wc, on tehtävä haastava, mutta ei mahdoton. (Mn/c=q/a ja >wc)

Toinen pitkän matematiikan polku johtaa lääketieteelliseen. Sieltä valmistuneen ei tarvitse kuunnella potilaita, jotka eivät ymmärrä selkokielistä diagnoosia, latinankielisiä lyhenteitä eikä edes englantia. Potilaitakaan ei enää kutsuta nimellä, koska he ovat numeroita.

Puhutaan älykoneista ja tekoälystä. Todellisuudessa kysymys on metallista ja muovista, joille ihminen on luovuttanut älyn. Mistä me ihmiset olemme älyn saaneet, siitä käydään kiivasta debattia. On niitä, jotka kannattavat ajatusta, että äly on kotoisin puun oksilta, Toiset väittävät, että se vain lentää lehahti jostakin homo neanderthaliksen olkapäälle Afrikan savanneilla.

On vakava paikka jos tietokone sairastuu. Taudin diagnosointiin tarvitaan vähin-tään diploomiteknikko, aikaa ja tupakkia. Kaikki se aika on poissa kehittävältä humanistiselta  ajattelulta ja ihmiseltä. Tietokone on nykyajan epäjumala; ihan huomaamatta se meitä hallitsee eikä ihminen sitä. Halleluja! Mitä minä teen kun tulee taas ohjelmien päivitys eteen ja kaikki suurella vaivalla kirjoitettu katoaa teille tietymättömille?

Alkaa vähitellen tuntua siltä, että minun älyni on vierimässä sen vuoteen alle, jolla päivittäin nokostelen. onhan sillä vuoteella jo ikääkin. 

Homo neanderthalis, ensimmäinen eurooppalainen joka eli täällä jo ennen arjalaisia, ja jonka geeniperimää meilla nykyihmisillä on kohtalaisesti. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan.  suomalaisten geeniperimä tulee pithecantropus robustukselta, joka eli jossakin Helsingin seutuvilla ja oli hyvin vapaamielinen.