lauantai 17. elokuuta 2024

 

                                         


ELÄMÄN  TARKOITUS
Lyhytproosaa

  

                                                            Todellisuuden varjossa. Akvarelli 1997 T.Y-R. 


Ikä painaa askelta. Näin pihakeinun, jolle aioin istua hetkeksi levähtämään. Olin lukenut Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies, ja silmiä rasitti niin että niitä piti lepuuttaa. Kirjaa lukiessa oli palannut mieleen Kunderan toteamus, että elämän tarkoitus on leikitellä elämällä. Luin myös, että Kunderan mieleen olivat samat kirjailijat kuin minun. Kafka, Nietsce, Garcia Marquez. Se yllätti, en ollut aiemmin tuota tiennyt enkä ajatellut.  

Etsin kritiikkiä, mutta löysin vain kehotuksen tutustua seinioreille tähdättyyn lyhyt-psoosaan. Sekös alkoi kiukuttaa. Jaetaanko kirjallisuus nykyään ikäluokkiin? Mitä on senioreille tarkoitettu teksti? Kuka määrittelee proosan ja lyriikan aluerajat, alle kol-mekymppinenkö kriitikko  joka tietää ja tuntee kaiken. Minulla on kyyninen käsitys, jonka mukaan lukijat voi nykyään jakaa kahteen ryhmään. Niihin, jotka eivät muka jouda lukemaan, ja niihin jotka eivät osaa lukea. He vain silmäilevät ja ajattelevat samalla niitä näitä.

Mitä siis tunnen, ellen rakkautta. Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? (Petrarca)

Lukutaitoisia kiinnostavat elämäkerrat, ajanvieteromaanit ja palkitut, kustantajien mainostamat tylsät arkiset kertomukset. Niitä sanotaankin kertomakirjallisuudeksi, kaunokirjallisuutta ei ole. Jo sana "kauno" vaikuttaa arkaaiselta ja herättää vasten-mielisyyttä. Kuivaa ja puisevaa kertomaa romaanin olla pitää, ei venkoilua. Eihän kukaan järkevä ihminen voi uskoa, että heteka hirnuu ja syöksyy ikkunasta ulos va-pauteen. Potkii vielä takajaloillaan lähtöterveiset. 

Isuimme pihakeinussa kahden, Jyri ja minä. En huomannut mistä hän siihen tulla tupsahti, mutta siinä hän istui ja yhdessä katsoimme iltaöistä punervaa kuuta, joka vieri talon harjalla. Odotimme milloin se ilmestyy taivaan ja veden viivalle, putoaa ja värjää taivaan punaiseksi. Tuuli oli kääntynyt vastavirtaan ja Jyri käänsi nyt kasvonsa minuun. Sinä et realismista paljon  välittele, hän sanoi. Minä kirjoitin  runoja, mutta niitä ei taida kukaan enää muistaa, hän vielä mietiskeli. Me olemme niitä senioreja. Meidän kirjoituksiamme selittävät alle nelikymppiset kriitikot, jotka vasta opettelevat elämään. He tietävät ja tuntevat kaiken ja lukevat vain omia ja tuttujensa kirjoituksia.

Minun kirjahyllyssäni on sinun runoteoksesi Päiviä, sateita, kehaisin. Aina silloin täl-löin kun oikein ketuttaa nykyrunous, etsin sen käsiin ja selaan. Niissä ihastuttaa todel-lisuus, se ettei  tarvitse uskoa vain siihen minkä näkee. Ettei radiosta tarvitse kuunnel-la väkisin syötettyä kakofoniaa. jota ne kutsuvat musiikiksi. Että saa uskoa siihen, että runoratsu on  näkymätön, ja sillä on siivet.

Tähän Jyri ei sano mitään. Hän vain katsoo kuuta joka vierii ja vierii, kuuta joka jo kohta putoaa metsän reunaan. On ilta hiipinyt hämärään ja aika nousta keinusta, puistella housujen roskat ja lähteä taas nukkumaan. (2024)

Ajatuksenpäitä:

Hän on täällä tänään. Nimittäin tämä ulosottomies.

Huominen on aina eilisen takana

Minä: isä, onko käärmeellä häntä? Isä: ei sillä muuta olekaan.

Kansakunnan kaapin päältä löytyy vain tomua

Kirjailija on kuin viinapullo. Täytenä arvostettu, tyhjänä joutaa maantien ojaan

Asiat: Milan Kundera. Jyri Schreck.  








lauantai 10. elokuuta 2024

 



M U I S T O                Lyhytproosaa


De profundis clamo ad te domine

Maurin muistolle

                         
                                                                        Syyspuut. Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Maurilla oli kolme hyvää tuttua joilta hän haki turvaa vaikeissa tilanteissa. Ne olivat läänin poliisipäällikö, nimismies ja kirjastonjohtaja. Viimeksi mainittu poltti vain kerran sulakkeensa ja töytäisi hänet ulos hengen temppelistä. Läänin poliisipäällikön ja nimismiehen kanssa seurustelu hoidettiin matalalla profiililla. Niistä kylällä saatiin tietoa vain pitkistä jaksoista, jolloin Maurin kuultiin olevan lomailemassa jossakin lepokodissa. Se oli luultavasti veteraaneille tarkoitettu, sillä olihan yleisesti tiedossa että Mauri oli toiminut keskitysleirin komendanttina. Tämä kävi ilmi tapauksesta, jossa lukion historian tunnilla käsiteltiin ohimennen keskitysleirejä. Oli kevät ja ikkuna auki, tuntia seurasi ulkopuolella myös Mauri. Hän työnsi päänsä ikkunaan ja teki kunniaa, esitteli itsensä saksankielellä leirin komendantiksi. Tarina ei kerro, kutsuttiinko hänet luokkaan kertomaan muistelmiaan vai kutsuttiinko paikalle poliisi.

Monet ihmiskontaktit olivat hänen hätähuutonsa yksinäisyydessä. Kuka häntä olisi kuullut? Missä olivat ne hurskaimmat kristityt, jotka olisivat häntä tosissaan ja vilpittömäsi kuunnelleet? He esiintyivät messuissa ja seurakunnan kahvitilaisuuksissa. 

Mauri oli vammatunut autokolarissa murrosikäisenä. Kun työtä oli toipilaana vaikea saada, hän päätti ryhtyä kyläjuopoksi. Hän oli terävä ja lahjakas nuori mies, joka oppi soittamaan pianoa. Kadulta hän poikkesi joskus taloon ja pyysi saada vähän soitella. Taisi olla ainoa kerta, jolloin kylässä kuultiin Chopinin etydejä tai Schubertin liedejä. Ihan yhdentekevää, koska kylän vallasväki vieraili vain roskamusan festivaaleilla. He eivät olleet koskaan kuulleetkaan moisista säveltäjistä. Jos olivat sattumoisin kuulleet, he luulivat että kysymyksessä ovat huippu-urheilijat tai kitarabändin artistit. Mauri sen sijaan oli hyvän päivän tuttu jopa Verdin kanssa, ja yhdessä tämän kanssa hän hyräili laulua Violettalle.

Maurin edesottamuksia seuraattiin huvittuneesti. Häneen suhtauduttiin kuin kehityksessä vähän jälkeen jäneeseen mieheen, hänen esityksilleen naureskeltiin. Jos häntä tarkemmin katsoi ja seu-rasi, niin kaiken pelleilyn takaa paljastui mies, joka salaa nauroi niille jotka häntä arvioivat. Maurin puheista häivähti aina silloin tällöin salainen iva, jota sen kohteeksi joutuneet yksivakaat ja totiset torvensoittajat eivät älynneet.

Mauri esitti teatteria jossa hän oli sen lahjakakkain näyttelijä. Hänen ympärillään pyöri vain mitättömiä statisteja, jotka päättivät lähettää hänet hoitolaitokseen lepäämään. Hän asui ahtaassa ulkorakennuksen kopperossa, josta käsin teki päivittäisiä lenkkejä ympäröivään kaupunkiin. Kaveripiiri koostui samanlaisista syrjäytyneistä joita vastaantulijat yrittivät vältellä. 

Kerran syksyllä, kun ilta pimeni ja hyytävä kylmyys satoi maan yli, Mauri  oikaisisihe puiston penkille ja muisteli mielessään Bachin urkusävellystä Stirb in mir Welt und alle deine Liebe. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

Suomalainen mies itkee yksin ja kiroilee porukassa

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Seisovassa vedessä näet oman kuvasi, mutta se alkaa haista

Asia: Mikä ero on lyhytproosalla ja arkielämän raportoinnilla?

     

lauantai 3. elokuuta 2024



HISTORIAN  PAINOLASTI

Lyhytproosaa

 

             Humanitas, sol invictus


Seurasinpa miestä joka kantoi raskasta taakkaa ja kuului puhuvan itsekseen. No, en minä häntä kävellen seurannut vaan tarkoitan, että katseella. Taakka oli niin painava, että mies taipui vähän takakenoon ja oli vähällä kaatua selälleen. Hän piteli vasem-malla, siis joutilaammalla kädellään kiinni hatusta joka mieli lähteä lentää viipot-tamaan pitkin kujaa. Matkan päässä oli pieni kuormuri, jonka lavalle hän heitti taakkansa. Olin kuulevinani vaimeaa kiroilua useammalla kielellä. Erotin siitä venä-jän, saksan ja espanjan, siis kielet joissa on kohtalaisen voimakas ärrän pärryytys.

Eikä mies jättänyt tätä salaperäistä toimenpidettä yhteen kertaan, vaan jaksoi kulkea samassa puuhassa yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä hän lavalle kantoi, käväisi ky-symys jo mielessä. Ettei vain ole pakkomielteinen siivousintoilija? Hivuttauduin uteliaasti ja huomaamatta lähemmäs lavaa. Hajonneista kantamuksista paljas-tui sadoittain kirjoja. Kovaselkäisiä ja pehmeäkantisia, resuisia ja ehjiä. Jotkut lavalle tipahtaneet teokset paljastivat esilehtensä. Niissä oli exlibriksiä ja kirjan lahjoittajan omakätisiä nimikirjoituksia. Hyvän joulun ja uuden vuoden toivotuksia, runon pätkiä ja päiväyksiä.

Onpa äijällä tuttavapiiriä, minä ajattelin vähän kateellisena. Onko mies tullut uskoon ja päättänyt luopua kaikesta turhasta omaisuudesta, sellaisesta ainakin kuin mitä kirjat ovat. Jos ne on joskus luettu, niin ei niillä nyt enää mitään tee. Eikä lukemat-tomia kannata mukanaan rehata. Iso kirjahylly oli aikoinaan statussymboli, nyt se on vain ikävä pölypesä. Riittää kun miehellä on merkkivaatteet, merkkikengät ja muut vetimet, ehkä vielä liituraitahousut, ja kaulassa tietysti solmio, jopa rautatieaseman weeseessä vierailtaessa. Pitää miehellä olla rouvakin, sitä lajia joka panee hänet työpäivän jälken siivoamaan. Kirjakasan takana piileskeli vielä taidettakin. Ei se korkeatasoista ollut, mutta sellaisia joka kodin seinäkoristeita. Äijä on päättänyt korvata ne painetuilla brosyyreilla, minä epäilin.

Kun mies poistui hetkeksi paikalta, kiipesin lavalle ja tutkin vähän kirjllisuutta. Kättelin siinä vanhoja tuttuja. He olivat kärsineen näköisiä krjailijoita ja vähemmän nimekkäitä taiteilijoita. Dostojevski, Timo K. Mukka, Stancu ja muita. Valitin heille kovaa kohtaloa Eihän tällaista saisi nykypäivinä tapahtua. Mikä hemmetin natsi tämä mies on, aikooko se koota näistä kirjoista ja taideteoksista rovion johonkin kadun kulmaan? Siinä minun edessäni värjöttelivät Karamazovin veljekset, Syntisen laulun laestadiolaiset ja Sinuhen vanhemmat, Senmut ja Kipa. Lampedusan seireeni ja Garcia Marquezin eversti, joka turhaan odotteli kirjeitä maaseudulla. Eivät he melunneet eivälkä enää edes sadatelleet. Kirjasäkkien seutuvilta kuului nyt vain tyytymätöntä muminaa.Joku vihjaili kulttuurin vallankumouksesta.

Sivistynyttä porukkaa, minä mietin. 

Mies palaili takaisin pihalle ja pani toimeksi. Hän käynnisti auton ja lähti kuljetta-maan raskasta painolastia polttouuniin ja roviolle. Näin tuli maailma taas vapau-tetuksi historian painolastista ja saatiin enemmän aikaa ja tilaa poliittiselle debatille ja palkintokaapeille, tietokilpailuille ja lauantaitansseille.  Urheilun palvonnalle ja turhalle puhumiselle. (2024)

AJATUKSENPÄITÄ

Taiteilijoilla on huono itsetunto. He haluavat nähdä itsensä muiden silm

Klasisessa sinfoniassa on neljä osaa. Minun sinfoniassani on vain yksi. ja sekin keskeneräinen

Miksi suljit oven ja jätit meidät pohtimaan onko sen takana vain tyhjää?

Millä mitataan matka liian kauas?

Piru on primus helvetissä. Hänen seuranaan on siellä vain sekundaa.


perjantai 26. heinäkuuta 2024

 


 T A K A P E R I N            Lyhytproosaa

Kuva: Hämmentynyt mies. 

Piirros 2019 Tarmo Yli-Rajala

 

Mies kulki takaperin taakseen katsomatta ja kompastui kadun reunakiveen. Talon seinässä oli katuosoite, siinä luki Eteenpäin. Se oli kursiivilla kirjoitettu, ja kun hän nousi takaisin jaloilleen, hän näki että kaikki kirjaimet kääntyivät väärään suuntaan. Ärrä katsoi vasemmalle ja tarkemmin katsoen sitä ei edes ollut tuossa kohtalokkaassa sanassa. Jokin oli mennyt tänään vinoon, hän ajatteli ja lähti jatkamaan matkaansa. Kaatuessa oli päämäärä jotenkin päässyt luiskahtamaan mielestä ja kengässä oli kivi. Se tuntui joka askeleelta kivulta joka kiipesi nilkasta pohjetta myöten nivusiin asti. Alkoi särkeä päätäkin.

Syitä kaatumiseen mies pohti kuumeisesti ja yritti muistella mihin oli menossa ja miksi takaperin. Puoluetoimistosta hänet oli lähetetty matkaan. Luultavasti kysymys oli gallupista, joka oli tehtävä vastaan tulijoiden keskuudessa. Kun hän nyt vilkuili ympärilleen, hän huomasi ettei vastaan tulijoita täällä ollut, vaan kaikki kulkivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ja mikä merkittävintä, niin ihmiset kulkivat tällä kadulla kaikki takaperin. He kävelivät varovaisesti, jopa kepillä katua tunnustellen. Olivatko kaikki täällä näkövammaisia, mies pohti ja pysähtyi raapimaan päätään. Toimenpidettä varten oli pakko riisua hattu päästä, ja niin pääsi tuulen puuska tempaisemaan sen vierimään eteenpäin. Ei muuten niin väliä, mutta kun hatussa oli paperilappu johon oli kirjoitettu ohjeet gallupia varten. Niistä ohjeista hän muisti vain yhden pätkän lauseesta. Haastateltavaa piti lähestyä ystävällisesti hymyillen ja kysyä eikö olekin niin, että… Ja siinä koko juttu. Ei hän enempää muistanut vaikka oli nyt jatkanut matkaa jo etuperin.

Siinä kulkiessa tuli mieleen myös radikaali vaihtoehto. Ehkä minä lähdin matkaan vääräsrä toimistosta. Ehkä voisin vaikka vaihtaa puoluetta, ehkä voisin valita niistä useampiakin. Ei koskaan tiedä miten maailma huomenna makaa, voi olla että saadaan vallankumous ja kaikki palaa entiselleen. Voi käydä niinkin, että minut irtisanotaan irti  työpaikasta ja lähetetään lääninvankilaan, vaikka niitä ei edes enää ole. Ehkä ne panevat minut uudelleenkoulutuskeskukseen tai autiolle saarelle jonkun rokkiartistin tai  politrukin kanssa. Voisinko sittenkin kääntyä oikeaan suuntaan ja jatkaa matkaa taas takaperin, mutta entistä varovaisemmin.

Näitä pohtien mes palasi takaisin sinne mistä oli lähtenyt, puoluetoimiston ovelle, ja astui sisään. Hän oli päättänyt kysyä sieltä neuvoa, koska tunsi olonsa hyvin epävarmaksi ja oli muutenkin kovin neuvoton.

AATELMIA:

Karhun korvaa rupesi kutiamaan .Sieltä löytyi Dudajev niminen hiiri

 Kesti tuhat vuotta ennen kuin suomalaiset älysivät asuvansa Euroopassa. 

Kansallista humalaa seuraa aina kansainvälinen krapula

 Kateudesta on vain kukon askel pilkkaan.

Koho kelluu mutta mitä miettivät kalat?

Asia: Topsy turvey. Backwards. 



lauantai 20. heinäkuuta 2024

 


ÄLÄ   HERMOSTU

Lyhytproosaa

Kuva: Vähän hermostunut 1998 T.Yli-Rajala


Mietitiskelin elämän tavoitteita. Masensi ajatus, että jos ne minulle selviävät, niin on pakko ilmoittaa ne muillekin. Eivät muut voi ymmärtää, että elämä on leijuntaa, he pyrkivät lyömään siihen valitsemansa leiman. Useimmilta puuttuu kyky ymmärtää psykologian alkeita. Ei ihmistä voi pakottaa olemaan jotain muuta kuin on. Että elämä ei rakennu numeroista, sen hieroglyfejä on joskus vaikea tulkita.

On kaksi mahdollisuutta. Voin joko tekeytyä äärettömän pieneksi tai todella olla sitä. Nimittäin äärettömän pieni ja huomaamaton. Matematiikan opettajalla oli kierot silmät, hän vilkuili minun suunttaani ja kehotti luokan eteen taululle. Piirtelin liidulla vaaditut hieroglyfit, opettaja näytti kärsivältä. Oppilaiden naamoilla paistoi vahingonilo. Äly hoi, älä jätä, opettaja kiekaisi ja minä palasin takaisin paikalleni. Älyä en missään nähnyt, vaikka kuinka olisin ympärilleni tähyillyt. Mihiin se olisi paennut, kun ei sitä kukaan muukaan ollut nähnyt. Opettajalla sitä ei ollut, hän poltti salaa tupakkaa nurkan takana etteivät tiukkapipot näe.

Minä nautin näkymättömyydestä. Piiloudun nurkkiin, toisten selkien taakse enkä välitä siitä mitä he ajattelevat. Olen yksilö jolla on omia ajatuksia. Joku kateellinen varoittikin minua, että älä vaivaudu ajattelemaan, joku muu tekee sen puolestasi. Matkalla kaupasta kotiin kohtasin miehen joka kantoi kissanpoikia paperipussissa ja kiroili. Heti ensi sil-mäyksellä hän näytti eläkkeellä olevalta matematiikan opettajalta. Pysähdyimme hetkek-si juttelemaan. Hänellä oli kova työ pitää pussi kasassa, se naukui ja raapi reikiä pape-riin. Vanha opettaja kysyi maireasti mitä kuuluu, joko olet valmistunut. Hän tiesi että olin nousujohteisessa elintasokierteessä, eikä voinut ymmärtää miten se on mahdollista, että  minäIlman pitkää matematiikkaa ei nykyään pääse opiskelemaan edes teologiaa, ja hän tiesi että minä olin henkeen ja vereen humanisti. Sitä tuon filosofisen  suuntauksen kristillistä syrjää. Opettaja oli aina ollut vakaasti materialisti, joka kielsi kaiken yliluon- nollisen. Mitä tuossa pussissa kannatte, kysäisin häneltä ihan muina miehinä. Näinhän minä sen selvästi, vaikka häntä teitittelin. Repeämästä meitä tähyili häpeämättömästi karvainen hypotenusa ja pari kateettia. Niillä oli paraabelin laskukaava mielessä, mitä se sitten lieneekään. Kyllä tieteilijöiden elämä on vaikeaa, minä ajattelin mielessäni ja jat-koin matkaa kotiin. Aika-avaruudessa lyhyin kahden pisteen välinen etäisyys on väärä. Tiedän, että suhteellisuusteoriassa on heikko kohta. Aika kulkee sykleissä, ja vain his-torian valheet oat lineaarisia. Ei auta kuin tähyillä taakseen, sillä aika ajaa meitä takaa.

AATELMIA:

Ihmisellä on kirotun osa luomakunnassa. Tietää, muistaa ja tuntea.

Jos käännän poskeni, hän heti luulee että haluan vain isotella entisillä arvillani

Kirkkopyhiä kyllä on, mutta tekopyhiltä puuttuu nimikkopäivä.

Kolme rauhanpuolustajaa päätti yhdessä likvidoida militaristin.

Suomalaisten kansallinen itsetunto on velliä paperipussissa,

ASIA: Smart hey, don´t leave











lauantai 13. heinäkuuta 2024

          


  SADESÄÄLLÄ 

Lyhytproosaa

                

                                                                            Sateita kalliolla Akvarelli 2022  TY.

Sadesäällä on vaikea nousta vuoteesta pelkällä tahdonvoimalla. Ikkuna lenkotti avoimena ja näin, että naapuri raotti verhoa tarkistaakseen olinko kotona. Kyllä minä olin, sanoin ja ummistin silmät hetkeksi. On raskasta katsoa ikävystyttävää naamaa heti ensi töikseen jos on vielä huonosti nukkunut. Naapuri kysyi uteliaasti, että enkö muka aio lähteä enää töihin, että olinko saanut potkut firmasta. Minua kiukutti uteliaisuus, jolla ei ollut mitään perusteitä. Ei hän osallistunut minun talousmenoihini, vaikka olikin niistä kiinnostunut.

Nousin nyt vuoteesta ja päätin tethdä lopun tälle ilveilylle. Vedin uutimet kiinni ja asetin sälekaihtimet torjuvaan asentoon, niin että älä siellä pällistele minun makuuhuoneeseeni, vaikka et osaa edes latinaa. Puin housut tähdäten jalat huolellisesti oikeisiiin lahkeisiin, koska muistin edellisen apteekkimatkan vaikeudet. Vyö ei pitänyt housuja tukevasti yllä, ja niin minun oli toissa päivänä pakko kannatella niitä vasemmalla kädellä, joka normaa-listi on varattu kantolaukulle. Ikkunasta, sen kapeasta verhon raosta näin naapurin, joka kaivoi takapihalla lapiolla kuoppaa. Uteliaisuus häiritsi mielenrauhaa niin, että päätin ottaa huikat brändipulolosta joka oli minulle annettu salaa nimipäivälahjaksi. Joka sen antoi, halusi pysyä nimettömänä toistaiseksi, mutta kyllä minä sen tiesin. Kysymyksessä oli merkkihenkilö ja tiedetäänhän, että sellaiset ovat vaatimattomia aina arkiviikolla. He nimittäin pohtivat useimmiten seuraavan kokouksen puheenvuoroa, jota kukaan osallistu-jista ei halua kuulla.

Näitä miettiessä naapuri oli saanut kaivantonsa valmiiksi ja haudannut siihen kulkukis-san, jonka oli omakätisesti ampunut sähkötolpan nenästä pienoiskiväärillä.Naapurin lihava rouva odotti jo kauppakassinsa kanssa auton luona, ja niin he lähtivät voimakkasti kaasuttaen pihamaalta. Eikä siinä kaikki. Tämä narratiivi sai traumaattisen päätöksen illala, kun tolpasta ammuttu ja kuoppaan haudattu kolli tuliraapimaan ikkunan karmia. Mihun silmissäni se näytti ihan rintamakarkurilta, ja koska olen hyvän luontoinen, laski n katin sisään ja tarjosin sille kupillisen paksua kermaa. Toipilas vietti useita päiviä minun vieraanani ja parani entiselleen koko seudun Monniksi. 

Kaupunginosassa levisi nyt tieto, että minä olin ottanut kotiini asumaan jonkun ulkoma-alaisen ja aion muuttaa Yhdysvaltoihin. Heti ensi tilassa näiden tapahtumien jälkeen liityin kansalaisopiston tanhukerhoon ja lähetin naapurille joulupostikortin, olihan joulusta vasta vajaa vuosi. Avoin ikkuna häiritsi yöunia niin, että se oli pakko sulkea rautanauloilla. Suhde naapuriin oli nyt retuperällä, hän ei enää tervehtinyt kun yhdessä kävimme postilaatikolla. Kaikki naapurit olivat nyt niin hullaantuneita ulkopolitiikkaan, että puhuivat keskenään yksinomaan amerikanenglantia, minun korvissani savolaisella aksentilla. Lounatuuli leyhytti uutimia öisin, jotka olivat valkenemaan päin. Sälekaihtimet kahisivat, minä käänsin nyt kylkeä ja nautin yksinäisyydestä.

MIETTEHIÄ

On ihmisiä jotkaa eivät usko helvettiin vaikka elävät siellä

Sanoilla voi ampua, ajatuksilla kahlita

Small talk. Keskustelun ainoa kansainvälinen ulottuvuus.




lauantai 6. heinäkuuta 2024





VAPAUDEN MURAALIT



Aasi ja sen poikanen


Moraali on aihe jota on pohdittu kivikaudelta asti. Ensimmäiset tiedot ongelmasta voidaan löytää luolamaalauksista. Vanhimmat tähän mennessä löydetyt on ajoitettu yli viidenkymmenen tuhannen vuoden taakse, eivät ne ole löytyneet Euroopasta. Luomakunnan suurin peto on ihminen, joka lyöttäytyi yhteen ja kävi joukolla heikompien kimppuun. Luolan seinään on kuvattu kolme miestä maahan lyyhistyueen villisian ympärille. Ne heiluttelevat astaloitaan ja keihäitään ja kaikki tämä tapahtuu hiljaisuudessa. Puhe ja kiroilu  ei ole kivettynyt arkeologien löydettäväksi. Ainoa todiste on puheen korvike, kuva. Se kertoo tapahtumasta kauan sitten.

Kun menneiden aikojen tutkijat löysivät alastomien naisten figuureja, he kauhistelivat muinaisten ihmisten moraalia. Antiikin veistosten alastomuutta kauhisteltiin ja kyllä nykypäivänkin uskovaiset pukisivat niiden päälle ainakin housut. Toista on nyt. Julkisilla paikoilla liikutaan alasti ja puuhataan sellaista, mikä olisi 1800-luvulla tipauttanut järkytyksestä monokkelin lattialle ja vääntänyt lornetin varren likinäköiseen asentoon. Olisi mummoltakin tippunut virsikirja permannolle.

Ihmisille on taottu päähän indoktrinaatio, että kaikki on vapaata. Elämme liberaalissa demokratiassa, jossa jokainen vastaa teoistaan ja hyväksyy vapaaehtoisesti yhteiset säännöt. Näin on silti vain murto-osalla ihmiskunnasta. Valtaosa elää autoritaarisesen hallinnon alaisena. Eivät vaihtoehdot ole demokratiassakaan vapaasti valittavissa, enemmistö ei ole aina oikeassa. Totalitaarisessa yhteiskunnassa hallinto määrää mikä on enemmistö; se on vallan kulissi joka kietoo ajatukset. Kansalle sanotaan että älä vaivaudu ajattelemaan, joku tekee sen puolestasi. Sen moaali on muraali, joka kieryy ympärille ja tukahduttaa. 

AATOKSIA:

Tiedoksi torpparit! Isäntä on muuttanut Brysseliin.

Tie, totuus ja elämä. Miksi tämä järjestys? On turhauttavaa jos elämän jää viimeiseksi kokemukseksi

Tilataidettako? Käytän mieluummin kaatopaikkaa

Takaperin kävellessä oppii kaatumaan kunnioittavasti