Ainavalmis  

Lyhytproosaa                    

                                                                                                                                                                       

                                                                                                                                      

Työnjohtaja nosti naulalaatikon eteeni ja neuvoi. Tämä huovan pala tungetaan rakoon, joka leikkasit veitsellä kattohuopaan. Ja pane se niin päin paikalleen, ettei sadevesi valu paikan yläpäästä välikattoon. Ymmärrätkö?

Minä katsoin hajamielisesti huovan palaa, jota hän lerpatti kädessään. En jaksanut olla kovin kiinnostunut, minua askarruttivat muut asiat. Sellaiset joiden takia työnjohtaja päätteli, että minä olen vähän päästäni vialla. Mietin sitä, miten pakonopeus voitaisiin joskus tulevaisuudessa nostaa yli yhteentoista kilometriin sekunnissa. Se oli kokonaan eri mttaluokan asia kuin tuo huovan palanen. Äijän silmille valuva lippalakki ärsytti minua.

Työnjohtajan mielestä minä olin hidasälyinen ja lahjaton. En tiennyt mihin kaikkeen vasaraa voi käyttää. Enka oikein tiennyr sitäkään mikä on kakkosnelonen. Herra paratkoon!

Kevätkesän aurinko porotti kuumasti, huopakatto hehkui lämpöä niin, että olo oli kuin saunassa. Räystäspääskyt puuhasivat pseänsä liepeillä, kaukaa kantautui moottorijunan vihellys. Ujutin huovan palasen kattoon leikattuun rakoon väärin päin, mutta sitä en ajatellut. Mieli askarteli uimarannalla. Tuleekohan se tyttö taas illalla uimaan jokirantaan. Se oli varmaan kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, koska sillä oli rillit. Oli ehkä vähän likinäköinen, mutta viehättävä muuten. Saparot sojottivat oikealle ja vasemmalle, ja tissit eteenpäin. Minua häiritsivät vain lehmät jotka lähestyivä laitumen aitaa.

Työnjohtaja tarkkaili minua syrjäsilmällä. Hän nousi kyykystä ja askelsi varovasti minua kohti. Katto oli kuumuudesta liukas, piti varoa kaatumasta. Hän silmäili minun paikkaamaani kohtaa katossa ja puhalsi kiukkuisen pilven ilmaan. Mies oli kiihko nikotinisti. ­Mitä minä sanoin tästä, hän mesosi. Ei sitä noin päin panna!

Sitten hän otti muutaman steppiasekeln syrjään ja heilautti oikeaa kättään kaarssa pään yli. Oli ihan vähällä lentää turvalleen katolle.

Mutta minä mietin vielä sitä tyttöä. Kenenkähän kanssa se muka seurustelee.

-Ymmärrätkö sinä yleensä yhtään mitään, työnjohtaja ärhenteli. Etkö nyt enää muista miten päin se tuohon pannaan?

Hän näytti kattohuopaan leikattua toista vakoa. Revi tuo nyt irti ja yritä uudestaan. Pane se sinne oikeinpäin.

- Pannahan pannahan, minä tokaisin vähän ärtyneesti. Pannahan nyt vaihtehiksi oikein, päin.Herra paratkoon!

Pääsky lehahti läheltä ohi ja teki ilmaveivin.

Miettehiä:

Teitittelyn jälkeen on vuorossa sinuttelu, ja siitä ne ongelmat sitten alkavatkin.

Tyhjästä pullosta saa panttimaksun, Täydestä saa krapulan. 

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysti antamaan.

MINÄ SIIIHEN HETKEKSI NUKAHDIN

LYHYTPROOSAA

                    

Motto: Paitsi esineei myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia.

(Daniil Harms: Sattumia, Esineet ja muodot. WSOY 1988.

Lähdin iltapäivällä pienten nokosten jälkeen. Oli lämmin sää, ilmassa vähän kosteutta mutta ei satanut. Jostakin kuului sepelkyyhkyn kujerrus. Sillä oli pesä lähimaastossa. En tarkkaan tiennyt mihin päätyisin, piti vain kävellä. Istumatyö rasitti, hartioita pakotti ja mieli oli jotenkin maassa. Kirjoitin novellia Kaltioon. Sen nimi oli Yö ja usva. Se ei tyydyttänyt minua, pitäisi vielä harjoitella kirjallista ilmaisua.

Tutut pojat heittelivät riippusillalta tyhjiä viinapulloja jokeen. Jäin hetkeksi katselemaan touhua. Vaihdettiin muutama sana, ja sain tietää syyn. Pullot olivat muisto illoista, jolloin he valmistau-tuivat kirjoituksiin. Hyvin ne heillä menivätkin, molemmat pääsivät aan papereilla koulusta eroon. Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin heidän katsovan perään. Pullojono selasi kohti Pikisaarta. 

Se olikin lokkien kirku mikä soi korvissa, ei sepelkyyhky. Minä olin heidän silmissään vanhus, se vähän oudoksutti heitä. Sillan ylityksen jälkeen käveli soratiellä vastaan matematiikan opettaja, jonka tiesin kuolleen jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän tunnisti minut ja alkoi kuulustella mitä tein nykyään. Kerroin, että olin kokonaan luopunut numeroiden lajittelusta. Puuha kuvotti mi-nua, maalailin mieluummin tauluja. Se on mukavaa puuhaa, jos vain asiantutijat pysyttelevät ettähällä, matkan päässä.

Käy joskus näyttämässä mitä olet saanut aikaan. Haluan ostaa jonkin niistä jos siltä näyttää, hän sanoi.

Hän jatkoi matkaa. Pikisaaren vanha hahmo punersi iltapäivän kajossa. Pullot olivat kadonneet, ja niin olivat entiset luokkakaveritkin. He ovat nykyään hyvin palkattuja insinöörejä ja kaup-piaita. Minun päätäni särki ja nyt näin sen vanhan laulajan hoipertelevan siltoja pitkin minua kohti. Hän oli pikku pienissä niin kuin tavallista. Jo matkan päästä kuulin tutun sävelen. Hän lauloi sitä  laulua Silmät harmaat, ja tervehti minua. Me tunsimme toisemme, vein hänelle usein olutkorin mallasjuomatehtaan autolla. Laulaja asui Pakkahuoneenkadun kerrostalossa.

Kiersin takaisin pankkitalon kulmaukseen ja painoin hänen ovikelloaan pitkästä aikaa. Kukaan ei avannut mutta oven takaa kuulin hänen laulunsa taas. Joku tuli paikalle ja katsoi hämmäs-tyneenä. Ei hän siellä enää asu, muutti pois jo vuosikymmeniä sitten. Lieneekö enää edes elossa.

Silmissä niissä on kevät ja syys, autingon loiste ja yön hämäryys. Kuulin äänen oven takaa. Silmissä niissä on rakkaus, uskollisuus. Niille soi lauluni uus. 

Se ovi on suljettu niin kuin on jo suljettu nuoruuskin jota nyt muistelen. Mutta miten hän voi tietää , ajattelin, ja lähdin taas jatkamaan matkaa kadulle, jolla pulut etsivät nokittavaa. Nyt suunnistin Pokkisen puistoon jossa tapasin joskus istua valkoisella penkkiä. Katselin taaskin Kalasääksi ja lohi veistosta, tutut lokit kirkuivat iltapäivää ja minä siihen hetkeksi nukahdin. (2025)

Ps.: Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa avuksi koskaan. Aika ja paikka vaihtavat huo-maamatta näyttämöä.  

Asia: Yli-Rajala: Yö ja usva Kaltio 1968

Ailahduksia:                                                        

Teen siis kaksi paukkua. Toisen minulle ja toisen itselleni       

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta            YLI-Rajala: Paapan tupa. Mediapint 2025

                                                                                                                                             

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

 .                                 

                                                                     8                                                  

                                                  

 

SIETÄMÄTÖN  OLOTILA

Lyhytproosaa

                                                                                      Iltahämärä

Kumpi oli ensin? Valo vai pimeys. Niin se on, että pimeyttä ei voi olla ilman valoa eikä toisinkaan päin. Emme voi ymmärtää valoa ilman pimeyttä. Henki liikkui vetten päällä ja puhalsi ihmisen, jolla ei ollut sukupuolta ennen kuin löysi omenan puusta. Käärme oli syntynyt vähän aikaisemmin ja selitti nyt ihmiselle mistä oli kysymys. Hän antoi sille nimen, se oli synti, ja siitä lähtien se on seurannut ihmistä minne tämä vain matkallaan poikkeaakin. Se on osoittautunut kiusalliseksi seuralaiseksi, jolta ei pääse piiloon.

Minä olen saanut tarpeekseni synnistä. En seuraa sen ohjeita, vaikka kuinka tekisi mieli.Tai sanotaan niin, että yritän olla seuraamatta, mutta se vokottelee milloin minkäkin laisen kaunottaren muodossa. Olen huomannut, että valossa ihailun kohde on erilainen kuin pimeässä. Tämä ilmiö juontaa alkunsa siihen kysymykseen, että kumpi oli ensin. Valo vai pimeys. Jos kysyn häneltä, saan vastaukseksi pitkän katseen. Ja silmien räpyttelyä. Hän hokee vain yhtä ja samaa, niinku ja niinku. Se ylittää minun vajavaisen ymmärryskykyni, siinä mielessä muistutan Kafkan koiraa.

Vanhuus on säädytön olotila, sanoo Garcia Marquez. Minä olen kehitellyt tuota aforismia sanomalla, että moni pakenee vanhuutta tuonilmaisiin. Vaan eihän tämä viehättävä ihailun kohde osaa siihenkään sanoa muuta kuin että niinku tota. Jostakin juolahtaa mieleen ihan järjetön ajatus, nuo niinkut ovat kuin kahdeksikkoja. Jokainen niistä muistuttaa muurahaista, ja ne täyttävät kohta jo taskunikin. Rahaa niissä ei ole koskaan ollut, ja hän sen tietää.

Olen nyt tutkinut asiaa ja päätynyt tulokseen että se käärme on salakavalasti opettanut kaikki ihmiset niinkuttmaan. Ilmiö on kuin jatulintarha, kun siihen eksyy niin ei pääse ulos vapauteen. Vaan onko tuo vapaus valossa tai onko sekin pimeyttä? Aiks näyttää.

Miettehiä

Venäjällä poliittinen ura päättyy usein kolmannen kerroksen ikkunalle  

Uudissanat ilmaisevat rakkautta äidinkieleen. Valitettavasti ne ovat nykyään kaikki englantia

Paapan tupa 2025 kirjakaaupoissa. Ailahduksia. 

 

LENNÄN HALKI AVARUUDEN

LYHYTPROOSAA

                                                                        

                                                                                Kuva: Kevät. Akvarelli 2022 T.Y-R.

Päivä ei eroa eilisestä. Minua masentaa ihmisten suhtautuminen ainoaan harrastukseen mikä enää kiehtoo. Tarve kertoa mitä on, miksi ja miten. Aiheesta joko puhutaan ohi mennen tai se sivutaan vaivatuneesti syrjään. Ihmettelen ettei edes hienotunteisesti voida joskus livauttaa pieni valkoinen valhe. Kyllä minä sen luin, kiinnostavahan se oli. Mutta oletko sinä sen aivan itse kirjoittanut? Puheista voi päätellä, että arvostelija ei ole vaivautunut lukemaan juttua. Häntä kiinnostaa enemmän sadan metrin juoksu joskus 1930-luvulla, tai amerikkalainen jääkiekko. Mieluummin hän kuluttaa aikaa leikkimällä tietokoneen ajanvieteohjelmilla tai somen juoruilla, kuin lukemalla. Kaiken hän lukee silmäisemällä, mutta ei pysty syventymään siihen mitä lukee. 

Ihmisten yleissivistys on laskemassa pohjalukemiin.

Ja minä tässä aprikoin. Kirjoitan piruuttani runon, joka ei noudata sääntöjä ja kyhään novellin joka ei mahdu jonkun neropatin rakentamiin aisoihin. On niin, että unen logiikka tuntuu minulle läheiseltä, ei sitä tarvitse selitellä eikä perustella. Se vain on.

Jostain selittämättömästä syystä olen päätynyt ihan huomaamatta entisen varasto-alueen läheiseen pensaikkoon ja tiedän, että olen maannut siellä jo epämääräisen ajan. Siinä lepäillessä syntyy luova kyky. Syvältä käpyaivojen kätköistä kumpuaa usvana runo, jonka riennän heti kopioimaan. Kirjoitan sen lyijykynällä taskusta löytyneen kauppalapun taakse. 

Niin vuodet vieri, ja eteen uuden

ne toivat ajatuksen suuren

Mitätön hitunen vain olen yksin,

ja lailla muiden hitusten,

yksinäisten parkojen

näin lennän halki avaruuden

Kynä pysähtyy ja mietin hetken. Näinkö se oli vai muistanko väärin. Näin sinitiaisen varvikossa, se rakensi piilopesää.

Ja jälkeeni vain pyrstö jää,

savua, tulta kipinää

on mieliala absoluuttinen

vaivaisen hitu maallisen.

Kyllä minä sen luin, joku sanoo myöhemmin. En oikein ymmärtänyt, se jäi jotenkin avoimeksi. Mikä se hitu on? En ole ennen kuullutkaan.

Ja mikä ihme se nyt on, ettei ymmärrä. Loppusoinnut puuttuvat. Runoksi tuo unipensaikossa nähty sanojen jatulintarha ei ilmaise mitään tietoa elämästä. Enkä minä enää tiedä mitä sillä tiedolla tekisinkään. Nousen pensaikosta esiin ja haparoin unisena aamukahville, Joku antoi minulle neuvon: kirjoita raflaavampaa! Juoruja ja muuta ihmisiä kiinnostavaa aihetta. Älä ole niin tiukkapipo. (2025)

AJATUKSENPÄITÄ

Aika lepattaa alta pois, eikä anna tarttua helmaansa

Alkupamaus. Kuka sytytti nallin?

Ankan askelilla ei saa aikaan näyttävää paraatia

Ei hän kynttiläänsä vakan alle pannut. Hän sijoitti sen paperikoriin. 

 Asia: Wastepaper basket.                                                       

¨

 

MURROSIKÄ

Lyhytproosaa

Jatulintarha Troy town.

Murrosikä: sehän on aikuinen, ei sitä voi pakottaa. Se itse tietää. Jos on vaikeuksia,

ei saa syyllistää ketään. Ei murrosikäistä, ei yhteiskuntaa, ei vanhempia.

Matkalla kauppaan pohdin lasten kasvatusta. Muistui siinä ohessa mieleen pelko, että mitä sitten eteen kun minä itse olen aikuinen. Ajatus oli pelottava. Jäisinkö joskus yksin, niin ettei kukaan ole auttamassa? Harva lapsi tuollaisia pelkoja pohtii, mutta piilotajunnassa ne pelot hiiviskelevät. Jonain päivänä tuli eteen aika, jota nimetään murrosiäksi. Yksinsyyden aika saapui, se oli kuin vellova meri joka huuhtoi rannat ja saaret Ei löytynyt paikkaa mihin piiloutua. Kaikkialta minut löydettiin ja annettiin ohjeita ja käytösneuvoja.

Lapsuuden kaverit kaikkosivat kauas, heistä tuli puhumattomia kyräilijöitä. Minä itse en tuntenut itseäni, entiennyt kuka olen. Olenko vielä lapsi vai pitäisikö näytellä aikuista. Vaikeuksia kasautui. Haluttomuus johti masennukseen, mikään ei kiinnostanut. Mitään ei kannattanut edes yrittää, koska kaikki oli ennalta tuomittu epäonnistumaan. Oli vaikea kaupata omaa osaamistaan, kun ei mitään osannut. Vaikka yritin olla aikuinen, olin silti vielä lapsi. Äly voi olla jo aikuisen tasolla, mutta tunne-elämä oli riekalaina. Elämnakokemus puuttui.Tunteet merkitsivät paljon, vaikka niitä en halunut näyttää. Lapsuuden läheisyyttä kaipasin, kokemukset uudesta elämäntilanteesta traumatisoivat. Tuntui siltä, että uskottavuutta ei ollut, oli vain ennakkoluuloja. Tunteiden osoittaminen nolostutti, läheisriippuvuudesta oli päästävä eroon.

Täytyi olla mahdolllisuus käyttää rahaa niin kuin halusin. Oli nöyryyttävää etsiä tukea vanhemmilta. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi jo itse vastata menojen lisäksi myös tuloista. Holtiton ostamisen kierre ei saisi johtaa osamaksujen orjuuteen.

Matkkalla kauppaan minä näitä pohdin. Silloin, murrosikäisenä päädyin ansaan. Se oli suljettu tila, jatulintarha josta ei löytynyt ulospääsyä. Siihen vapautukseen tarvitsin kaikkia niitä ihmisiä joita yritin paeta. Siinä jatulintarhassa me kaikki olemme vielä tänään. Vaan nyt minullakin on oma tahto ja kyky tehdä valintoja siinä missä muillakin. Tuota jatulintarhaa sanotaan nykyään yhteiskunnaksi. Vaan minä olen nyt vapaa.. (2024)

Miettehiä:

Suurimmat sankarit esiintyvät vain paraateissa

Vaimo tuo lineaariseen aikaani syklisen näkökulman

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmästä. Syyllinen on Poltergeist

Äärivapaamiekinen on se kolmas tyttö vasemmalta

 Asia: . Metanolia. Jatulintarha. Troy town.                                                                                                                                                                                        

 

KARVAHATTU               LYHYTPROOSAA

                   

                                        Eräs rouva: Huitaisu, T.Y-R. 2015                                                   

Mitä sinä siinä kiehnäät, vaimo kysyi epäluuloisena. Kysymys hätkähdytti vähän, sillä olin juuri muistelemassa nuoruuden aikaista ihastusta, jolla oli suuret ja viattomat silmät. En enää muista minkä väriset, mutta suuret ne olivat. Hän vielä räpyttelikin niitä niin, että minua alkoi ihan pyörryttää.

- Ajattelin tässä vain, että miten sen sinun laihdutuskuurisi laita on. Onko tullut taas kiloja lisää? Minä perustelin.

Kysymys oli retorinen ja tarkoitettu leikkimieliseksi, mutta hänpä siitä suuttui. Hän poistui keittiöön, josta alkoi kuulua ankara pesukoneen jurnutus. Tämä oli tapa, jolla hän väisti sanallisen miekkailun. Minä sitä aamuäkeänä usein harrastin. Päätinkin siltä istumalta lähteä ulos ja keskittyä muistelemaan. Mikä hänen nimensä olikaan, en oikein enää muistanut. Huomio kiinnittyi nyt karvaiseen supikoirahattuun, jonka olin ostanut vaimolle lahjaksi Moskovasta. Siihen maailman aikaan, kun sieltä vielä pääsi takaisin-kin. Ja vielä hatun kanssa.

Veera. Sen nimi oli Veera.

Miksi sinä sitä karvahattua silittelet? Ota imuri ja ala siivota lattiaa, se on täynnä sinun pullan mureniasi, vaimo motkotti. Vaan minä hipelöin muistoissa tuota hattua, jonka pemmeä karva palautti mieleen assosiaation kokemuksesta. Sain sen peräkamarin sohvalla, seinäkellon alapuolella. Muistan sen klonksutuksen vieläkin elävästi. Hän oli silloin vasta parikymppinen.

Mutta hetkinen…! Tuo muistikuva ei ollutkaan hän, vaan se toinen. Se oli Veera jonka nimeä en nyt enää tarkoin muista, ja jolla oli isot silmät. Vaimo kuului keittiössä puhuvan puhelimeen, hän soitti apuun putkimiestä. Minusta ei hänen mielestään ollut enää niihin töihin eikä oikein muihinkaan. Panin supihatun epähuomiossa päähäni ja lähdin ulos ilman kenkiä. Tai sitten kun asian havaitsin, huomasin että olihan minulla sukat, joskin eri paria jaloissa.

Pitäisi tilata aika lääkäriltä, muistin vaimon mutisevan. Sinulla ei aina palikat osu iham paikoilleen. Hän on niin pikkutarkka.

Tiedä sitten noista palikoista. Hän puhuu joskus sekavia, vaikka väittää, että minä niitä puhun. Ja nyt kun tuttu krannin akka tulla viuhtoi minua vastaan kadulla, nostin hänelle kohteliaasti karvahattua.Terve mieheen! Sanoin ja yritin saada selvää vastauksesta. Kevätkesän aurinko porotti jo niin, että hiki pakkasi otsalle. Äkkiä muistin, että sehän oli Veera. Nyt se juolahti jo toista kertaa muistiin.

Oli taaskin kivi eksynyt väärään sukkaan, niin että oli pakko käännähtää paluumatkalle kotia kohti. Supihattua nostin kohteliaasti pelastusarmeijan upseerille, joka portilla marssi vastaan ja näytti kovin syntiseltä. Hän tuli naapurista, jonka isäntä oli ulkomailla. (2025)

Ps. Vanahan Ilimajoen seurulla miehet oli miehiä, naiset akkoja, tytöt flikkoja. Lapset oli mukuloota ja naapuri oli kranni. Siellä käveltihin tien eikä tiän päällä. Notta tieroksi vaan tämäki. 

Miettehiä:

Aika lepattaa alta pois, eikä anna tarttua helmaansa.

Elämä on vakava paikka, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle.

Empaattinen mies juo muiden terveydeeksi ja saa vastaalahjaksi maksakirroosin.

Asiasana: furry hat.                             

  Hattutieteiden lisensiaatti Hoo Moilanen. 

 

MIKÄ ON TÄMÄ MIES

LYHYTPROOSAA

     

                                                         Tarmo Yli-Rajala, yks humanisti. Öljy 2015 E.Honkasalo

                                                                            

Mikä on tämä mies? Häntä ei kiinnosta talverenkaiden vaihto eivätkä tietokoneen päivitykset. Tulpat eivätkä ruuvit; tekniikan nippelit ja nappelit ovat hänelle yhdentekeviä. Hän ei ole kiin-nostunut potkupallosta eikä NHL:n pudotuspeleistä. Häntä kuvottavat tyypit jotka pukeutuvat odotusten mukaan, siitä riippuen pelataanko tennistä vai liehitelläänkö hienostorouvia. Hän ei ymmärrä miestä, joka esiintyy kotioloissa pikkutakki päällä ja rusetti kaulassa, kiiltonahka kengät jaloissaan. Miestä joka on puhehäiriöinen niinkuttaja, mutta joka on aina haastattelijoiden suoiossa.

Sanalla sanoen häntä tympäisee rahan ja vallan perässä juokseminen, nöyristely ja populismi. Hänen lapsensa saavat valita itse mitä tulevaisuudeltaan toivovat, heitä siinä avustetaan. Lapsia ei kouluteta siksi, että saisivat suuret tulot ja tärkeät tittelit.  Heitä ei käytetä vanhempien kunnian-himoisten suunnitelmien toteutukseen. Hän ei arvosta pröystäilevää asumista, lasibunkkereita järven rannalla. Hän ajelee kohtuullisen halvalla autolla eikä hän piittaa kilpailusta ajoradalla. Eikä hän sen puoleen piittaa mistään muustakaan kilpailusta, koska on vaatimaton. Ei hän halua olla ensimmäinen joukossa eikä työnnä naamaansa valokuvissa eturiviin.

Hän nimittäin on itse vain pelkkä humanisti, ei diploomi eikä minkääm lajin valtuutettu. Hänen kotinsa ei ole näyttelytila vaan paikka jossa voi lepuuttaa hermoja keskellä kiireestä sairasta yhteiskuntaa. Enimmäkseen hän on vähän konservatiivi eikä pidä kovaa ääntä mielipiteistään. Sen verran hän on maailmanparantajille kiukkuinen, että hänen tekisi mieli iskea kaikkein kovaää-nisimpiä nyrkillä päin näköä. Mutta eihän sitä tee, koska on hyvän luontoinen ja mieleltään varsin vapaamielinen. Eikä hän sitä tee, koska hänellä on vanhan aikainen kasvatus. Hän valitsee mieluummin asunnon maasaudulta ja vastaa hämmästelevien tuttavien kyselyihin kuin Manilow Tsitsikoville.

Ainako te maalla aikaanne vietätte, kysyi Tsitsikov.

Enimmästä päästä maalla, vastasi Manilow. – Joskus kumminkin käymme kaupungissa, Saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa. Ihminen tylsistyy katsokaas jos aina korvessa asuu.(Gogol Kuolleet sielut, 1800-L. Suomennos)

Matematiikka on hänen mielestään jonin joutavaa numeroilla leikkimistä. 

Muuten humanistilla menee hyvin, mutta elämä on ikävää kun ei tiedä miten päin ruuvia ruuvataan. Wie man wird, was man ist arveli Niethsce.

AATOKSIA:

Hautakiveen on kirjoitettu: kuoli uskossa totuuteen. Mies parka! Niin turha elämä.

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta.

Hylly täynnä kirjoja, enkä tiedä mitä etsin.

Paapan tupa Ailahduksia (Käsikirjoitus 2025)