tiistai 11. marraskuuta 2025


 


ISÄ, SAANKO MINÄ JOSKUS OMAN RATSUN?

                   

LYHYTPROOSAA


Elän täällä tyjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta
(T.Yli-Rajala)

Suljin tallin oven, mutta vilkaisin vielä sen sisälöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanus edesmenneen tyyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirroksensa. Ne esittivät kaikki hevosia. Tallin seinällä roikkuivat vielä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vieläkin soi korvissani. Mutta opettele niiden kanssa rauhassa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee aikuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kalpealta ja toivottomalta.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jossakin rautatieasenalla ennustaja-eukko oli katsonut hänen kättään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinää,. tämä ei vastannut kysymykseen, vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin paikalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha. Ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei lasin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli tilkka menovettä.Vaan ei siinä mitään hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epäluuloisa katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen, vilkkaasti puhuen ja elehtien. Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin kohdasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin?

Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerääntynyt pihalle ja paloauto saapui pillit vinkuen. Muuta en osannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivät lattialta tupakan tumppeja. Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt. Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle palaneelle seinälle.

Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti matkalle, jolta ei ollut enää paluuta. Söi kaikki huumeääkkeet, joita lääkärit olivat hänelle suositelleet anoreksian hoitoon. Ihmissuhteet olivat hänelle vaikeita, hän piti enemmän eläimistä.

Oma ratsu jäi lapsuuden toiveeksi eikä koskaan toteutunut. 

Miete: On vaikea uskoa todeksi sitä mikä  ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta

(T.Yli-Rajala)

perjantai 7. marraskuuta 2025

 ,



KASVOT VEDESSÄ

Ajatukset istuvat kuin karneet oksalla. Yksi lensi pois.

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                     Hoomoilanen ajatuksissaan.                                       

Saaavun taas tämän lammen rannalle. Ulpukat ovat yhtä keltaisia kuin kauan sitten. Rantakoivussa piilottelee vieläkin peipon pesä. Lammen pinnasta heijastuvat kasvot, jotka hienoinen värinä saa näyttämään eläviltä. Tekee mieli sanoa kuvalle jotain, mutta puhumnen on turhaa. Mehän olemme lähes kuuroja. Minä vielä melkein sokeakin. Kuulen silti etäisen äänen, joka kuiskaa kysymyksen. Vieläkö sinä pelkäät minua?

Ääni hätkähdyttää. Tuntuu kuin kylmä henkäys hivelisi jäseniä.

En minä sinua ole koskaan pelännyt, vastaan hänelle. Joskus on vain vaikeaa uskoa, että sinä olet todella olemassa. Tai ehkä minä luulen, että sinä piilottelet toisessa olotilassa. Odotat minua siellä, mihin tiedät minun joskus tulevan. Ehkä odotat ja toivotkin sitä?

Et sinä huku, kuva sanoo. Jos tänne tulisit, olisit täällä yhtä yksinäinen kuin sielläkin, missä nyt olet. Ei täällä ole muita. Sinä vain kuvittelet kaiken ja asutat näkymättämän maailmasi hallusinaatioilla. Mene siitä nyt kotiin, siellä ruoka odottaa. Äiti on lisännyt puita lieteen ja tähyilee ikkunasta tänne lammelle päin.

Nousen kyykystä ja jätän kuvani veteen. Mikä äiti, ajattelen, ja lähden tarpomaan uutta polkua joka ei johdta vanhaan maailmaan. Äiti on kuollut jo kuusikymmentä vuotta sitten. Kuulen vielä etääntyvän äänen, se pulppuaa lammen  veden alta. Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. Niin sanoi Zarathustra, minä nupisen itselleni siinä kotipolulla, joka tuntuu nyt vieraalta. Ei pitäisi enää, vuosikymmeniä myöhemmin palata tuon lammen rantaan. Muistan vielä Nietschen tokaisun. Oi Zrathustra, et seiso siinä sellaisena, jota onni pyörryttää. Parasta tanssia, ettet kaadu! Mutta vaikka tanssisitkin edessäni ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , kenelläkään ei ole varaa tulla sanomaan minulle: Katso, tässä tanssii iloinen ihminen!

Minun ei tee mieli tanssia.Kävelen siis kotiin ja avaan ulko-oven. Tiedän ettei siellä kukaan enää odota. 3.11.2025

Asia:  Zarathustra Chopin, nocturno  20.  Anne Kauppi.

 Voi Anne! Olit noin 9 vuotias, alkanut koulusi Ranskassa. Opetin sinulle miten suomea kirjoitetaan. Muistatkohan vielä?

Mietteitä: Oikeudesta viis, kunhan vain laillisuus toteutuu.

On hyvä tietää mitä ei saa sanoa.


lauantai 1. marraskuuta 2025

 



ILTAPÄIVÄ          

TIHUUTTAA SILMISTÄ POIS

                                                                          LYHYTPROOSAA
                                                                                                         

Minä en saa sitä koskaan valmiiksi, sanoin Mirjalle. Varjo osui hänen silmiinsä,  ja minun oli pakko siristellä. Olen sellainen, että lähden äkkiä vauhtiin ja puhkun intoa, mutta sitten kaikki pysähtyy, jatkoin vielä. Enkä minä enää tunne sitä mikä piti tuntea niin, että sen voisi kuvata. Maalata tai kirjoittaa, miten vaan. Katsoin kuvaa jonka silmät olivat liian loitolla toisistaan. Olin käyttänyt temperaa tällä kertaa, enkä ymmärtänyt miksi. Eihän Mirja mikään ikoni ole, hän oli siihen aikaan vasta alle kolmekymppinen. Mirjan katseessa oli tuttu pilkahdus, eikä hän voinut olla nauramatta kun näki minun ilmeeni. Sinä aloitat maalaamisen aina pohjasta ja ohennat vähitellen, siitä tuo vaikutelma johtuu. Mutta minä olen huono malli ikoniksi, Mirja arveli. 

– Minä aloitan aina alusta, tai pohjalta niin kuin sinä sanot. Mutta kaikki työ jää kesken, kuvien rakentaminen on niin hidasta. On vaikea katsoa sinua silmiin. Niitä katsoessa muistan aina, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä. Elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaa joskus näyttää, minä hänelle selitin vaikka olin meistä kahdesta epävarmempi. 

Mirja puhalsi kupariset hiukset silmiltään ja yritti hymyillä, vaikka minä puhuin vakavia asioita. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt.

- Ihminen luo kaavat omiksi ansoikseen ja uni on kuva elämästä, minä hänelle tähdensin. Sillä ei ole sääntöjä, se on absurdi kaaos ja pelkkä katastaasi, ei vain loppunäytös. Kun esirippu nousee, on unikertomuksen sisäinen jännite uneksijan korvien välissä. Unelle on turha etsiä loppua, se haipuu ja siirtyy toiseen kertomukseen. Sen kertomus myös loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, hui hai. Uneksija ei ole valmis avaamaan ovea arkipäivän ahdistukseen.

Puhuessani oli Mirja nukahtanut selälleen. Hänen paitansa oli valahtanut syrjään ja minä näin hänet. Pohdin mielessäni värikerroksia ja yritin muistella mikä hänessä oli pohjimmainen väri. Vaalea seepiako? Kuulin kuinka hän huokaisi unessa ja käänsi kylkeä.

- Älä tuijota minua, Mirjan ääni sanoi. Sinähän olet melkein sokea.

Kirjoittaessani tätä muistin unohdettua ja demonien ahdistamaa runoilijaa Kauko Ahoa. Vaikka näen usein unia, ovat kaikki astiat minulla vielä kaapissa. Jos joku kaipaa kunnollista arkirealismia, niin lukekoon vaikka puhelinluetteloa.

 Asia: Ikonin maalaustekniikka.        Kauko Aho runoilija, ystävä             

Pyhäpäivä on keriytynyt auki jo tuohon yli yhdentoista korville, levittää kohta pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois  (Kauko Aho 01.11.1981)

Julk. Aikaisemmin 3.1.2022 nimellä Hai hai












sunnuntai 26. lokakuuta 2025

 


PASSAGALIA PELTIKATOLLA

Naakkojen iltapäivä


LYHYTPROOSAA

      
            
                                                                                       Maallisia lauluja

Mehän tiedämme, että katolla naakat musiikkia kuuntelevat ja nyökyttelevät hämmentyneinä päitään. Eivät ne Chopinin etydejä hyväksy, ne pitävät enemmän tanssimusiikista. Hevirokista, sellaisesta, jossa voi pöyhistellä höyhenissään ja askeltaa sinne tänne. Kumartaa ja raakkua, ottaa kantaa yheiskunnan kehitykseen. Hyppiä hulvattomasti sinne tänne. Irvistellä ja maalata kasvonsa sielunvihollisen antamien ohjeiden mukaan. Lävistää huulensa ja korvalehtensä metallipuikolla ja hirnua kuin kiimainen aasin tamma.

Vaan eihän se käy, kun nokka on luuta ja päässä höyheniä. Eikä ole kunnon kasvoja maalattaviksi, eikä korvia metallipuikolla lävistettäviksi. Festivaalilla tunnelma on fantastinen, musiikin kon-teksti yleisön mielentilaan on infernaalinen. Hyvä, että meillä on sivistyskieliä joilla voi ilmaista asioita ja tapahtumia. Voidaan sanoa että tanssitoiminta on hektistä, ei kiihkeää niin kuin joku maalainen sanoisi.

Kvaak kvaak ! Meitä osallistujia kiehtoo hysteria, halu osoittaa, että olemme olemassa ja että meilltä on kyky ilmaista itseämme. Kvaak kvaak. Kunpa löytäisin jostakin sen huuman, joka mielen kirkastaa ja vähän vielä oksettaa. Josta taivaallisen ekstaasiin ja liberaalin vapauden tunteen saan, ilman selityksiä ja ilman poliisin putkaa. Ne poliisit pampuilla vaan meitä ohjailevat. 

Näin nuo naakat tuumailevat.

Hei hulinaa, taas tää ilo irtoaa ja riemun kattoon nostaa, ihan tässä fanit selkään siivet saa. Jos tämä on vain unta, lähden oitis lentoon ja haistatan hapanta kaikille minua paremmille, minä omasta puolestani pohdin.

Ja untahan tuo oli, koko festivaali. Naakat katolta lehahtavat matkoihinsa ja minä oion puutuneita jäseniä. Makaaminen kuhmuraisella vuoteella on ikävä kokemus. Korvia särkee äsken kuultu festivaalin musiikki. Heitän siis särkypillerin suuhun ja nielen sen.

Avaan soittimen ja keskityn ihan uuteen maalliseen musiikkiin.Suljen silmät enkä enää kuule naakkojen mekastusta. Niccolo Perugia astuu esiin komerosta ja irvistää iloisesti minulle luuttunsa takaa. (2025)


Asia: Niccolo Perugia.  Passagalia.Festivaalimusiikki              



keskiviikko 22. lokakuuta 2025


 


KERRAN MEIDÄN KATSEEMME KOHTASIVAT

Lyhytproosaa                
                                      

Joskus murrosikäisenä ihailin tyttöä joka oli kuin kuvan AFRODITE.  Hänen piirteensä olivat täydelliset. Kerran meidän katseemme kohtasivat, ja minä näin niistä silmistä vähättelevän, melkein halveksivan ilmeneen. Se katse piirtyi muistiin kuin graafinen taideteos. Koko iän se on seurannut kaikkialle ja kaikkiin elämän tilanteisiin. Se oli puukon isku minun itsetunnolleni. Tuon lyhyen katseen koin epäoikeudenmukaisena, koska katsoin häntä alhaalta päin ja odotin edes myötätuntoa.

Hän katosi minun elämästäni pelkäksi muistikuvaksi. Vuosia myöhemmin, keskiikäisenä näin hänet jossakin tilaisuudesa. Oli koolla nimekkäitä artisteja joille oli jaettu huomio ta ja palkintoja.Tutulta hän näytti ti vieläkin, mutta lähi etäisyydeltä erottuivat silmien alustan rypyt paksun maalikerroksen alta. Hänen äänensä oli kuin ruostunut sarana, se tuli kurkusta ja oli nopeaa hermostunutta säkätystä. Ei hän minua yleisön joukosta huomannt tai ei ollut huuomaavinaan.

Ei se minua enää häirinnyt. Jossakin tunteiden nurkassa häivähti sääli, Hän oi kokenut avioeron, hänen lapsensa oli kuollut autokolarissa. Hän oli epäonnistunut liikeyrityksensä kanssa jossakin ulkomailla ja eli nyt yksin Helsingissä. Muu suku eli hajallaan maalla, siis Suomessa. Hän oli oppinut käyttämään englantia kaupoissa, ravintoloissa ja yleitövessoissa.

Seuraavan päivän lehdessä oli kuvia tuosta tilaisuudesta. Niissä hän näytti taas nuorelta ja kauniilta kuin Afrodite. Kuvien retusointi oli onnistunut. Mutta ruosteista, epäselvää puhetta eivät lehtikuvaajat onnituneet vangitsemaan. Enkä usko, että hänen luonnettaan olisi mikään voinut enää muuttaa empaattiseksi. Hän oli kasvanut nuoruudesta asti tunteettomaksi kilpailuyhteiskunnan kuluttajaksi. 2025 /                                       








sunnuntai 19. lokakuuta 2025

YLÖS ALAISIN



YLÖSALAISIN

Lyhytproosaa koiran näkökulmasta                             

                                                      

                                              
                                        Mieliala syyskuu. Akavelli 2013 T.Yli- Rajala

Seurasin katseella koiraa, joka näytti kaukaa katsoen pystykorvalta. Se palautti mieleen isän sotilaskiväärin,jolla oli pystyt korvat. Sanoivat, että se oli 1890 luvulta ja edusti samaa symbolismia, jota minä itsekin kirjoitan. Koiran taidot rajoittuivat naapurin pihaportin ruikkimiseen. Työn tehtyään se vielä kuopaisi pari kettaa takajalallaan ja silmäisi taakseen aikaansaannostaan. Naapuri katsoi ikkunaverhon raosta ja minua huvitti.

Hän tarkkaili minuakin aina silloin tällöin. Tuo vanha mies ei ymmärtänyt miksi minä kävelin pihamaalla eestaas ja puhuin puhelimeen. Kiukutti kun joku nuori ja mielestään oppinut juppi haukkui puhelimessa pienoisromaaniani, jonka olni kirjoittanut juuri sitä varten, että näkisin miten lukijat teagoivat katkeamattomaan sanavirtaan. Virtaan johon on piilotettu annos tunteita ja mielikuvia menneisyydestä. Miten he ymmärtävät historian tutkimuksen renvallilaisen periaatteen, että nykypäivän ajatuksia ei saa projidoita menneisyyteen. Minä kun käännän sen ylösalaisin kuin karvahatun. Ongin menneisyydetä ajatuksia ja tunteita joita tuon esille tähän päivään.

Eikä se mikään pienoisromaani ollut, vaan sekava kokoelma vaikutelmia. Ei mikään. Sanan tunne käyttö on nykyään naurettavan vanhanaikaista.

Koira kääntyi taas kohti portaita ja minä olin nyt epäluuloinen. Se näytti ovelalta ja katsoi suotaan minua silmiin. Naapurin ikkunaverho heilui ja äijän naama pilkisti sieltä selvästi. Sillä oli vahingoniloinen ilme, kun koira lähesstyi minua. Istuin kotiportailla ja puhelimen olin laskenut kiukkupäissäni viereen. Koira tuli häntää lierutellen ja uteliaana ihan eteen ja äkki arvaamatta se ruikkaisi mielipiteensä reviirit puhelimen päälle. Siinä minulle uusromantiikkaa ja synbolismia, vähän eksistentialismiakin.

Nousin portailta ja astuin takaisin työhuoneen hämärään. Masensi, kun en ollut pysytellyt arkirealismin linjoilla. Koira tutki nyt sillä silmällä naapurin uuden auton takapyörää. (2025)

Tässä minä istun, ajatusten rikkuruoho kasvaa

ja peittää hitaasti maan, ja silmät

On vaikea hengittää, koska mikään ei muutu, 

eikä mikään estä hukkumasta siihen, mitä ajattelen 

T.Yli-Rajala)

                                      



tiistai 14. lokakuuta 2025






HIIRET JA SÄKKI

               


Vähän unisena kävelin kadulla ja löysin ison säkin. Sen kyljessä oli kirjoitus wehrmacht, fraktuuralla. Ja siipiään räpyttävän kotkan kuva. Vaan kun tarkensin katsetta, huomasin että kysessä olikin kaksipäinen kotka ja kirjaimet olivat ihan kyrillisiä. Löytöpaikalle kertyi väkeä. Joukossa oli joku sellainenkin, jolla oli punainen lippalakki päässä ja joka ilmoitti olevansa johtaja. Tämä säkki kuuluu minulle, hän ilmoitti itsevarmasti. Katsomme mitä se sisältää ja jaamme kaiken rikkaille.

No johan vitsin murjaisit, minä hänelle kiekaisin. Minä löysin säkin ja se kuuluuu löytäjälle. Esiin astui nyt paikalle ilmaantunut ekonomisti.Hän on käynyt englanninkielisen koudun, koska on diplomaatin poika. Hän on myös lukenut pitkän matematiikan ja saanut ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia. Vaan nytpä ilmeni, että tämä mies ei tiennyt miten säkki avataan. Ja sitten kun se saatiin kovan työn jälkeen auki, sieltä herahti kadulle valtava kasa euron seteleitä. Moni syöksyi niitä heti kahmimaan.Säkki pitää palauttaa hänelle, joka sen on kadottanut, joku sanoi. Se on oikeudenmukaista. Se kuuluu niille rikollisille, jotka viime yönä räjäyttivät pankin. Erimielisyyksistä huolimatta aloimme jakaa rahoja, jotka tuoksuivat painomusteelta.Näillä me rakennamme tälle pakal le uimahallin, joku uhosi. Eipäs kun liikuntahallin ja urheilukentän. Köyhä ja sairas kansa tarvitsee liikuntaa, eikä sitä voi saada ilman ohjausta ja älylaitteita. Mitä siitäkin tulee, jos ihmiset saavat juoksennella vapaasti ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Keskustelu kävi kuumana. Yhdellä osallistijista oli tappelun jäljiltä vihertävä kuhmu otsassa ja punainen nenä. Eräällä toisella oli musta silmä, jonka ympärillä viipyi sinertävä rengas. Minä tätä sähellystä tarkkailin sivusta käsin ja muistelin runoilija Wilhelm Buschia.

Kun rahasäkki pullollaan, seisoi kadun kulmassa,

niin sille viekas vaalikansa, näin lauloi kiitoslauluansa.

Oi säkki pankin kulmassa, sä suurin säkkein joukossa

oot mahtavin, oot mahakkain,

sun ylhäisyyttäs ylistämme, rahasäkki, ylin ystävämme

Sen säkki kuuli mairemielin, kun vaalikansa hihkui mielin kielin

ja sillä välin miesi yksi , sai reiän säkkiin jyrsityksi

niin säkki löyhtyi liitoksistaan, ja kansa laihtui laihtumistaan

On rahasäkki riepukasa vaan, sen säkiks tuskin tuntiskaan

On tullut tyhjyys olentoosi, me sulkeudumme suosioosi!

Lähde: Wilhelm Busch, Max ja Morits, Otava 1977. . Rnoilijan vapauksin hoo moilanen kirjakaapissaan.  

Asia: Wehrmacht.  Wilhelm Busch.