ISTUN KIVEN PÄÄLLÄ    LYHYTTÄ UNIPROOSAA

                                   

                                                                              KUUPANO, ALIAS HOO MOILANEN. Humanisti.

Istun nyt samalla kivellä kuin 70 vuotta sitten. Hän kävelee ohi ja näyttää etsivän jotakin. Meidän katseemme yhtyvät hetkeksi ja minä näen hänen sanovan jotain, mutta en kuule. Eikä se mikään ihme olekaan, koska hän katosi jo kauan aitten, siihen aikaan kun minä putosin yksinäisyyteen. Se on rinnakkainen olotila, jossa on ollut pakko viihtyä noista ajoista lähtien. Sanovat sitä murrosiäksi, mutta enhän minä sitä voi enää potea.

Näen miten hän poimii maasta, kannon juuresta jotain. Se on paperiin kääritty kirja, sadan vuodn yksinäisyys. Mutta eihän se niin voi olla ajattelen siinä kivellä istuessani. Sillä sehän on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin. Hän ei huomaa, että kysymys on anakronismista, katsoo minuia syyttävästi ja kysyy, oletko se varmasti sinä. Vastaan hänelle leppoisasti, vaikka mielessä kuohuu. En oikein tiedä, lähdin vasta äsken kotoa ja nyt istun tässä. Tämä on kummallista, en tiedä onko päivä vai yö ja mieleen tunkee vain yksi sävel, gute Nacht.

Hän näyttää nyt mietteliäältä. Se on Schubertin liiedejä, siis laulelelmia, hän lisää ja katsahtaa taas kohti. Ikään kuin minä en muka sitä tietäisi. Opettaja antoi minulle laulusta viivan, koska en kehdannut  laulaa muun luokan virnuillessa. Eikä sillä opettajalla ollut empatian tajua.

Sinä olet kuulema insinööri, sanon äkkiä vähän epäjohdonmukaisesti. Se oudoksuttaa minua vieläkin, koska en aikoinani tuntenut häntä kovin hyvin. Hän oli tappelupukari jolle hävisiin aina koulun välitunneilla, koska hän oli isompi. Silti meitä yhdisti jokin läheisyyden tunne.

Mitä sitten vaikka tässä olenkin, vanha tuttu sanoo taas ja näyttää nyt neuvottomalta. Ei hän siis kovin läheinen minulle ole. Jos olisi, niin ei hän olisi kadonnut vuosikymmeniksi ja nyt yht äkkiä putkahtanut esiin syvässä unessa. Hän tutkii maastoa kannon ympärillä ja vaikuttaa turhautuneelta. Minä en löydä enää mitään muuta kuin tuon enteellisen romaanin. Oletko sinä itse muka jo lukenut sen? hän kysyy.

Sadan vuoden yksinäisyys. Olen lukenut ja olen elänytkin sen, minä sanoin. Kun nousin taas seisomaan kiveltä, hän oli kadonnut. (2025)

PS. Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se on joskus pysähtynyt.  

Ailahruksia:  

Petomainen, siis maallinen peto. Taivaalliet piileksivät usein kansien välissä.

Puheenjohtaja päätti kokouksen ja toivotti osallistujat hevon kuuseen.    

                                                                                                   Kissin viikset  1996                                                                                                                                                                                                                                                

Paperin valkeutta                                                           

sivellin pyyhkii

Tahroja täynnä

mieleni tyhjä taulu (Tanka, T.Y.Y., 1970-luv.)

 Raportti niille jotka eivät ymmärrä muuta kuin arkirealismia:   

Lyhytproosa on vaikea kirjallisuuden laji. Moni selaa sen nopeasti ohi mitään ajattelematta. Joku arvostelija äityi silti sanomaan kerran mielipiteensä. Teksti on vahvaa, omaperäistä ja taidokasta. Unenomainen tyyli on  taitavasti toteutettuna todella harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa.