MUISTATKO VIELÄ

Lyhytproosaa

                    

Kuva: Siitä on kauan. 

Siitä oli nyt kauan kun hän viimeksi kävi. Hän näytti neuvottomalta, melkein hätääntyneeltä. Mitä täällä on tapahtunut, hän kysyi ensi töikseen ja istui tutulle tuolilleen. Miksi täällä on tyhjää, mihin kaikki on viety?

Katse näytti epäluuloiselta. Se viipyi minun kasvoissani ja kävi läpi koko olemuksen. Muistin kuinka hän kauan sitten löi minua turpiin kun avasin hänen kotiovensa. Hampaat heiluivat päivä kausia sen jälkeen, mutta enhän minä sellaisista valittanut. Tiesin, että se oli iloinen tervetulo-toivotus, ympäri päissään kun oli. Hän halusi esittää nuoruutensa kokemuksia nyrkkeilijänä ja merimiehenä. Meidän välillämme oli outo side, joka esti vihanpidon. Hän tiesi että minä tein huomaamatta ristinmerkin, enkä esittänyt tekopyhää. Itse asiassa olin aina epävarma.

Hän silmäili työpöydällä lojuvaa kirjapinoa. Syksyn uutuuskirjoja, Selasi niitä vähän. Olikohan siinä jo hänenkin omansa, se velipoika löi kerran. Olihan se. Sain minulle osoitetun omistus-kirjoituksen valtion tuella ostettuun kirjaan. Hän ei sitä ajatellut, koska oli humanisti eikä bykrokraatti.

Käväisin lääkärissä ja sain diagnoosin, hän sanoi. Muistatko sinä asioita vai oletko alkanut unohtelemaan, hän kysyi. Minulla on kuulemma alzheimeirin tauti itämässä. Eksyin jo tänne tullessa ja nyt minusta tuntuu, ettet ole aivan paikalla sinäkään. Muistatko sinä kun me poikettiin paluumatkalla sen rehtorin luona? Hän pimpotti pianoa ja sinä kysyit, osasiko äijä soittaa Horst Wesseliä.

Osasihan se. Ja osasi virsiäkin, kun oli selvin päin usko vainen .  Muistatko?

Kyllä minä muistan. Se Horst Wessel on vitsi jolla kiusaan yksitotisia vapaamielisiä. Ja olenhan minä tässä istunut vuosikausia ja ihmetellyt mihin sinä äkkiä katosit. Tämä on todella kolkko ja yksinäinen paikka. Ovat tyhjentäneet talon, enkä minä enää tiedä missä olisin. Alakerrasta kuuluu vain loputtomasti askelia, eikä kukaan minua enää näe täällä. Vain sinä näit heti kun astuit ovesta sisään, vaikka minä itsekin olen siitä epävarma.  

Kun hän sitten lähti, jäin istumaan entisen työpöydän ääreen tyhjässä huoneessa.                 

Ystävääni Teuvo Saavalaista muistellen.

Minä elän vielä

sateen ropinassa, tuulessa 

ja entisaikojen papereissa

etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa,

mutta silti minä eän  (1967)