MYÖHÄÄN ILLALLA


HYVÄ ON VAIETA OIKEALLA AJALLA,
SILLÄ VAIKENEMINEN ON VIISAIDEN
AJATUSTEN ÄITI
(Monumenta ecclesiae graecae, 2:12)

Unesta, tuosta jokailtaisesta kolkosta seikkailusta todettakoon, että ihmiset menevät päivästä toiseen maata niin rohkeasti, ettei siihen keksi muuta selitystä kuin että he eivät aavista antautuvansa vaaraan.
Nuo Baudelairen sanat mielessä nousin vuoteelta ja myöhään illalla avasin ulko-oven. Seisoin hetken hiljaa portailla. Kaikki näytti täällä taas tutulta, lasiseinäinen vilpola ja kourut katonra-jassa. Nuuhkin kosteanraikasta syysilmaa, maahan leijuneiden lehtien vahvaa lemahdusta. Kaukaisten talojen pihamaille heittyivät sähkövalojen keltaiset keilat ja taivaanrannalla killotti punertava kuu. Kun kohotin vähän katsetta, löytyivät taas tutut kuviot, Otava, Pohjantähti ja Orion.

Jotain tässä elämässä oli sentään  pysyvää. Nuorena poikasena katselin noita samoja tähtiä, nuuhkin syksyisen tuulenvireen mukanaan lennättämää kuoleman tuoksua ja ikävöin vierasta tulevaisuutta. Se kulki nyt mukana, sillä oli useita nimiä. Se heikensi näköä ja jomotti kyljessä. Se valvotti öisin ja ahdisti turhilla muistoilla. Sillä oli paikka milloin missäkin. Oikean jalan lihaksissa, joita se säikytti halvaannuttavilla kivuilla. Mielenpohjalla, jossa muistikuvat ja virtuaalitodellisuus olivat ainoa totuus.
 
Tuuli kahisutti hopeapajun oksia. Astuin portaat alas pihalle ja kävelin sen keskelle kyhätyn kukkapenkin luo. Siinä ruusut sinnittelivät vieläkin, hoitamattoman näköisinä mutta elävinä. Veli oli tuonut ne autossaan taimina Savonlinnasta yli neljä vuosikymmensä sitten. Vaikka oli jo syksy pitkällä, niissä voi nähdä ikuisesti aukeamattomiksi jääneet pienet ruusunnuput.
Hän keskeytti työnsä hetkeksi ja nosti katseensa minua kohti. Tilanne oli hämmentävä, sillä me  emme nähneet selvästi toisiamme. Meillä olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kumpikaan ei saanut sitä sanotuksi. Minä olen vielä tässä, yritin viestittää hänelle katseella. Mutta hän käänsi päänsä ja nyt huomasin, että hän oli kauttaaltaan vihreän ruohon peitossa ja silmissä hänellä oli turhautunut, pelokas katse. Talon raollaan olevasta ikkunasta kantautui radion ääni. Uutisissa selostettiin Unkarin vastavallankumouksen tapahtumia. Kuului konetuliaseiden säkätystä ja tankkien telaketjut kirskuivat. Toimittajan ääni oli jännittyneen hätäinen.

Mikään ei ole muuttunut. Halusin nyt jatkaa harhailua mustarunkoisen tuomen luo. Se oli kasvanut mitättömästä suureksi ja haaroittunut korkealle. Halusin mennä sen luo, halata sen paksua runkoa ja heittäytyä selälleni syksyltä tuoksuvien lehtien sekaan. Tuijottaa taivaalle etääntyviä tähtiä, mieli tyhjänä. Sillä kaikkien rivien väliin piiloutuu merkitys, ja mitä enemmän on sanoja, sitä vähemmän jää merkityksille tilaa. Toivoin että saisin nukkua ja pudota yhä korkeammalle, Alfa Centauriin asti.

Jäin siihen muistelemaan veljeä, joka oli kuollut jo kauan sitten.

ENGLISH ONLY

Horajaa enklantia ku nuoriso
kansaanvälisyyren sokakaukalolla
(Eteläpohjalaista sananpartta mukaillen)

Suomalaisten kansallinen itsetunto on velliä paperipussissa. En tiedä mutta epäilen, ettei missään muussa maassa vähätellä kirjakieltä ja omaa identiteettiä niin kuin Suomessa. Molempien rakentaminen kesti vuosisatoja, mutta nykyinen sukupolvi näyttää pyrkivän tuhoamaan ne kansainvälisyyden tekopyhällä perusteella. Sanotaan ettei meillä ole mitään omintakeista, kaikki on vain lainaa muilta. Kysynpä vain, että millä kansalla sitten on? Kulttuurit ovat aina sekottuneet ja hyvä niin, sillä vain sen avulla on osattu luoda uutta.

Helpot uutiset väittää että suomenkieli on rakas ja tärkeä. Ehkä se meille muille onkin, mutta ei valtion omistamalle Finavialle. Helsinki-Vantaan lentokentästä on tehty niin kansainvälinen, että siellä on vain englanninkieliset opasteet. Pitäisin kansainvälisempänä sitä, että tekstiä löytyisi muillakin kielillä. Jos se on mahdotonta, niin vähimmäisvaatimus on, että vieraat näkevät kentällä myös kyökkikielillä kirjoitetut eksoottiset tekstit. Siis suomeksi ja ruotsiksi. Janne Saarikivikin on asiaa ihmetellyt Aamulehdessä 3.12. Hän kirjoittaa, ettei tällaista ole muualla, ei yhdessäkään englanninkielisessä maassa eikä Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa, ei missään. English only-meininki on ihan suomalainen ilmiö. Ohikulkiessa näin Tampereella parturin mainoskyltin. Se oli kauttaaltaan englantia ja  kohdistettu nuorille. Maaseudulla pienen kaljakapakan ovella törmään tiedon-virtaan, ovessa on lappu ”OPEN”, vain se eikä muuta. Viime vuosisadan alussa oli junavaunuissa kieltotauluja: älä sylje lattialle. Spotta ej på golvet. Jossain vaiheessa kielten tärkeysjärjestys oli vaihtunut ja suomiteksti oli ensin. Nykyään näyttää siltä, että kohtapuoliin kaikissa vessoissa on vain englanninkieliset käyttöohjeet ja kiellot vain maan alkuasukkaille.
Kuka vastaa tästä kehityksestä ja millä sitä perustellaan? Perustuslaissa turvataan kansalliskielten asema, mutta miksi valtio rikkoo omaa lainsäädäntöään? Suomenkielen puolesta saatiin tapella pitkään ja hartaasti. Kehityksen juuret löytyvät jo kaukaa menneisyydestä, jolloin suomesta pyrit-tiin tekemään jossakin pohjoisen reservaatissa ylläpidetty muinaismuisto. Näinhän tässä on käymässä eikä siihen tarvita vieraita päättäjiä. Intomieliset ”kansainvälistäjät” löytyvät nykyään meiltä, ihan omasta takaa.
Joskus syksyllä illan uutisissa kerrottiin Oulujoen lohenviljelystä. Siellä yritetään saada lohikanta palaamaan entiseen lohijokeen. Olin kuulevinani, että lohenpoikasille opetetaan jo alusta lähtien englannin kieli.Tätyyhän niiden opetella kansainvälisyyttä ennen valtamerille seilaamista.

PAHOLAISET


Ihmisen elämä
on vain varjon uni
(Pindaros)

Tiede jakaa mielestään oikeaa tietoa todellisuuden olemuksesta. Siihen on vaikea soveltaa Heideggerin käsitettä sein und zeit. Eyvid Johnsson käsitti tämän ja kuvasi näkemänsä romaanissa Tulta ja ruusuja. Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. Ensimmäinen, joka oli keskikokoinen ja hyvin ketterä, oli nimeltään Astarot. Toinen, raskasliikkeisempi ja mietteliäämpi oli Sabulon. Kolmas, Asmodeus tavattoman notkea ja eloisa. He kuiskailivat latinaksi, joka ei ollut parhaan luokan kieltä, mutta heidän sanojaan ei voinut käsittää.

Heidegger oli natsi, mutta taisipa olla silti oikeassa ainakin siinä mitä paholaisten käytökseen tulee. Historiantutkimuksessa Sein und Zeit tarkoittaa sitä, että nykypäivän käsitteitä ja ajatuksia ei saa projisoida menneeseen aikaan. Kukapa noita paholaisia ja niiden käytöstä on tutkinut, että voisi väittää Eyvindin olevan väärässä. Asmodeus tovereineen istuu jokaisen ostohysterian vallassa tavaratalon käytävillä ravaavan asiakkaan harteilla.Nykyään nuo paholaiset kuiskailevat englanniksi ja yllyttävät ostamaan lisää ja enemmän tarpeetonta tavaraa, joka sitten viedään kierrätykseen tai kaatopaikalle. Sabulon ja Astarot hämmentävät kansainvälistä keitosta, jonka huuruista kehkeytyy uusia sotia ja terroritekoja.

Hyvät ihmiset, ei natseja ole sukupuuttoon tapettu! Nehän pyörivät näkymättöminä kaikkialla, eri puolueissa ja diktatuureissa, demokratioissa ja liittovaltioissa. Ne ovat huomaamatta livahtaneet tavarataloista ja pörsseistä eduskuntiin  ja kansainvä-
listen liikeyritysten johtokuntiin. Ne ovat  liittovaltioaatteiden apostojeja, puhuvat kansainvälisyydestä ja demokratiasta, omistavat kaikki osakkeet ja voivat hyvin.

PÄIVÄ JOKA EI TULLUT TAKAISIN

Vanha valokuva tipahti piilopaikastaan ja jäi häiritsemään näkökenttää. Kuvassa
näkyi kapea kaistale mäntymetsää ja säleaita. Tuijotin vuosien takaista näkyä
mitään ajattelematta. Jokin kaihersi mieltä. Ehkä syy oli säässä, oli vähän tuulinen, kalpea elokuun päivä. Sellainen joka muistuttaa ettei tule koskaan enää takaisin. Ilmavirta puhaltui järveltä, liihotti etäistä korppia vastentahtoisesti mustan räystäänlipan taakse näkymättömiin. Ainakin näissä muistoissa.

Vuosikymmeniä sitten oli koottu tavarat kahteen fanerilaukkuun ja hyvästelty
tutut huonekalut jälleennäkemisen toivossa. Minä olin itse piilottanut uuden
puuautoni hetekan alle. Äiti oli peitellyt uuden astiaston ullakolle savupiipun juu-
relle, hienoon hietaan. Kotia ohittavalla tiellä junnasi kirjavaksi maalattu maasto-
auto kohti vaaran rinteellä olevaa ampumarataa. Auton kyljessä oli mustaval-
koinen Maltanristi.

Työpöydällä edessäni lojui nyt kulunut lompakko. Parin nuhruisen setelin lomasta
näin kaistaleen toisenkin valokuvan reunaa. Vedin kuvan esiin ja tunnistin sen
kaukana pohjoisessa reväistyksi maisemaksi. Äidillä oli siinä kukikas pusero jos-
sa oli topatut olkapäät. Isällä oli asetakki ja hän katsoi kuvassa vakavana kohti.
Minä istuin heidän välissään neljä vuotiaana. Taustalla häämötti huolimattomasti
levitelty kulissi, jonka kääntynyt taive pilkotti katsojaa silmään. Se esitti järveä ja mäntypuita, kuviteltua rantamaisemaa. Istuinpenkin alla saattoi erottaa kaksi valkeaa täplää. Tupakannatsoja joita ohikulkijat olivat heitelleet kulissin juurelle.

Katsoin tarkemmin valokuvan esittämiä menneisyyden hahmoja. Olinko minä
tuossa kuvassa vähän pelokkaan näköinen? Käsien liike oli siinä pysähtynyt
kesken, ikään kuin olisin säpsähtänyt jotakin. Oliko se ehkä linnun varjo vai olin-
ko muistanut jonkin etäisen unen.
Tai ehkä minä näin valokuvaajan kameran linssissä kohti suuntautuneen konepis-
toolin piipun?

MATKAILUA

Miete:
En minä kynttilääni vakan alle piilottanut.
Panin sen paperikoriin.

Näin keski-iän kynnyksellä palautuvat mieleen moninaiset elämänkokemukset. Erittäinkin mieleenpainuvia olivat ulkomaanmatkat. Ellei oteta huomioon tosiseikkaa, että satuin syntymään ulkomailla, Priozrskin kaupungissa jolla oli aiemmin ollut parikin muuta nimeä. Mutta kun sankarillinen puna-armeija saapui vapauttamaan tuon seutukunnan, se havaitsi että kysymyksessä on kappale ikivanhaa äiti-Venäjää ja palautti paikkakunnille niiden oikeakieliset nimet.

Ensimmäisen varsinaisen matkan ulkomaille tein Oulusta kauppabussilla Luulajaan. Rajan ylitys Haaparannan puolelle sai aikaan isänmaallisen tunnelman, joka ilmeni laulussa Kotimaani onpi Suomi. Vaihtaminen vasemman puoliseen liikenteeseen oli monille matkustajille ylivoimainen pakkoliike, joka aiheutti poliittista päänsärkyä. Politiikalla oli osuutta myös Saksan matkalla. Silloisessa Berliinin tunnelissa, jonka kautta pääsi lännen Sodomasta idän Gomorraan, minut pidätettiin
kolme kertaa. Syynä oli valkoinen parta, josta syystä Itä-Saksan poliisi piti minua valkobandiittina. Pääsin vapaaksi laulamalla Internationaalia kontinkielellä.

Virossa minut säikytettiin pahan kerran. Puolen päivän seutuvilla hotellihuoneeseen säntäsi henkilö, joka ilmoitti olevansa ruumiin koristaja. Joku vasta myöhemmin valisti minua, että virolaisilla on niin outo huumorintaju, että nimittävät siivoojaa tuolla tavoin. Suoraluonteisempia virolaiset kyllä ovat suomalaisiin verrattuina, koska antavat häille ihan oikean nimityksen: pulma. Kaupassakin koin yllätyksen. Kysyin myyjältä kohteliaasti Kas ma saan kassi. Tarkoitin tietysti kauppakassia,
mutta minulle tuotiin nähtäväksi kulkukissa. Kissa kun on siellä päin kassi. Hotellin portsari kehtasi kysyä kas sul on naine? Peräsi tietoa siitä onko ihastuttava rouvani mukana, mutta minä ymmärsin väärin ja olin närkästynyt. Että kehtasi kaikkien kuullen kysyä onko minulla joku nainen föliyssä! Koska en heti kuullut kysymystä, vastasin hänelle että ai täh. Joka kuulemma merkitsee kiitos
mutta tulkittiin nähtävästi hölmistyneeksi kysymykseksi. Ja niinpä hotellihuoneessani vartoi ihka outo, hyvin maalattu fröökynä.

Kyllähän noita väärinymmärryksiä sattui siellä ja täällä. Pariisissakin jouduin epähuomiossa väärään kyökkiin, kun piti etsiä miesten vessaa. Se oli siivouskomero, jonka ovi napsahti kiinni ja jossa sain viettää puolituntisen vihaisen ruumiinkoristajan kanssa kahden. Onneksi hän ei ollut ruotsalainen, sillä he ääntävät oon uuksi.

HAUKI

Miete:
Takaperin kävelemällä voi oppia
kaatumaan kunnioittavasti

Relevantti aksiooma

Valtaosa kirjailijoista hyväksyy nykyään käsityksen että hauki on kala. Sitä sanotaan realismiksi. Väitteeseen että hauki voi lentää, suhtaudutaan epäluuloisesti. Joka sellaista väittää, on joko psykiatrin potilas tai eteläamerikkalainen. Voi olla kommunistikin, niitäkin kuulemma vielä on. Minä tunsin aikoinani miehen, joka ei halunnut lentää mutta ilmoitti että hän polveutui kaloista. Hän väitti, että joku esi-isistä oli saanut idean ryömiä merestä
kuivalle maalle ja alkanut kasvattaa jalkoja. Eipä siis aikaakaan kun moisia puhuva mies
haastettiin käräjäoikeuteen pilkanteosta. Joku oli noista puheista ottanut herneen nenään, nimittäin joku sellainen jolla on tavallista suurempi tuulenhalkaisija keulakuvanaan. Kaikki eivät hyväksyneet näitä toimia ja syyttivät vastustajiaan ahdasmielisiksi ja mielipiteen vapauden tärveltäjiksi. Oli niitäkin jotka kohauttivat olkapäitään ja sanoivat, että mitä se kenellekään kuuluu mitä tuon onnettoman miehen esi-isät ovat tehneet. He arvelivat että
joko hauki on kala tai että kyseinen kala juksaa meitä. Joku filosofisempi henkilö esitti ajatuksen, että jos pidämme haukea kalana, ovat kaikki muutkin merenelävät kaloja. Sanoivat että tämä on asiaan liittyvä looginen syllogismi.
Ajatus herätti kiihkeän debatin tiedemiespiireissä. Vastustajat vetosivat siihen, että mitään ei ole vielä todistettu eikä aineetonta väittämää edes voida todistaa koska joko haukea tai itse kalaa ei ole edes olemassa. Kiivas väittely päätyi lopulta kompromissiin joka ei ketään tyydyttänyt, mutta joka jäi kaihertamaan kaikkien osanottajien mieltä. Päätöslauselmaksi sovittiin myös kirjallisuuden kritiikkiin soveltuva relevantti aksiooma, jossa kysymys hauen ominaisuudesta korvattiinkin esimerkillä ornitologiasta: jokaisesta ei ole kukkopojaksi tieteen tunkiolle. Riittää jos osaa vakuuttavasti kiekua. Tämä pätee myös kirjallisuudessa.

EX  TEMPORE


Miete:
Puheessa ei nähty mitään vikaa.
Se oli puhujassa.

Askeleet kuuluvat jo kaukaa käytävältä, minuuttien takaa. Pysähtyvät kuin joku haukkoisi ilmaa, ja minä kuulen selvästi hengityksen. Se joku viipyy oven takana ja miettii hetken, ajattelee luultavasti että minä tässä varmaankin olen. Kun ovi vihdoin aukeaa, näen heti tulokkaan silmistä että on minun vuoroni tänään. Haapapuun oksa hankaa ikkunaa, ulkona paistaa aurinko ja siellä on koko vapaus.

Mietin että vaatimuksia on paljon ja kaikki ne tulevat eri suunnista. Mikä tässä nyt neuvoksi? Pitäisi olla jokaisen mieliksi, kumarrella sinne ja tänne tai vaieta kokonaan. Vaitonaisuuskin halutaan kokea vihamielisenä. Siksi he ovat päättäneet antaa minulle viisi minuuttia aikaa, vaikka sanovat että ex tempore! Pitäisi nyt selvittää lyhyesti ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin joita on pohdittu hyvin kauan. Vuosisatoja, tuhansia. Vääriä vastauksia tai neuvoja ei hyväksytä, ne on kriminalisoitu oikeassa olevien kokouksissa. Mutta jos näin kerran on, niin mitä he sitten minulta odottavat?

Aion nyt pitää esitelmän jota he kaikki tulevat kuuntelemaan. Nekin jotka eivät minua usko. Tiedän että etukäteen valmistelemattomalla puheella on tarkkaavaisin kuulijakunta. Sanat ovat valmiita leijailemaan ilmaan, ja niiden kadotessa tunnen äkkiä keveyttä. Tuntuu että olen voittanut ja illalla voin nukkua uudelleen ilman korvissa kaikuvia askelia. Enkä minä sitten enää edes muista mistä heille puhuin.